Lehtimies Tintti seikkailee: Faaraon sikaarit / Sininen lootus

tint_sikarilootus1

Tintin seikkailuiden uusintapainoksista toistaiseksi varhaisimmat käsittävät 1934 ja 1935 ilmestyneen albumiparin, jotka tavallaan seuraavat samaa juonilankaa. Albumit ovatkin Hergén tuotannossa käänteentekeviä, erityisesti Sininen lootus.

Aiemmin sarjaa lukiessani, (perinteisistä) uudelleen piirretyistä versioista olen pitänyt Faaraon sikareita eräänä albumisarjan kehnoimmista teoksista. Totuudenmukaiselle ja viimeistellylle ligne claire -tyylille onkin melko posketonta, miten poukkoileva ja sattumanvarainen itse albumin juoni onkaan.  Mutta tässä vaiheessa ei piirtäjä-käsikirjoittaja Hergé juuri tainnutkaan miettiä tarinan kokonaisuutta, kunhan teki viikoittaisen määränsä sivuja ja koetti tunkea ne täyteen mahdollisimman yllättäviä ja jännittäviä käänteitä.

tint_sikarilootus8

tint_sikarilootus91.JPGSiispä alkuperäistä jäljittelevä jälki onkin Faaraon sikaareihin erittäin tervetullut. Se tuo tarinan takaisin tietynlaiselle pulp-tasolle, eikä sen enää tarvitse näytellä olevansa yhtä hienostunut kuin muut samakaltaisella viivalla piirretyt, järkevämmin kasaan kootut Tintti-seikkailut.

Turha silti on väittää, että albumi olisi parhaimmasta päästä. Alkupuolella ladotaan niin ikimuistettavia kohtauksia, ruumisarkussa kellumisesta veneessä ja sikarien johdattamana egyptiläisen haudan tutkimisesta, että on suuri pettymys kun sarjan jatko ei pysty vastaamaan näihin erittäin jännittäviin peruslähtökohtiin. Itse sikaarien mysteeri unohtuu heti, kun Tintti alkaa pomppia maasta toiseen olosuhteiden johdattamana Egyptiin, Punaiselle merelle ja Arabiasta Intiaan.

tint_sikarilootus7

Kääntäjä Heikki Kaukoranta on tehnyt taas vallan mainiota työtä sananparren kanssa.

Yleisesti eri maiden esittelyn taustalla vaikuttavana ajatuksena on silkka tuonaikainen eksotismi. Stereotypioita piisaa ahneista juutalaisista raivopäisiin arabeihin, ja eräänä loukkaavimmista, eräänlaiseksi päävastukseksi osoittautuva murhanhimoinen intialainen fakiiri. Lapsille myös sarjakuvassa merkittävässä osassa oleva mielipuoleksi tekevä myrkky on varsin pelottava keksintö. Järkensä menettämisen riski kauhistutti ainakin minua enemmän kuin ajatus kuolemasta.

tint_sikarilootus5

Johtajan henkilöllisyyden paljastuminen Sinisessä lootuksessa tuntui hieman pohjustamattomalta, mutta ainakin tuore käännös antaa ymmärtää että syyllinen oli Hergén mielessä jo edeltävässä albumissa.

Sarjakuvataide on ollut vielä nuorta tuossa vaiheessa, ja ruudut ovatkin melko staattisesti aseteltuja. Kuitenkin tässä vaiheessa Hergén taitavuus liikkeen ja vauhdin kuvaamiseen on hiljalleen alkanut kukoistaa. Seikkailu on ainakin vauhdikkaampi kuin sitä edeltävät kolme Tintti-seikkailua (joista epäilen ainakin, ettei Kongo-seikkailua tulla enää uusintapainoksena näkemään).

tint_sikarilootus6

Komeat väriruudut tuovat lisäarvoa uusintapainoksille.

lootusSikaarit onkin oikeastaan vain alkupala Siniselle lootukselle, joka on monen mielestä parhaita Tintti-tarinoita. Omasta mielestäni se ei ole mestariteos, mutta merkittävä sarjakuva sikäli, että se signaloi muutosta siihen, että lapsille suunnatut seikkailusarjakuvatkin voivat kommentoida oikeaa maailmaa ja sen tapahtumia, sekä myös tehdä hyvää taustatutkimusta siinä, mihin maailman sijoittaa. Sinisen lootuksen Shanghai tuntuu paljon todellisemmalta ja aidommalta ympäristöltä kuin mikään paikka, missä Tintti oli sitä ennen käynyt.

tint_sikarilootus2

Ja aitous tuo myös vaaran tunnetta.

Tässä vaiheessa Tintistä tuli aidosti humanistinen sankarihahmo, oikeasti pienemmän oikeuksien puolesta taistelija, eikä vain belgialainen siirtomaaherra, joka tulee näyttämään sivistymättömän maan villeille sivistystä. Japanin valtaaman Kiinan ongelmat ovat sen verran isoja, ettei Tintti pysty niitä täysin ratkomaan, vaikka saisikin kiinni jahtaamansa Lohikäärmeen pojat -salaseuran johtajan.

Kuitenkaan sarjakuva ei missään nimessä ole täydellinen. Vaikka japanilaiset roistomaisia olivatkin Kiinan-valloituksellaan, olisi heitäkin ehkä ansainnut kohdella hieman tasapuolisemmin, sillä nyt sarjasta paistava demonisointi haiskahtaa sekin enemmän kuin hieman rasistiselle. Nykylukijalle on hieman huvittavaa myös, miten oopiumiluolat ovat lastensarjakuvassa niin keskeisessä osassa, että on lainannut tarinalle peräti nimensäkin.

tint_sikarilootus3

Tinttikö se tässä vetää kuuppaansa sekaisin?

Myös keskeisessä osassa oleva Tsangin hahmo jää hieman valjuksi. Tintti ei varsinaisesti kaivannut ystävää, joka on yhtä vajaa luonteenpiirteistä kuin hän itsekin. Tämä lienee syynä, miksi paremmin hänen kelmeyttään tasapainottamaan valittiin työpariksi mieluummin myöhemmin kapteeni Haddock, jolla on omia luonteen vajaavuuksia ihan kunnolla.

tint_sikarilootus4

Myös hieman toivoisin että hahmot voisivat kohdata jollakin muulla tavoin kuin asettamalla kiitollisuussuhteen heidän välilleen.

Sinisen lootuksen myöhempien painostenkin jäljessä on joitakin jäänteitä alkuperäisestä viivasta. Tässä mielessä onkin perustellumpaa hakea mustavalkopainos mieluummin hyllyä koristamaan. Lisäksi mahtavat Shanghain katunäkymät tulevat parhaalla tavalla oikeuksiinsa isommaksi painettuna ja vailla viivan peittävää väritystä.

Kategoria(t): belgium, Mainstream, Sarjakuvat, seikkailu, tintti, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Carl Barks & Don Rosa: Kadonneen neliskulmaisen kypärän laakson jäljillä

ankat5

Kirjakaupassa sarjakuvia selatessani jokunen vuosi sitten pidin hölmönä ideaa yhdistää Carl Barksin ja Don Rosan sarjakuvia samojen kansien sisään. Sehän olisi kuin sekoittaisi keskenään jatsia ja Beckiä, tai ehkä lähempänä Beatlesiä ja Oasista – lainaussuhteesta huolimatta kuitenkin mestarityötä ja siitä inspiraationsa hakevaa taitavaa pastissia.

kielletyn-laakson-tarinatMutta nyt kun näkökulmani on se, että pitäisi jostakin sarjakuvablogia kirjoittaa, idea alkaakin vaikuttaa varsin kiinnostavalta. Vertailu, joka ei ehkä ole eduksi sarjakuvia lukiessa, tuokin kiinnostavasti esille erilaisia lähtökohtia ja pointteja, ja siihen, millainen sydän lopulta kahdelta arvostetuimman tekijän ankkatarinoissa sykkiikään. Tämä artikkeli siis käsittelee kokoelmia Kielletyn laakson tarinat, Kulmikkaiden munien jäljillä, ja Kultaisen kypärän metsästäjät.

ankat1

Veikkaan, että ennen aikalaissensuuria Akun päähän ei tiputettu munia.

Mainittakoon heti alkuun, että kummatkin tekijät ovat tavattoman tärkeitä minulle ja lapsuudessa olivat sarjakuvamakuni ehdottomat kaksi keskipistettä. Barks on yhä minusta eräs kaikkien aikojen suurimmista sarjakuvantekijöistä, erityisesti koska oli niin uskomattoman sulava. Hänen ankkatarinansa ovat päällisin puolin yksinkertaisia, mutta ne ovat kuviltaan ja asetelmiltaan täydellisen vaivattomia, käänteet tulevat kellontarkasti ja hahmot ovat päällimmäisestä kaksiulotteisuudestaan huolimatta monipuolisia. Don Rosa puolestaan on häneen verrattuna maksimalisti; hänen tarinansa puolestaan kulkevat tarkan taustatutkimuksen pohjalta valtaviin kliimakseihin ja suuriin tunteisiin. Ja mikä tärkeintä: niissä on runsain mitoin mietittyä taustatarinaa, joka vaikuttaa taustalla joka ruudussa.

ankat_1

Jonka tosin Barks lanseerasi ja osasi tiivistää neljään ruutuun jokseenkin täydellisesti.

Tämänpä vuoksi Don Rosa on ollut se tekijä, jolle Disney-yhtiön sarjakuvapamput ovat uskoneet tehtävän tehdä lukijoita miellyttämään suoria jatko-osia Barksin tarinoihin. No, vuosien varrella on toki ilmestynyt kaikkia muidenkin tekijöiden omia viritelmiä, joissa on lainailtu jostain tietystä Barks-klassikosta hahmoja, miljöitä tai ties mitä, mutta ne eivät ole olleet alkuperäistä sarjakuvaa huomioon ottavia. (Tosin kaikki käsillä olevien kirjojen Rosa-sarjatkaan eivät ole suoria jatko-osia vaan Barksin tuntemattomampaa luomisosastoa uudelleen hyödyntäviä.) Rosan suosion nousussa lienee iso osa sitä, että hän on ainoa tekijä, joka on lukinnut yleensä varsin joustavan ja muokkautuvan ankkauniversumin ja sen tapahtumat kaanoniksi, jossa tapahtumilla oikeasti tuntuu olevan merkitystä.

ankat4

Plus toiminta on varsin päräyttävää. Ohessa pari ruutua, jotka totaalisesti räjäyttivät tajuntani pienenä.

Kuten Rosa itsekin esipuheissaan jaksaa muistuttaa, eivät Barksin tarinat varsinaisesti jatkoa tarvitsisi. Kuitenkin hän on pääasiassa onnistunut melko hyvin kiittämättömässä tehtävässään. Yleensä Rosan jatko-osat oikeasti tuovat vanhoihin ideoihin jonkin uuden näkökulman ja punaisen langan, eivätkä ne tyydy pelkästään toisintamaan vanhoja huippukohtia. Toki poikkeuksiakin löytyy. Barksin kymmensivuiseen Vahva-Jussi -tarinaan erittäin samanlainen jatko Sankari ylitse muiden esimerkiksi on aika lailla sama homma huonommilla vitseillä ja enemmällä paatoksella. Paremmin toimivat seikkailusarjojen jatkot.

ankat_7

Päivitetty käännös tuntuu olevan aika iskevää kieltä ja hahmot puhuvat kukin omalla tavallaan.

kulmikkaiden-munien-jaljilla-ja-muita-klassikoitaJos kolmesta kirjasta aikoo yhden poimia, suosittelen keskimmäistä, Kulmikkaiden munien jäljillä. Siinä on mukana sekä Barksin että Rosan suurimpia onnistumisia. Itse nimitarina on Barksin itsensäkin mukaan hänen parhaita tuotoksiaan, sillä se yhdistää erittäin mielikuvituksekkaita ideoita melko luonnolliseen miljööseen, ja onnistuu tasapainottelemaan jännittävyyden ja huikean hauskan välillä. Rakastan myös Karhukoplaa Rosan käsissä, mistä mainio esimerkki on tarina Kutistuva kitupiikki.

ankat_4

Kahdella eri tasolla tarinan kuljetus luonnistuu Rosalta todella hyvin.

Toinen Barksin ehdottomasti onnistuneimpiin tarinoihin lukeutuva seikkailu on Onnellisten laakso, jossa Roope-Setäkin yrittää (varsin kehnolla menestyksellä) päästä tasapainoon jatkuvan rahantavoittelun ja oravanpyörän ulkopuolella.

ankat_3

Rakastan, kuinka pienestä ystävällisestä teosta vyöryy nopeasti täysi katastrofi.

Myös Rosan seuraaja, Takaisin Xanaduun, on osaltaan hänen jatko-osiensa kruunua. Siihen liittyy pieni salaisuus, joka tosin lienee kaikille yhtä huonosti salattu kuin mitä se minulle lapsena oli; Tsingis-kaanin kruunu nimittäin johdattaa ankat täysin eri paikkaan kuin mitä he olivat odottaneet päätyvänsä.

SPOILERI SEURAA

Tralla-Lan laakso vieläpä kokee Roopen paluun myötä vieläkin suuremman uhkan kuin mitä Barksin tarinan pullonkorkit ikinä olivat. Rosa hyödyntää myös Akun hahmoa harvinaisen hyvin tässä, antaen hänelle selvästi Amazing Spider-Man #38:n viittaavan sankariteon.

SPOILERI PÄÄTTYY

ankat_2

Rosa ei usein ole Akun kanssa omimmillaan, mutta tämä kohtaus on kaikkine Ditko-vaikutteineenkin erittäin vaikuttava.

kultaisen-kyparan-metsastajat-ja-muita-klassikoitaViimeisessä osassa jäljelle jääneet (Rosa-)tarinat ovat seuraussuhteiltaan vähän niin ja näin, eivätkä ihan laadukkaimpia. Barksin vanhanaikaisuudestakin on ongelmia – Disneytä vaikuttaa askarruttavan erityisesti Kääpiöintiaanien mailla; ei pelkästään alkuperäiskansojen kuvauksestaan, vaan myös, koska ankat nähdään siinä polttamassa rauhanpiippua! Lapsena sitä seuraava Windingojen mailla oli ensimmäisiä suuren vaikutuksen tehneitä Rosa-tarinoita, ja se onkin yhä melko hieno, piirrokseltaankin Rosan parhaimmistoa. Sen sijaan olin unohtanut, miten infodumppaava ja poukkoileva tarina Kolumbuksen kadonneet kartat on. Ja minä sentään hain Rosalta 1995 nimmarin tämän Akkarin kanteen! Ei ihan luonteva jatko-osa Barksin mestarilliselle Kultaiselle kypärälle, vaikka historiatieto siinä kiehtovaa onkin.

ankat2

Minkä historiallisten sarjakuvien tekijän maailma Rosassa menettikään.

Sarjan päättää Kirje kotoa, joka on oikeastaan finaali Don Rosan koko sarjakuvatuotannolle (no, eräs Roopen nuoruustarina toki julkaistiin vielä sen jälkeen). Sen lisäksi, että sarja ottaa puitteet Vanhan linnan salaisuudesta, lainaa se myös esimerkiksi Viisasten kiveä, ja mikä tärkeämpää, seuraa suoraan Rosan tarinoita Temppeliherrojen aarre ja koko Roope Ankan elämä ja teot -eeposta. Kyseessä on erittäin ristiriitainen tarina, mutta emotionaalisuudessaan myös varsin tyydyttävä. Roopen keräämät aarteet eivät Rosan tarinoissa koskaan ole maallisia kalleuksia, vaan jotain henkisempää.

ankat7.JPG

Näitä ajatuksia on käsitelty hienovaraisemmin Rosan muussa tuotannossa. Yhtä kaikki se toimii eräänlaisena tilinpäätöksenä hänen käsitykselleen Roopen hahmosta.

No niin, juttu meni kuitenkin enemmän Rosan sarjojen analysoimiseksi. Juttu on niin, että Barksin sarjat jo lapsena lukeneena osaan ne jo etu- ja takaperin ulkoa. Rosan sarjoista tuntuu vielä helposti löytyvän uusia ulottuvuuksia, ja samalla kritisoitavaa. Mutta fakta on, että mainittujen lisäksi mukana on niin kivikovia klassikoita, että kirjat voi hankkia jo ihan niiden vuoksi. Jo pari perusklassikkoa, kuten Tyhjälän joulu ja sensuroimaton Takaisin Klondikeen paranneltune värityksineen, käännöksineen ja tekstauksineen olisi ensimmäisessä itsessään arvokas hankinta. Rosa olisi saanut ottaa siitä enemmän mallia, aina ei tarvita isoa ja näyttävää kliimaksia, vaan joskus emotionaalinen keskustarina riittää itsessäänkin kantamaan.

ankat_5

Toivon että uusi DuckTales on hyvä. Kuitenkin tiedän, ettei se tule koskaan avaamaan jaksoa lähellekään näin järisyttävällä tavalla.

Kategoria(t): American, animals, Disney, eri tekijöitä, Hall of Fame, Huumori, Mainstream, Sarjakuvat, seikkailu | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Roskasarjat: José Carioca

jose1

tke003Joku taisi sanoa Twitterissä, että piti vuoden 1989 José Carioca -teemanumeroa kaikkein huonoimpana Aku Ankan Taskukirjana. Koska muistin, että se on mökillä hyllyssä, pitihän tämä väite testata.

Kyseisen pokkarin tarinat ovat siis brasilialaista Disney-tuotantoa. Vähemmän yllättävistä syistä Rio de Janeirossa asuvasta papukaijasta on muodostunut sinne Disney-maailman suosituin hahmo. Kolmesta Caballerosta Panchito-kukko on käsittääkseni myös suosittu Meksikossa.

jose4

Brasilian Turhapuro tässä, päivää.

Koska José asuu kaukana Ankkalinnasta, on hänelle kehitetty oma kaarti tuttavia. Turhankin selvästi hahmot ovat aika samasta puusta veistettyjä kuin tutummat ankkahahmot. On tuittupäinen tyttöystävä, kerskaileva kilpakosija ja töppäilevä paras kaveri. Ei hyvin mene kun omaperäisin lisäys kaartiin on helposti höynäytettävä pizzanpaistaja, joka ilmeisesti tykkää pyöräillä(?). Hirveän paljon hahmoja kuitenkin on, tuntuu että iso osa niistä on karikatyyrejä joistain henkilöistä, joita ei kotimaansa ulkopuolella tunneta.

jose5

Pokkarin hauskimmat ruudut.

Itse Josékaan ei ole luonteeltaan hirveän kaukana Akusta. Hän on patalaiska, työtön tyhjätasku ja keplottelija. Itse Rion ”Nättikylän” miljöössä kiinnostavinta on ilmeisesti erilaisiin katujengeihin viittaava kilpailutilanne. Häijyt jengiläiset uhkaavat alati Josén kaveripiirin klubitaloa hajottamisella. Pahempaa jengiväkivaltaa ei sentään esitetä, vaikka Brasiliassa ollaan, onhan kyseessä tietty Disney-sarjis.

jose3

”He kaikki saivat turpiinsa. Sen pituinen se.”

Koska omat eväät ovat varsin ohuet, joutuu José pokkarin mittaan lentämään monta kertaa edes takaisin Calisotaan asti. Ei ihme että hän on tyhjätasku. Brasilialaisten kuvaama Ankkalinna on jumittunut 60- ja 70-luvun tusinasarjoihin, joissa Aku ja Touho työskentelevät Roopen sanomalehdelle. Jymyjuttu on jostain käsittämättömästä syystä erakkomaisen hillbillyn haastattelun saaminen, mihin tarvitaan Josén suostuttelutaitoja.

jose2

Paukku Pete.

Kauhean kaksisiksi ei siis José Carioca -sarjoja voi väittää, mutta eivät ne nyt silmiinpistävän kelvottomiakaan ole. Niistä puuttuu Giuseppe Peregon Esinäytösten täydellinen piirustuskyvyttömyys ja kaheleimpien italokirjoittajien ja saksalaisten sensoreiden yhdessä luomien satuseksotkujen dadaistisuus. Pokkarin huonoin sarjakuva on silti Minni Hiiri -tarina, jossa naiset ratkaisevat tyypillisen ääliömäisen mikkihiiri-varaskoplajuonen pölöttämällä puhelimeen. Aina saa ihmetellä, miten keheenkään naispuoliseen voisi vedota moinen alentuvuus millään tasolla.

jose6

Piirroskomedian huippu: viimeisen ruudun suutahtaneiden takaa-ajo ruudusta hamaan tulevaisuuteen.

Kategoria(t): brazilian, Disney, Huumori, Mainstream, Roskasarjakuvaa, Sarjakuvat | Avainsanat: , , , , , , | 2 kommenttia

Tamaki & Tamaki: This One Summer

best-comics-of-2014---this-one-summer-114841

Kesä on ollut viileä ja tänään jo Jaakko heitti kylmän kiven järveen, joten viileämmäksi vain mennään. Ei tunnu kesä enää olevan sellainen kuin lapsena. Tosin siihen vanhaan kesäfiilikseen on kyllä muutenkin vaikea päästä. tamaki_thisonesummerOnneksi on Mariko ja Jillian Tamakin sarjakuvaromaani This One Summer, joka luo muistoja kesästä henkiin uudelleen.

Vaikka teos sijoittuu nykyaikaan, voi siinä nähdä herkästi tekijöiden omakohtaisten kokemuksien jättämän syvän jäljen. Tarina kertoo ystävyksistä Rose ja Windy, jotka viettävät kesää kanadalaisessa Awagon pienessä rantakaupungissa. Vihjataan kesän olevan lapsuuden viimeinen, seuraavana vuonna tyttöjä kiinnostavat jo aivan muut asiat.

thisone1

Teinien kuhertelu kiinnostaa karkinsyönnin lomassakin.

Eletään kuitenkin aikaa, jolloin testaillaan rajoja. Siispä kesään kuuluu myös vanhempien teinien kanssa flirttailua, ilmoittamattomia pyöräretkiä, uimatemppuiluun toistensa yllyttämistä ja ilta, jolloin uskaltaudutaan katsomaan Teksasin moottorisahamurhaajaa. Näkökulma on melko tiiviisti tytöissä, mutta melkein kiinnostavampaa on seurata hahmoja heidän ympärillään. Kesänvietto ei nimittäin suju kaikilta yhtä onnellisesti. Teineillä on rakkausongelmia ja vanhempien välilläkin vaikuttaa olevan kiistoja. Pienet kesäseikkailut vaikuttavat etenkin Rosen kannalta olevan myös keino siirtää omat ajatukset pois synkistä aiheista.

thisone2

Sukulaiset tulevat henkilöökohtaiselle alueelle muistuttamaan ikävistä asioista.

Sarjakuvan katkeransuloiseen tarinaan sopii myös, että painojälki ei ole mustavalkoista, vaan sinistä ja hieman punertavaa valkoista. Jillian Tamakin tyyli hakee vaikuttaita japanilaisesta kalligrafiasta ja mangasta, mikä tekee kerronnasta hieman ennalta-arvaamatonta ja luo hieman väärässä ajassa ja paikassa olon tuntua. Kuitenkin tarkkanaäköisesti hän toisintaa juuri kaikkia pieniä nippelinäkyjä, joihin lapset kiinnittävät huomiota; värikkäät karkkipaperit, erilaiset pienet luonnonilmiöt ja mikä tärkeintä, hahmojen olemuksen ja epävarman olotilan.

thisone3

Rosea alkaa olla jo vaikea suostutella vanhoihin leikkeihin.

Mariko Tamakin teksti puolestaan löytää luonnollisen sävyn, jolla lapset ja teinit puhuvat. Tämä itse asiassa onkin nostanut sarjakuvakirjan kiistakapulaksi. Ruman kielenkäytön takia sarjakuva on poistettu tietyistä Yhdysvaltalaisista kirjastoista. Amerikkalainen kaksinaismoralismi on toki pöyristyttävää, sillä kyseessä on toki teos, jota kannattaisi pitää laajasti saatavilla. Mutta toisaalta sekilusta on nostettu isot otsikot, jotka ovat samalla tuoneet sarjakuvalle lisää sen kovasti ansaitsemaa mainetta.

thisone4

Kategoria(t): Canadian, Hall of Fame, Ihmissuhteet, Kasvutarina, Sarjakuvat | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Ahvenaario palaa tauolta

C_9p2_BVoAA4Ij0

Tervetuloa takaisin! Ahvenaario jatkaa jälleen päivityksiään uutta intoa puhkuen.

Sellainen ilmoitusluontoinen asia että kaikki Worldcon-kävijät voivat tulla morjestamaan kahteen ohjelmanumeroon, joissa olen puhujana. Torstaina 12.8. klo 12 Pasilan kirjastolla pidän esitelmän aiheesta ”Spotlight on the Talents of Finnish Comic Book Art”, ja perjantaina 13.8. klo 14 Rauhanasemalla osallistun paneeliin ”Graphic Story Hugos over the years”. En mene takuuseen, mutta olettaisin että ainakin kirjaston esitelmään on vapaa pääsy muillekin kuin messuvieraille.

Jos siis kiinnostaa kuulla minun puhuvan mm. 1) Pikku närhestä, Ville Rannasta ja Hanneriina Moisseisesta, tai 2) Brian K. Vaughnista, Monstressista ja verkkosarjiksista, kannattaa tulla paikalle. Esitelmiä varten kirjoitettuja juttuja varmasti tulee vielä lopulta päätymään tännekin.

 


f477c2e1c1dc97d03504db7b26700321

[Ohessa alkuperäinen 18.4. julkaistu teksti. Ei huolta, päivitykset jatkuvat jälleen säännöllisesti.]

Elämä vie uusiin paikkoihin, joten Ahvenaario jää nyt tauolle. Paussia kestää ainakin juhannukseen asti, mutta viimeistään syyskuuhun mennessä varmasti palaamme asiaan.

Jos tässä lähdön äärellä tulee ikävä, linkkaan tähän kymmenen vähiten luettua artikkeliani. Koska et ole niitä luultavasti kuitenkaan ennen nähnyt, siinä on kahdelle kuukaudelle kesäuusintoja.

incidents1

10. David B.: Incidents in the Night

animalman1

9. Grant Morrison, Chas Truog, ym: Animal Man

apinatarha1

8. Florent Ruppert & Jérôme Mulot: Apinatarha

luumukanaa3

7. Marjane Satrapi: Luumukanaa

hunter1

6. Darwyn Cooke: Parker – The Hunter

groaned1

5. Karrie Fransman: The House that Groaned

blackhole7

4. Charles Burns: Musta aukko

skin1

3. Peter Milligan, Brendan McCarthy & Carol Swain: Skin

cyborg_009

2. Shotaro Ishinomori: Cyborg 009

gast2

1. Carol Swain: Gast

Kategoria(t): Sarjakuvat | Kommentoi

McGuire: Here

here1

Sarjakuvalla taidemuotona voidaan sanoa olevan melko ainutlaatuinen suhde ajan ja paikan kuvaamiseen. Ruutujen välissä voidaan nähdä miljoonien vuosien aikaharppauksia tai siirtymiä aivan toisiin galakseihin. hereRichard McGuiren (1957-) Here kuitenkin käsittelee vain yhtä ja ainutta paikkaa. Se vie silti aivan huikealle matkalle.

Arkisen oloinen olohuone nykypäivänä. Se oli olohuone myös 20 vuotta sitten. Ja 50 vuotta sitten. Mutta 200 vuotta sitten paikalla saattoi seistä eri rakennus. Ja 1000 vuotta sitten koko alue oli silkkaa metsikköä.

Olohuoneessa elämät risteävät. Staattiselle sivutaitolle klupsahtelee eri kokoisia aikakuplia, joista saamme pieniä katkelmia elämistä, joita olohuoneessa on ennen eletty. Tietyt asiat toistuvat vuodesta toiseen. Joulu. Uuden perheenjäsenen syntymä. Lastenkutsut. Elämän ehtoopuolen sairastuminen. Alussa lukija yrittää vanhan tottumuksen voimasta parsia kokoon erilaisia narratiiveja siitä, mitä talon asukkien elämässä on tapahtunut. Mutta se ei ole oikea tarina, jota tässä sarjakuvassa kerrotaan, vain silkka impressio jostakin muusta.

here3

Pahoittelen kuvan laatua, mutta tämän kirjan osalta on vain pakko näyttää koko aukeama, vaikka valo ja varjot siinä näkyisivätkin.

Mitä edemmäksi kirja etenee, sitä villimmin olohuoneen aikakuplat heittelevät. Joskus muinoin, kun talon tilalla oli vielä luontoa, paikalle sattui kaksi luonnonkansan rakastavaista. Mutta miljoonia vuosia aiemmin ei paikalla ollut heitäkään. Tai sitten voidaan poiketa myös tulevaisuuteen. Parin kymmenen vuoden päästä paikalla on yhä olohuone. Mutta kun mennään edemmäs, tuleekin tilalle jotain muuta. Kenties selitetään jopa erikoinen kerrontamuoto, vaikka tuokin vastaus tuntuu toissijaiselta.

here2

Asioita rikkoutuu aina, mutta vain haukkumasanat muuttuvat.

McGuiren teos on taidesarjakuvaa isolla T:llä, mutta ei kuitenkaan mitenkään vaikeasti lähestyttävää sellaista. Jokainen lukija voi miettiä paikkaa, jossa istuu juuri tällä hetkellä, ja millaisia hetkiä juuri siinä pisteessä on nähty. Draamaa, romansseja, uudisraivausseikkailuja ja kauniita luonnonilmiöitä. Pieniä huomioita siihen, mitkä asiat ovat muuttuneet vuosien saatossa ja mitkä ovat ikuisia ja universaaleja. Ja ajan rakenteen, syklien ja keskinäisriippuvuuden kuvausta. Stephen Hawkingkin saisi sarjakuvasta irti vaikka mitä.

here4

McGuiren jälki on yksinkertainen tarvittaessa, ja kameramaisen tarkka toisissa tilanteissa. Rajatulla perspektiivilläkin osaa kuitenkin luoda omanlaistaan kauneutta ja tuntuman siitä, miltä kussakin ajan tilanteessa tuntuu. Säästeliäs värien käyttö luo kullekin ajalle omanlaisensa tunnelman. Mukana on isojen aikasiirtymien lisäksi myös kotivideomaisia lyhyen hetken kuvauksia, jotka tuntuvat suurten muutosten rinnalla ihan yhtä merkittäviltä.

Here on sarjakuva, joka voisi olla myös interaktiivinen esitys. Mutta itse tunnen, että se tuo esille painetun muodon parhaat puolet. Sivuja voi lukija halutessaan lukea edestakaisin ja luoda oman kronologiansa sen kuvaamalle paikalle. Osiot keskustelevat toistensa kanssa, mutta ei ole tärkeää osata tilkitä piste A pisteeseen B. Tärkeintä on olla läsnä.

here5

Kategoria(t): American, art, Hall of Fame, muistot, Sarjakuvat, Taide | Avainsanat: , | Kommentoi

Jason: Almost Silent

jason1

almostsilentNorjalaisen Jasonin (eli John Arne Sæterøyn, 1965-) sarjakuvat ovat lyhyitä, mutta ytimekkäitä. Parhaimmillaan ne ovat koottuna Fantagraphicsin koviin kansiin. Almost Silent -kokoelmassa on mukana albuumit Meow, Baby; Tell Me Something; Can’t Get There From Here sekä The Living And The Dead.

Kun aikanaan tutustuin sarjakuvantekijän teoksiin ensi kerran, kuvailin ystävälleni sarjiksia, että Jasonin sarjakuvia syntyy, mikäli Aki Kaurismäki ja Hergé päättäisivät tehdä yhdessä genresarjakuvia aikamatkustuksesta, zombi-invaasioista, Frankensteinin hirviöistä tai avaruusmatkailevasta muskettisoturista. En tiedä, tekeekö tämä vielä oikeutta Jasonin hurjalle mielikuvituksellisuudelle, jäyheän ilmeikkäälle piirrosjäljelle, romanttisuudelle ja etenkin vinkeän erikoiselle ja samalla lakoniselle huumorintajulle. Yhtä kaikki, nämä ovat pop-kulttuurin kermaa jo sikäli, että niissä on ymmärretty täysin että genre on vain työkalu jonkin varsinaisesti siihen liittymättömän tarinan kertomiseen, ei tarina itsessään.

Yhdistääkö tämän kirjan tarinoita jokin? Useimmat albumit ovat mykkäelokuvamaisia, mistä kirjan nimi, lukuun ottamatta Can’t Get There From Herea, jossa on yksi hieman pitempi dialogijakso. Sekin tosin hakee inspiraationsa aika kaukaisilta vuosikymmeniltä, 30- ja 40-luvun Frankenstein-elokuvista ja niiden yleisestä asetelmasta. Jasonin kerronta on melko staattista, yleiskuvamaista ja tasaista, joka muistuttaa elokuvan alkuhämärien kerrontaa. Kuitenkin etenkin ajoituksen käytössä hän on suorastaan mestarillinen, ja tarkka ajankulun kuvaus on peruja siitä, että sopivia elokuvia on selkeästi tutkittu tarkkaan.

jason4

Suosikkitarinani on Can’t Get There From Here. Frankenstein-pastississa, jossa hirviöitä rakentava tohtori ratkoo omat rakkauselämänsä ongelmat todella moraalittomasti. Tunnettuja hahmoja ja näiden välistä dynamiikkaa käytetään taitavasti kuvastamaan monimutkaisia ihmissuhdekuvioita. Samalla kun hullu tohtori ja hänen hirvönsä sekoilevat omissa rakkauselämissään, jää paitsioon, Igor, tohtorin kyttyräselkäinen apuri, joka kärsii näyttävämpiin hahmoihin verrattuna vähintään yhtä kovasti yksinäisyydestä, itsetunnon puutteesta ja epätoivosta. Hänestä voi tunnistaa jo jotain itsestäänkin.

Jasonilla on kuitenkin tapana antaa pilkahdus toivoa hahmoilleen. Vaikka ihmisiä kuolee, eikä kaikkien tarina pääty aina onnellisesti, on tekijällä tapana päättää juttunsa tavalla, josta jää lämmin olo sisimpään. Niin tässäkin.

almostsilent1

Kirjan heikoin anti puolestaan on Meow, Babyssä, joka on 150-sivuinen kokoelma erilaisa lyhyitä vitsisarjoja, strippejä ja muutaman sivun tarinantynkiä. Isoin ongelma on juuri osuuden pituus. Vitsisarjat kun toistavat aika samankaltaisia asetelmia: yleensä kauhukulttuurista tunnettu hahmo, esimerkiksi muumio, Dracula tai zombie, kohtaa arkisia ongelmia.

jason2

Tästä gagistä pidän, sillä se jättää sopvan paljon tapahtumia ruutujen väliin.

Mukaan mahtuu kyllä oivalluksia ja hauskojakin juttuja. Mutta ikävä kyllä loppuun on jätetty stripit, jotka ovat kyllä aika köykäisiä. Vaatii todella mestariluokan tekijän saada kolmen ruudun gagi mielenkiintoiseksi. Jason on sellainen, mutta hänen ansionsa ovat pitemmän mittakaavan kertomisessa, ei tiivistetyssä vitsailussa. Sääli kyllä näiden myötä jää osuudesta turhan huono maku suuhun.

almostsilent2

Tell Me Something paikkaa tätä tilannetta. Kyseessä on varsin klassisen romanttisen kolmiodraaman kerronta mykkäelokuvamaisella tavalla. En ole aivan varma, missä järjestyksessä jutut on tehty, mutta tässä on hieman oletusta siitä, että kyseessä saattaisi olla jasonin varhaisemman pään tuotantoa. Kuvituksessa on tietyt arkkityyppiset hahmomallit, joita hän käyttää joka tarinassaan. Tässä on paikoin hieman tarpeettomankin paljon hahmoja, jotka saattavat myös mennä sekaisin, kun ei nyt satu muistamaan, oliko kissa- tai koiramiehellä millainen karvoitus naamallaan.

Yhtä kaikki, karhea romanssi on juuri sopivalla tavalla traaginen, ja eri aikatasojen käyttö paljastaa menneisyyttä ja nykyhetkeä molempia sopivaan tahtiin limittäin.

jason3

Jason käyttää hahmojen arjen toisteisuutta hyväkseen. Zombie-invaasion alettua asiat eivät enää päätykään samalla tavoin.

Tarinassa The Living And The Dead Jason käy käsiksi nykypäivänä puhkikulutetuimpaan populaarikulttuurin tarinaan – zombi-invaasioon. Mutta lähtökohta kertoa tarina mustavalkoisena mykkäsarjakuvana vie sen heti mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lopputulos on erinomainen osoitus siitä, miten elokuvallisesti Jason kykenee tarinaansa liikuttamaan. Tässäkin on kyseessä matkan varrella mukaan poimiutuva romanssi. Tiskinpesijän ja saavuttamattoman prostituoidun väleissä on jotain hyvin chaplinmaista, jos C.C. olisi aikanaan uskaltanut puhua hahmoistaan hieman suoremmin.

Erään tietyn zombielokuvan nähneille lopussa on jotain tuttua, mutta kaiken kaikkiaan tämä(kin) on varsin suositeltava lukemisto. Huomionarvoista muuten, ettei tämän sarjan pääosassa ole sama koira, jolta useimpien muiden Jasonin sarjakuvien sankarit näyttävät. Ikään kuin elokuvaohjaaja olisi mykissä varhaistöissään käyttänyt toista näyttelijää kuin sitä, jonka kanssa olisi myöhemmin syntynyt hedelmällisempi yhteistyö.

Kategoria(t): art, Hall of Fame, Huumori, Ihmissuhteet, Komedia, Mykkä, Sarjakuvat, Strippi | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi