Grande finale: Sarjakuva – näkymätön taide

sarjakuva1

Tämän blogin idea on siis esitellä sarjakuvan ihmeellistä maailmaa lukijoille. (…) Haluan ainakin esitellä hienoja yksittäisteoksia, joista suurimpia, kivenkovia klassikkoja varten aion tehdä kunniataulukon.

Olen keskustellut usein sarjakuvien kaanonista, johon ei tunnut kuuluvan elokuviin verrattuna läheskään niin paljon suuren yleisön tuntemia klassikkoja. Sarjakuvan maailma on paljon muutakin kuin Watchmen, Carl Barks ja Mämmilä.

Minulle on tärkeää esitellä sarjakuvataiteen monipuolisuutta ja eri näkökulmista kertovaa sarjakuvaa.

Näin kirjoitin tammikuussa 2016. Neljä vuotta on kulunut ja olen saanut aikaan sadan sarjakuvan kunniataulukon, ja lisäksi pari pienempää listaa, strippisarjakuville ja kotimaisille sarjakuville. Koska koetin välttää ilmiselvimpiä klassikkoja, toivon että näistä listoista on syventäväksi askeleeksi sarjakuvan maailmaan. Vielä tärkeämpää olisi, että näiden sarjakuvien esittelyn ansiosta lukija rohkaistuisi tutkimaan kiinnostavan oloisia sarjakuvateoksiaan omin päin ja löytää itselleen kiinnostavaa luettavaa.

sarjakuva3

Myös sarjakuvan rajapinnalta saattaa löytyä mestariteoksia. Tai siis kaikki sarjakuvan mestariteokset eivät kutsu itseään sarjakuvaksi.

Sillä nämä 313 tekstiä ovat vasta olleet pintaraapaisu sarjakuvan ihmeelliseen maailmaan. Joka vuosi tulee niin paljon korkeatasoista sarjakuvaa meiltä ja maailmalta, että perässä on vaikea pysyä. Aion nyt itse asettaa pyrkimykset viedä sarjakuvakritiikin sanomaa myös muualle ennemmin kuin pysyä omassa poterossani maailman tappiin asti. Tässä on hyvä alkuaskel, viedään ideaa tästä eteenpäin pitemmälle.

Top 10 suosituimmat postaukset (31.12.2019)

  1. Roskasarjat: Giuseppe Perego ja Esinäytös
  2. PiF: Eevertti
  3. Roskasarjat: José Carioca
  4. Roskasarjat: Aku Ankan taskukirja – Olympiakuume
  5. Sarjakuva-Finlandia 2017
  6. Jarla: Jäätävä Spede
  7. Lucky Luke: Jesse James / Daltonin veljekset
  8. Roskasarjat: Chick habit
  9. Q&A: Sarjakuva-Finlandia 2016
  10. Roskasarjat: Mikin dekkaripokkari 1-3
sarjakuva4

Old man yells at McCloud.

Eli nyt on tullut aika panna pillit pussiin tämän blogin osalta. Seuraamista tuskin kannattaa täysin lopettaa, sillä mahdollisesti ilmoitan vielä tulevista projekteista täällä. Haaveenani olisi esimerkiksi tehdä Ahvenaario-zine, jossa saisi vähän erilaisen formaatin kirjoituksille ja mahdollisuuden myös itse tehdä sarjakuvaa. Jos kaipaatte lisää kiinnostavien sarjakuvien esittelyitä, voitte seurata kollegojani Attea Suomi-Rivendell-Asgard -blogissa, sekä Eeroa Hyllyy-blogissa. Kukaties vielä jotain yhteistyökuviotakin heidän välillään järjestyy.

sarjakuva5

Kuuntele nyt kun selitän ideani.

Mutta vielä olisi yksi sarjakuva arvioitavana. Ja se onkin tärkeä sarjakuva, sillä se pohdiskelee juuri sarjakuvaa formaattina, taiteenlajina ja omanlaatuisena kielenään. Scott McCloudin Sarjakuva – näkymätön kieli, joka ilmestyi 1993 oli aikanaan erittäin tärkeä keskustelunavaus näistä aiheista.

sarjakuva8

Onko sarjakuva enää populaarilukemistoa? Kaikki lukeminen tuntuu olevan marginaalissa.

Yhdeksään osioon jaettu sarjakuva pohtii esimerkiksi sarjakuvan määritelmää, ruutujen välillä tapahtuvaa tyhjää tilaa, sarjakuvan tapaa kuvata aikaa, kuvan ja sanan yhteispeliä ja tapoja esitellä abstraktimpia, ekspressionistisia asioita. Kaikista, ilmiselviltäkin tuntuvista aiheista saadaan hyviä havaintoja aikaan ja kirjan luettuaan tuntuu kuin sarjakuvan olisi hoksannut aivan uudella tavalla.

sarjakuva6

Tajunnan täjäyttävä on esimerkiksi tämä vertailu ruutujen välisestä leikkauksesta. Tässä korostuu japanilaisen mangan erikoislaatuisuus.

Sarjakuvan ainutlaatuisiuus tulee esiin jo siitä, miten viihdyttävää tällaista purkamista on lukea. Elokuvallisesti voidaan kertoa editointitekniikasta, tai tekstioppaassa kirjoitustaidosta, mutta asioiden havainnollistamiseen sarjakuva on täysin vertaansa vailla, etenkin jos tekijä osaa sen muotokielen niin etu- ja takaperin kuin McCloud. Teos on hauska ja asiapitoinen samaan aikaan, erittäin harvinainen yhdistelmä.

sarjakuva9

Joka väittää, ettei sarjakuvia lukemalla kasvata mielikuvitustaan, on väärässä. Samalla tavoin kuin elokuva on leikkaustaidetta, on sarjakuvakin tarinan täydentämistä kuvien välillä.

McCloudin tarkoituksena on ollut tehdä helppotajuinen yleisteos, joka toimii itsessään todisteena sarjakuvan voimasta ja asemasta yhtenä taiteenlajina. Sittemmin tekijä on syventänyt teoksensa maailmaa niin kriitikoille (Reinventing Comics) kuin sarjakuvantekijöille (Making Comics), mutta ei ole kadottanut humoristista otettaan, erinomaista tapaansa havainnollistaa käsittelemänsä asiat, ja helppolukuisuuttaan.

sarjakuva7

Eli tässä siis inspiraationlähdettä itse kullekin. Haluaisin päättää blogin hieman lainaamalla erästä Bill Wattersonia.

Sarjakuvan maailma on ihmeellinen, vanha kamu. Lähdetään tutkimusretkelle!

sarjakuva2

Kategoria(t): American, art, Bloggaus, Hall of Fame, metafiktio, metapost, Sarjakuvat, Taide | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

McCay: Pikku Nemo Höyhensaarilla

pikkunemo6

SV. rasismi, f*sismi

Jo ammoisista ajoista saakka, blogin perustamisesta lähtien, on tarkoitukseni ollut tehdä kirjoitus eräästä sarjakuvan alkuaikojen mestariteoksesta. No, aika hupenee, joten lienee parasta tarttua toimeen. Mutta ei pelkästään sarjakuvien kohdalla, mutta aina minkä tahansa taiteenalan tarpeeksi vanhan ja kanonisoidun klassikon käsittelyssä on ongelmansa. Mitä uutta siitä on sanottavaa?

pikkunemo3

Uusi vuosihan se sieltä on tulossa!

Aloitetaan nyt ainakin perusasioista. Winsor McCayn Pikku Nemo Höyhensaarilla oli kokonaisen sanomalehtisivun kokoinen sarjakuva, joka ilmestyi alun perin William Randolph Hearstin sanomalehdissä 1905–14. Se teki lyhyen paluun vuosiksi 1924–26. Nemon hahmo oli alun perin esiintynyt jo McCayn alkuperäisessä sarjakuvastripissä, Dream of a Rarebit Fiendissä, jonka idea jokaisessa jaksossa oli näyttää ylensyöjien ynnä muiden kehveleiden painajaisia, joista viimeisessä ruudussa herätään. Nämä olivat mustavalkoisia, puolen sivun strippejä.

pikkunemo7

Ukkeli taantuu.

Isompi formaatti tarkoitti kuitenkin Nemolle isompia seikkailuja. McCay alkoi käyttää löyhää jatkuvaa juonta, jossa aina kunkin sunnuntaisivun seikkailu jatkui siitä, mihin edellinen jäi. Nemo etsi Kuningas Morpheuksen tytärtä, jonka kanssa hänellä oli leikkitreffit, mutta välissä oli koko Unten maa kaikkine vaaroineen ja erikoisine hahmoineen. Pahansisuinen klovni Flip tuli myöhemmin kuvioihin mukaan, vieden Nemoa aina syvemmälle sivupoluille ja houkuttaen pieniin kepposiin.

pikkunemo91

Hahmogalleriaa.

McCay ja Nemo ovat yhä nykyään suuressa arvossa, sillä tekijä otti kaiken mahdollisen irti vielä kehittyvästä sarjakuvakerronnasta. Mielikuvitukselliset seikkailut antavat uusia näkökulmia tuttuihin kaupunkinäkymiin, ja toisaalta vievät erikoislaatuisiin uusiin maihin, esittelevät värikkäitä erilaisia eläimiä, ja lopulta veivät jopa ulkoavaruuteen asti. McCaytä voidaan hyvin sanoa mieheksi, joka toi scifin sarjakuvaan, vaikka se tässä vielä on aika julesvernemäisellä fantasiatasolla.

pikkunemo2

Tässä jää Liisa ihmemaassakin kakkoseksi.

Sarjakuvassa kokeillaan sarjakuvan hahmojen muodolla ja koolla, ruutujen välisellä jatkuvuudella, sanomalehden sivun formaatin antamilla mahdollisuuksilla kuten väreillä, ja aivan erityisesti alati ruutujen välillä muuttuvan ympäristön kustannuksella. Ainoastaan hahmojen välinen liike vaikuttaa nykypäivänä hieman turhan hienovaraiselta. McCay oli myös animaatioelokuvan pioneeri, ja sikälikin toisaalta hänen mielikuvituksellisuutensa, ja toisaalta pikkutarkuuttensa liikkeen kuvaamisessa olivatkin tälle aivan omiaan.

pikkunemo4

Seuratkaa tarkkaan, miten nämä hahmot liikkuvat ympäristössä.

Vaikka tiettyjä aikakautensa näkökulmia ja ajankohtaisia aiheita käsitellään ja jopa pilkataan, ei sarjakuva juuri sosiaalinen satiiri ole. Lähinnä eskapismia hankalaille ajoille. McCay henkilönä puolestaan on kyllä hyvä esimerkki ”problematic favesta”. Hän näki kyllä 1900-luvun alun sosiaaliset vaikeudet, mutta ajatteli näihin sopivan lääkkeeksi väkevän nationalistinen oikeistopopulismi. Hän asettui lopulta näkyvästi tukemaan esimerkiksi Mussolinin valtaannousua Italiassa. Voi miettiä, mitä hän oikeastaan pohjimmiltaan tarkoitti, kun Nemo muuttaa hökkelimäisen geton komeaksi vanhanaikaiseksi palatsiksi. McCay kuoli vuonna 1934, joten häneltä jäi näkemättä koko se kamaluus, johon tällainen ajatusmaailma maailman tulisi viemään.

pikkunemo9

Tähän liittyen myös Pikku Nemon hahmogalleria näyttää tänä päivänä melko röyhkeältä. On yksi asia, jos kaislahameissa kekkuloivat ruskeat alkuasukkaat olisivat poikenneet vain silloin tällöin sarjakuvassa, mutta McCay pani erään heistä, jonka nimeksikin antoi Villi, sitten seuraamaan Nemoa ja Flipiä seikkailuihin kuin uskollinen koira.

pikkunemo5

Jatkuva sivuhahmojen kinastelu herättää Nemon muikeistakin maisemista. nemo itse on malliesimerkki tyhjästä taulusta päähenkilönä, nimikin tarkoittaa ”ei kukaan”.

Jos pohdiskelin joitakin arkkitehtuurisia ulottuvuuksia vastikään Asterios Polypin kanssa, niin Pikku Nemossa äärimmäisen tarkasti piirretyt kaupunkinäkymät ja palatsimaiset sisätilat ovat vielä monta astetta pitemmällä. Sarjakuvan luoma tilan tuntu onkin jotain ainutkaatuista, sen suomaa tilassa liikkumisen tuntua on koetettu kopioida moneen otteeseen jälkeenpäin, esimerkiksi Mister Miracle -sarjassa tai Hildan seikkailuissa. Myös McCayn pikkutarkka kynänjälki erilaisen tuhon kuvaajana taitaa olla taustana puolen maailman toimintasarjakuvan taustainnoittajana Tezukasta Akiraan.

pikkunemo8

Tällainen olo itsellänikin on joulun jälkeen.

pikkunemo0Nemosta animaatioelokuvan tekeminen on ollut usean eturivin sarjakuvantekijän unelma Moebiuksesta Hayao Miyazakiin. Ikävä kyllä 80-luvun lopulla kompromissien ja tuotantovaikeuksien värittämä elokuvaversiointi ei hirveästi muistuttanut sarjakuvaa, vaikka onkin mainettaan parempi satuseikkailu.

Puuh, vielä yksi kirjoitus tehtävänä, sitten voin herätä tästä unesta.

Kategoria(t): American, fantasia, Hall of Fame, Huumori, Mainstream, Sarjakuvat, seikkailu, surrealismi | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Roskasarjat: Taivas putoaa niskaan

asterix2

Ette vielä päässeetkään Roskasarjat-osiosta! Olemme tähän mennessä katsastaneet näissä jutuissa satunnaisia sarjakuvia, joita käsiini on tavalla tai toisella päätynyt. Kuitenkin onhan se myös niin, että roska on roskaa. Ajattelin, että tämä juttusarja on hyvä päättää pohjimmiltaan laatusarjakuvaan, jonka olisi pitänyt olla parempi.

Ja olemmehan käyneet juuri YouTuben puolella läpi kaikki René Goscinnyn ja Albert Uderzon Asterix-albumit. On hyvä tilaisuus pistää piste tälle juttusarjallekin samalla ja katsoa millaista jälkeä Uderzo sai itse pahimmillaan aikaan. Lopetin itse uusien Asterix-albumeiden lukemisen vuonna 2006. Syynä tähän oli Uderzon albumi Taivas putoaa niskaan, joka oli suoranaisesti niin hävettävän huono, että en enää halunnut nähdä, voiko sarjan pohja tippua alemmaksi.

asterix6

Ei jumalauta, katsokaa nyt tätä paskaa!

Goscinnylle nyt kukaan ei yksinkertaisesti kykene vetämään vertoja huumorisarjakuvan käsikirjoittajana, mutta täytyy sanoa, että pääasiassa Uderzo pärjäsi paremmin hänen perintönsä jatkajana kuin vaikkapa Morris Lucky Luke -sarjassa tai Tabary Ahmed Ahneessa. Muutamat Uderzon soolo-albumeista ovat ihan mukiinmeneviä, ja hänellä oli pokkaa käsitellä myös raskaampia aiheita, joista Goscinny ei välittänyt, kuten lasten (Asterixin poika) ja naisten oikeudet (Ruusu ja miekka), orjuus (Obelixin kaleeri) tai Lähi-idän tilanne (Asterixin harharetket).

asterix1

Vikana lähinnä oli, että kun Goscinny suuntasi tekstinsä nokkeluuksineen aikuisille, taantui Uderzo koko ajan enemmän lapsilukijoiden suuntaan, ja vaikka lapsille toki pitäisi kirjoittaa ihan yhtä ellei fiksummikin kuin aikuisille, oli hänestä infantilismi myös suotavaa käsikirjoituksissa. Uderzon sarjakuvien painavat aiheet pilattiin usein typerillä fantasia-aihioilla, esimerkiksi hyvin alkavassa Obelixin kaleerissa päädytään loppuen lopuksi Atlantikseen, jossa vapautetut orjat voivat elää uudelleen pikkulapsina.

asterix3

Tämä antaa kuvan, ettei yli 80-vuotias Uderzokaan kauheasti tiedä tai ymmärrä muunmaalaista sarjakuvaa.

Ja todiste A on sitten murheenkryyni nimeltä Taivas putoaa niskaan. Jo valmiiksi Asterixeissa on pohjalla hieman nihkeä nationalistinen sävy. Nirppanokkaiset ranskalaiset irvivät ulkomaalaisille vaikutteille ja Asterix-kylä on aika monen rajamuureja pykäävän poliitikon suosikkimetafora ehkäpä ihan osuvasta syystä. Taivas putoaa niskaan on metafora sarjakuvan asemasta Ranskassa, ja sen pahikset ovat aika selvästi japanilaisia. Keltaihoiset ja vinosilmäiset Nagma-olennot ovat ihan samaa Yellow peril -perinnettä kuin nykyään karsastetut Fu Manchu -tarinat ja on aivan uskomatonta että niitä tarjotaan lapsille vielä tällä vuosituhannella.

asterix5

Tämä blogi ei kannusta eri maisten sarjakuvien keskinäiseen turpasaunaan, vaan näkee kaikissa kiehtovia suuntauksia ja monipuolisia teoksia, joiden parissa voi viettää loputtomia tutkimusretkiä.

Amerikkalaista sarjakuvaa edustavat ärsyttävä mikkihiiri sekä Arnold Schwarzeneggeriltä piirteensä saanut kloonattu Teräsmies. Yhteenotto perinteisten arvojen puolesta idästä nousevia muotivirtauksia vastaan on sarjakuvassa puolustustaistelu, jotteivat Nagmat saa taikajuomaa itselleen. Sarjakuvassa on aivan ärsyttävän sumea logiikka, ikinä ei paljastu, mistä kukin aina saa tietääkseen minkäkin asian, pääasiassa että mistä ulkoavaruuden olennot tietävät saapua Asterixin kylään hakemaan taikajuomaa.

asterix7

Hui. Kamalaa.

Juonentyngästä ei oikein saa muovattua mitään punaista lankaa, vaan sarjakuva koostuu erilaisista kohtauksista, joilla ei ole isompaa merkitystä kokonaiskuvassa. Uuden Star Warsin, The Rise of Skywalkerin tavoin merkittävän oloiset, isot kohtaukset ratkotaan käden kääntäessä, niin että edes näin erikoinen juonikyhäelmä ei varmasti tunnu kertaakaan jännittävältä tai liian kiinnostavalta. Juonta on niin vähän, että se joutuu välillä hakemaan jopa välilopetusta, ennen kuin muistaa etteivät roomalaiset ole olleet kunnolla vielä mukana tarinassa.

asterix9

Jukupätkä! Tällaista ei olekaan vielä koskaan ennen tapahtunut.

Turha toivoakaan että gallialaisten pahimpien pelkojen toteutumisesta saataisiin aikaan sen kummempaa kuin pari pelästynyttä ilmettä, ennen kuin kaikki sopeutuvat täysin käsittämättömään tilanteeseen. Juonessa ei hyödynnetä juuri millään lailla jo pitkään kypsyteltyjä hahmoja, jotka toistelevat itselleen tyypillisiä repliikkejä kuin metsään eksyneet kesyt papukaijat. He tuntuvat olevan mukana nyt ihan että lukijat muistaisivat kyseessä olevan Asterix-albumi. Lopussa gallialaisten muisti pyyhitään, mutta lukija jää toivomaan että samoin tämän albumin katkera muisto pyyhittäisiin myös hänen päästään.

asterix8

Mutta aina vain se muisto jostain pörrää ja estää minua nukkumasta öisin.

Vielä muuna Star Wars -paralleelina, kun alkuperäinen tekijä oli sössinyt tarpeeksi pitkään omia rakastettuja töitään kelvottomilla lisäosilla, kaupattiin intellektuaalinen omistusoikeus eteenpäin ja alettiin tehdä vanhan mallin mukaisia, mutta pääosin hampaattomia jatko-osia, jotka eivät taida tyydyttää oikein ketään pitemmäksi aikaan. Tosin jos jotain myöhemmissä Asterix-albumeissa on edes jotain Last Jedin veroista, tarinaa jossa oivaltavasti osataan käsitellä ihan sarjan perusaineksia ja viedä hahmojen kaaria oikeasti johonkin suuntaan, vaikka äänekkäimpien konservatiivifanien suosion kustannuksellakin, niin kuulisin tästä ihan mielelläni.

asterix4

Ja mitä tämän jälkeisiin Asterix-albumeihin tulee, ne houkuttavat ihan yhtä lailla kuin Asterixia hodarit.

Kiitoksia Roskasarjat-ystävyydestä. Kaksi tekstiä vielä jäljellä Ahvenaario-blogin tarinaa!

Kategoria(t): fantasia, Huumori, Mainstream, Roskasarjakuvaa, Sarjakuvat, scifi, seikkailu, Supersankarit, Toiminta | Avainsanat: , , , | Kommentoi

It’s a good life, if you don’t weaken / Pieniä voittoja

goodlife1

Jos muistatte I Shall Destroy All the Civilized Planetsin lopusta, mukana oli sarjakuvantekijä Paul Karasikin epilogi, jossa tämä käy etsimässä myyttistä Fletcher Hanksiä. Ilmeisesti tällainen kadonneiden gurujen etsiminen on Amerikassa tavallisempaa, sillä samankaltaisesta aiheesta kertoo myös nimimerkki Sethin It’s a good life, if you don’t weaken.

goodlife2

Eipä pompita puskan ympärillä, on selkeä syy sille, miksi Sethin slice of life -tarina nyt sopii näihin blogin loppuvaiheisiin. Sarjakuva kertoo itsessään sarjakuvanörtistä, joka löytää vanhasta nostalgiasta enemmän samaistumispintaa kuin modernista kulttuurista. Kuulostaako ehkä joltakulta jonka tunnette?

goodlife8

Why don’t you like this blog more?

No, vitsailu sikseen. Vaikka voi tuntua että tällaisia tosielämän tarinoita on helppo kertoa, on kyseessä ihan tietynlainen taiteenlajinsa. Seth edustaa hyvin pohjois-amerikkalaista tapaa navankaiveluun, sen minimalistinen, sulava kuvitus jopa kellastuneita sivuja myöten lainaa näiltä menneen ajan pilapiirtäjiltä, joiden ympärille tarina rakentuu. Sarjakuva rytmittyy julkaistujen pienlehtien mukaan jaksoihin. Mutta tavallista elämää voi lähestyä myös eurooppalaisemmasta näkökulmasta.

voittoja1

Eli ei-niin-hektisesti ja ratkaisukeskeisesti.

Manu Larcenet’n neliosainen Pieniä voittoja -sarja puolestaan ottaa eurooppalaisemmat pottunokat ja albumiformaatin pohjakseen. Tarkkanäköinen tarina on niin todellisen makuinen, että sitä lukiessa tuppaa jatkuvasti unohtumaan, ettei Larcenet ole tekemässä elämäkertaa vaan ihan fiktiivistä tarinaa. Uskoisin kuitenkin, että kosketuspintaa todellisuuteen on oltava. Sarjakuva käsittelee myös aikojen muuttumista ja sukupolvien välistä yhteyttä, mutta sosiaalisemmin kuin sisäänpäinkääntynyt Seth.

voittoja2

Valokuvaaja Marco kohtaa keski-ikäistyvän elämänsä kriisejä toisensa jälkeen, joita ovat esimerkiksi (mielen)terveys-, pariutumis- ja perheongelmat. Samalla tarina on kehystetty Marcon lapsuuden kulissien, maaseudun ja Ranskan teollisuusalueiden kuihtumisen ja kuolemisen kautta. Nämä ovat juuri niitä aiheita, joita Marco alkaa kuvata saadakseen selkoa omaan elämäänsä.

goodlife6

Kissaystävyys yhdistää sarjakuvien päähenkilöitä.

It’s A Good Life, If You Don’t Weaken puolestaan kuvaa Sethin yksinäistä elämää Torontossa, jossa kiintopiste tuntuu olevan lähinnä paras ystävä Chet (jonka toivottavasti muistamme lukijoina itsekin Yummy Fur -lehden tekijänä). Seth saa obsession sattumalta löytämästään pilapiirtäjästä Kalosta, ja alkaa ensin metsästää tämän piirtämiä kuvia vanhoista lehdistä, ja sitten tietoja tämän elämästä, matkaten myös haastattelemaan tämän läheisiä. Kalosta muodostuu tärkeämpi kuin esimerkiksi Sethin orastava parisuhde.

goodlife9

Kehnostihan siinä käy.

Siinä missä Seth pitäytyy tarkkaan määritellyssä tyylissään, kuvaten sillä myös aidot Toronton paikat ja vierailemansa pikkukylät, on Larcenet tyylinsä kanssa vapaampi. Kerronta nojaa paljonkin siihen, että mukana on osin realistisempia kuvia. Tuntuu, että Marcon kasvaessa aikuiseksi, alkaa tämän todella karikoitu banaaninenäinen naamansakin muistuttaa enemmän oikeaa ihmistä.

voittoja5

Mutta se, minkä molemmat sarjakuvantekijät hallitsevat, on hiljainen, melankolinen tunnelma. Sethillä vuodenaikojen vaihtuessakin kaikki kuvat tuntuvat yhtä autioilta kuin talvi-ilta Torontossa. Larcenet puolestaan kuvastaa mieluiten nostalgista loppukesää ja alkavaa syksyä, joissa on siinäkin vääjäämättömästi muuttuvan maailman tuntumaa. Jotenkin sekin tuntuu yhtä hiljaiselta ja yksinäiseltä.

voittoja6

Neljän albumin mittaan Pienet voitot todellakin vievät Marcoa eteenpäin. Hän muuttuu pössyttelevästä ja uransa kanssa haparoivasta nuorukaisesta perheenisäksi, jolla on oma palkittu kirjansa ja joka pyrkii hakemaan saamansa kunnian avulla myös jotain helpotusta ahtaalla oleville satamamiehille, joista muodostuu hänelle tärkeitä isänkorvikkeita. Oikea isä puolestaan on itsepäinen hahmo, joka sarjan alussa sairastuu Alzheimeriin, riutuu ja lopulta kuolee.

voittoja3

Juuri suhtautumisessa kuolemaan tulee Marcon kasvun mittari sarjakuvan mittaan. Omalle lapselle siitä selittäminen sujuu jo astetta helpommin kuin isään suhtautuminen. Sethin kasvun paikka puolestaan on huomata, että hänen ihailemansa sarjakuvantekijät ovat ehkä eläneet lyhyen ja surullisen elämän, jossa hekin ovat olleet eristyksissä muusta maailmasta ja tuoneet intohimonsa esiin vain paperilla. Kenties tässä on hyvä paikka blogaajankin miettiä, mikä on vain oman tyhjän obsession toteuttamista, ja mikä aito pieni voitto, jolla elämä etenee.

voittoja9

Kategoria(t): Canadian, elämää, france, Hall of Fame, Huumori, Ihmissuhteet, Kasvutarina, mysteeri, Sarjakuvat, Weltzschmertz | Kommentoi

Thompson: Habibi

habibi9

S.V. / T.W. r*iskaus

Tässä sitä valvotaan jouluaatonaattoyönä ja kirjoitetaan, koska järjestin äänestyksen joulua ennen ilmestyvästä arvostelusta, ja hieman yllättävästikin sen voitti Craig Thompsonin vuonna 2011 ilmestynyt Habibi. No, teoksella on mittaa noin 650 sivua, ja en ollut sitä ennen lukenut, joten joulukiireiden ohella sitten meni näinkin pitkään että päästiin asiaan.

habibi3

Jos olet ihmisiä, jotka käyttävät usein termejä, kuten ”kulttuurinen omiminen” ja kritisoit etenkin valkoisten miesten tekemiä kertomuksia muista kulttuureista, varmasti Habibi herättää närää jo aiheellaan. Michiganissa syntynyt Thompson on kuitenkin tehnyt mittavan määrän työtä, selvittääkseen arabialaisia taruja, historiaa, taidetta, kirjoitusta ja kulttuuria joka näkökulmasta. Varsinaisesti arabimaailmasta ei tulvi omaa kulttuuria käsitteleviä sarjakuvia länsimaisen käsiin hirveän usein (onneksi on sentään Marjane Satrapi), joten yhtä lailla Koraanista kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoista vaikutteensa ottava Habibi tuntuu kyllä aika tuoreelta ja alkuperäänsä kunnioittavalta työltä.

habibi5

Mutta se ei ole ainoa asia, joka teoksessa on arveluttavaa. Eräs keskeisiä sen kuvaamia aiheita on naisten ja mustien heikko asema, erityisesti juuri arabikulttuurissa. Edellistä ollaan kuvattu runsailla raiskauskohtauksilla, alkaen jo siitä kun päähenkilö on 9-vuotias. Keskeinen rakkaustarina on arveluttava sikäli, että se käytännössä rakentuu ottoäidin ja tämän adoptoiman lapsen ympärille. Tämäkin liittyy juuri veiraan kulttuurin kuvaamiseen, antaako sarjakuva siis ymmärtää että islaminuskoisiin maihin liittyy niin kiinteästi seksikauppa, lapsiavioliitot ja sukurutsa että Habibin kaltainen epämääräiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvakin tarina voi liikkua niiden ympärillä.

habibi6

Epämääräinen aika kyllä puolestaan myös rikastaa kuvattua tarinaa. Kun alussa kuvittelee seuraavansa muinaisia aikoja, tuovat modernit teknologiat ja lopussa nykyaikaiset kaupungit isoa kysymysmerkkiä koko kuvatun asian ympärille. Liikutaanko ajassa vapaasti, vai voisiko koko työ olla Margaret Atwoodin Orjattaresi -kertomuksen tavoin varoitteleva esimerkki tulevasta?

habibi2

Ensiksi yhdeksän vuoden ajan avioliittoaan paennut tyttö Dodola kasvattaa pientä orpolasta Zamia autiomaassa. He selvitytvät niukasti ja Dodola alentuu myymään itseään beduiineille ruokaa tienatakseen. Samalla hän kertoo pojalleen tarinoita toisensa perään, joilla kaikilla on jokin paraabeli todellisuuden kanssa. Tulee selväksi että samankaltaista paraabelia rakennetaan myös sarjakuvan ja meidän todellisuutemme välille.

habibi91

Ennen kuin puberteetin vaikeudet iskevät kunnolla päälle, pari erotetaan toisistaan. Dodola joutuu ökyrikkaan sulttaanin jalkavaimoksi ja koettaa keksiä keinoja, joilla pitää sulttaanin mielenkiinnon yllä ettei tule tapetuksi ja saa tilaisuuden paeta. Seksuaalisuutensa kanssa hukassa oleva Zam ei löydä muuta tietä eteenpäin kuin alkaa eunukiksi. Vaatii moninaisia vaiheita, ennen kuin pari voi nähdä toisensa jälleen.

habibi4

Läpi sarjakuvan vesi on tärkeä symboli, elämän eliksiiri ja edellytys autiomaassa asuville. Tärkeimmät tapahtumat tapahtuvat nimen omaan veden tähden, mutta myös useissa paikoissa on saastunutta vettä, mikä pahenee entisestään kun sarjakuva etenee. Ympäristön tila on keskeisiä asioita, joista Thompson haluaa varoittaa. Saastuneen veden kanssa ja loputtomien roskavuorten kupeessa ei kukaan tule elämään pitkään.

habibi7

Ei varmastikaan ole epäilystäkään siitä, etteikö Thompson ole suvereeni tekijä, joka näkee vaivaa työnsä eteen. Sarjakuvan kuvitus on joka sivulla aivan silmiä hivelevän upeaa ja kekseliäs ruutujako ja juonenkuljetus pitävät mielenkiinnon yllä. Sisältö on takuulla monikerroksista, sellaista että teemoja on helppo poimia kenen tahansa, mutta mitä paremmin tuntee muslimikulttuureita, sitä enemmän sarjasta saa irti. Etenkin arabialaisen kirjoituksen tunteville uskoisin sarjakuvassa olevan paljonkin kiehtovaa symboliikkaa.

habibi8

Tulee kuitenkin mieleen, yrittääkö Thompson vähän liikaa. Halutaanko tehdä kunnon magnum opus, jonka avulla pääsisi mainituksi Art Spiegelmannin Mausin, Neil Gaimanin Sandmanin (kaksi muuta äänestysehdokasta, muuten) tai Joe Saccon Palestiinan kanssa kirjallisuuslehdissä. Sarjakuvalla nimittäin on sen verran myös varjopuolia, ettei se ihan omaan sydämeeni täysin uponnut, kiistattomista ansioistaan huolimatta. Thompsonin ansioksi on kuitenkin sanottava, että hän ei tee koskaan samaa sarjakuvaa useampaan kertaan. Minun suosikkini hänen tuotannostani onkin lapsille suunnattu, sopivan kaheli avaruusseikkailu Space Dumplings.

habibi1

The reason for the season.

Hauskaa joulua kaikille Ahvenaarion lukijoille! Vielä kolme tekstiä pitäisi saada tehtyä ennen kuin vuosi vaihtuu, joten eipä tässä pahemmin kerkeä joululomailemaan. Toivottavasti kuitenkin pysytte netin ääressä ja saatte lahjaksi hyviä sarjakuvia!

Kategoria(t): American, fantasia, Kasvutarina, Sarjakuvat, seikkailu | Avainsanat: , , | Kommentoi

Morrison & Mora: Klaus

klaus1

Jouluvinkkinä Netflixissä on katsottavissa varsin hieno käsin piirretty animaatio, joka käsittelee Joulupukin alkuperää. Sen nimi on Klaus. Luulin ensiksi, että kyseessä on adaptaatio Grant Morrisonin ja Dan Moran sarjakuvasta, sillä sekin käsittelee Pukin alkuperää. Oikeastaan parempi, ettei näin ole. Klaus-elokuva on sydämellinen, tunnelmallinen ja hauska kertomus, jossa pukki itse on sivuhenkilö ja tarina kerrotaan Postimestarin näkökulmasta. Klaus-sarjakuva on… jotain ihan muuta.

klaus2

Hetkeä myöhemmin Klaus saa turpiinsa ja jätetään jäätikölle verta vuotavana kuolemaan.

Sarjakuva on överin ylilyövää veripalttua, melkein kuin parodia niistä asioista, joita Joulupukkiin yhdistämme. Esimerkiksi porojen sijaan Pukin apureita ovat valtavat sudet. Sanoisin, että meno on kuin metallilevyn kannessa, ja sarjiksen lukeminen sujuukin paremmin jos taustalla kuuntelee jotain heavyä. Kuitenkin kun puikoissa on Morrison, on tässä taustalla kuitenkin vilpitön usko tiettyihin joulupukin peruspilareihin. Siispä yhdistelmä on hieman hämmentävä, toisaalta täyttä Roskasarjaa ja toisaalta ihan joulunaikaan sopivia asioita henkivää seikkailua.

klaus4

Loki saa vielä maksaa! Eiku Malekith! Eiku siis Magnus.

Jos jotain verrokkeja tälle pitäisi etsiä, niin varmaankin tulisi mainittua Marvelin Thor (etenkin Jason Aaronin kirjoittamana), Assassin’s Creed -pelit ja Game of Thrones. Sarjakuva siis sijoittuu epämääräiseen myyttiseen keskiaikaan (joitain nimiä ja viitteitä skandinavisuuteen on), jossa rautaisella kädellä valtaa pitää hallitsija Magnus, joka on ottanut mallia Alan Rickmanin Nottinghamin sheriffistä ja perunut joulun.

klaus5

Tämä prinssi Joffreyn kouluttamisen kohtaus on paras mahdollinen kuvaus siitä, mistä Morrisonin sarjakuvissa on kyseessä. Niissä on synkkiä asioita, mutta ne eivät ole grimdarkia, koska kuolemanvietin sijaan niitä ajaa tietty rakkaus lajiin.

Magiaa osaava Klaus lähtee puolustamaan kaupungin lapsia ja tulee lähes tapetuksi siitä hyvästä. Klaus osaa kuitenkin joitain loitsuja ja saa siksi toismaailmallisilta hengiltä tehtävän. Tarkoitus on tuoda hyvää joulumieltä kaupunkiin. Mutta Magnus haluaa pitää valtansa ja menee jopa niin pitkälle että panee orjansa vapauttamaan kaivoksista balrogin, sori, siis demonin, joka vaikuttaa hyvinkin samanlaiselta kuin nettisuosiossa oleva joulunhenki Krampus.

klaus6

Gruss von Krampus.

Nuori kyky Dan Mora piirtää ihan Marvel-tason jälkeä, sikälikin niin että useimmat hahmot näyttävät aika samoilta, kuin mitä isojen supersankarisarjakuvatalojen keskeiset henkilöt. Toiminnan kuvaajana hän on vielä hieman kuvakirjamainen poseeraaja, ja välillä on hieman epäselvää, kuka tekee ja mitä.

klaus2_1

Joulepukke, joulepukke, valkoparte, vanha ukke.

Klausille tehtiin myös jatko-osa Further Adventures of Santa Claus, jossa Morrison pääsi rakentamaan eteenpäin supersankareidensa tavoin myös Santa-versumia, jossa kaikkien kulttuureiden pukkihahmot ovat yhtä ja samaa ja elävät ajan ulkopuolella. Toisessa tarinassa nähdään hyvin Lobon näköinen anti-Santa, joka on tietenkin laskelmoitu virvoitusjuomayhtiön mannekiinihahmo, jonka tavoite on lisätä kulutusta lasten kustannuksella. Jatko-osassa nähdään myös Geppetto hyvin samannäköisenä, mutta kiltimpänä tyyppinä kuin Fablesissa. Voisin uskoa, että jos saisi mahdollisuuden, Morrison liittäisi myös samalla tavalla kaikki mahdolliset satuhahmot osaksi samaa universumiaan. Joidenkin suunnitelmat nyt aina vain täytyvät olla yhtä massiivisia.

klaus2_3

Holidays are coming, always Poka-Cola

Tulipa mieleen tästä postauksesta, että Grant Morrison on varmaan useiten esillä ollut sarjakuvantekijä tässä blogissa. Käsittelyssämmehän ovat olleet We3, Animal Man, Doom Patrol, sekä myös ohimennen All-Star Superman, Batman R.I.P. sekä Arkham Asylum. Tämä on vähän yllättäväkin havainto, en pidä itseäni minään Morrisonin superfanina. Mutta kyllä hän yleensä jotain kiinnostavaa tuo pöytään, vaikka tällä kertaa aiheenamme olikin tekijälleen varsin suoraviivainen tuotos.

klaus7

Kategoria(t): American, fantasia, Sarjakuvat, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Roskasarjat: Jedin paluu

 

jedinpaluu94

Star Wars -saagan päättävä elokuva on teattereissa. Ja vuosihan ei siis ole 2005, saati 1983. Mutta oikeastaan voisimmekin katsaista tuota vuotta 1983, ja Tähtien sodan osaa Jedin paluu, jota on nimitetty myös Episodi VI:ksi. Kun en ole muuten blogissa käsitellyt Star Wars -sarjakuvia, niin voihan sen tietysti tehdä tällaisesta elokuvaspesiaalista.

jedinpaluu92

Ei Ewok-taloa lukita yöksi, Hei Ovela!

Kuten olen aiemmin James Bondin kohdalla sanonut, nämä tällaiset sarjakuvat olivat suosituimmillaan silloin kuin kaikilla ei ollut streamauspalveluita, dvd:eitä tai välttämättä edes videolaitteita. Näitä selaamalla sai palautettua kätevästi mieleen suosikkisuurelokuvan parhaimmat kohdat. Harmi vain että sarjakuvana ne harvemmin ovat kelvollisia, lähinnä vain sarja asetelmia elokuvasta ja paljon, paljon selittäviä tekstejä.

jedinpaluu9

Tätä järkevämpää toimintaa ei tästä sarjakuvasta saa irti.

jedinpaluu91

Oletko pitänyt puutarhaplaneettasi kunnossa?

Toisin kuin vaikkapa Roger Rabbitin tapauksessa, Jedin paluun varsinaisesta sisällöstä on turha yrittää etsiä mitään, mikä ei jo ole ollut koko kansan näkyvillä elokuvassa. Hahmoille on piirretty aikamoiset kivikasvot, joten niiltäkään ei voi lukea lisämerkityksiä. Tässä vaiheessa rupeaa harmittamaan, etten ottanut Roskasarjoihin ennemmin jotain kahelimpaa alkuperäisen trilogian jatkosarjaa, joita olisi ollut hyvin tarjolla.

Lähinnä lukijalle jää vain selityslaatikot, jotka antavat välillä ymmärtää jotain ihan muuta. Ja erityisen paljon hupia irtoaa sitten siitä, että käännös on pääasiassa ihan päätön. Brändinvartijat eivät selvästikään olleet pörräämässä ympärillä, yhtenäistämässä sanastoa.

jedinpaluu4

Mikäs se tämä valosa peli on? VALOMIEKKA! VOWRAARK!

Oletan, että Jedin paluun perustarina nyt taitaa olla pääosalle tuttu, mutta kuitenkin pieni kertaus. Ensiksi pelastetaan kidnapattu Han Solo gangsterietana Jabban kynsistä. Sori jos spoilaan Imperiumin vastaiskua, mutta jedikoulutuksensa keskeyttäneen Luke Skywalkerin tulee sen jälkeen tulla sinuiksi sen kanssa, että paha Darth Vader on hänen isänsä. Samalla paha keisari suunnittelee koko kapinaliiton tuhoamista, mikä vie sankarit Endorin kuuhun viimeiseen taisteluun.

jedinpaluu6

Sehän on Baby Yoda vanhana! Puhumassa melkoisen suoraviivaisesti.

Tällä tavalla luettuna Jedin paluusta tulee muuten kuva tarinana, jossa edellisosissa valehtelun takia ollaan hiki pinnassa. Yoda ja Obi-Wan saavat selitellä tekojaan koska eivät kertoneet Lukelle Darth Vaderistä, ja sama jatkuu sitten Luken kylmäävään kohtaamiseen Leian kanssa.

jedinpaluu8

Mikähän tässä Lukea nyt noin vaivaa?

Tekijöitä ei albumissa lue, mutta hommaan on otettu Marvelin päätoimittaja Archie Goodwin kirjoittamaan ja avaruusalusten erikoismies Al Williams kynän varteen. Pikkutarkka viiva saa hyvin luotua uudestaan elokuvan scifinäkymät hirviöistä avaruustaristeluihin. Siihen nähden onkin sitten kurjaa, ettei näitä jylhiä jaksoja nähdä enemmänkin. Tosin eihän se avaruuslentely itse elokuvassakaan ole kuin korkeintaan C-juoni, kun sarjan varsinaiset päähenkilöt seikkailevat muualla.

jedinpaluu93

Silti oli Amiraali Ackbar saatava tähän nyt mukaan ikonisine lausahduksineen.

Jedin paluu -sarjakuva on ilmiselvä fanituote. Sen avulla saattaa ihan isojen, komeiden kuvien avulla saada houkuteltua jonkun pikkulapsen Tähtien sodan ystäväksi, mutta muille se tarjoaa kovin laihanlaisesti mitään kiinnostavaa. Jedin paluu on muutenkin pahiten ajan hampaan syömä alkuperäistrilogiasta, mutta kyllä sekin olisi hieman monipuolisempaa jälkeä ansainnut.

jedinpaluu2

Bosckaa!

Kategoria(t): American, fantasia, Mainstream, Roskasarjakuvaa, Sarjakuvat, scifi, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , | 3 kommenttia

Batman 80 v.

batman96

Tässä on jo jokin aika tullut kärvisteltyä, sillä lupasin dumauksen vastapainona puhua myös oikeasti hyvistä Batman-tarinoista. Mielelläni olisin toki tuonut esille erikoisuuksia, mutta aina yksinkertaisesti ei ole aikaa kaikkeen. Siksi tästäkin tekstistä on pitänyt jättää pois Elseworlds-tarinoita, kuten Paul Popen Year 100, viktoriaaniseen Gothamiin sijoittuva Gotham by Gaslight, jonka piirtäjänä toimi itse Mike Mignola, ja toki myös legendaarinen kauhuteemainen pöljäily Batman vs. Dracula. Jossain toisessa elämässä sitten.

Hoidetaanpa tämä nyt pois alta.

batman9

Teräsmiehen tavoin myös alku-Batman poikkeaa aika tavalla totutusta versiosta. Bill Fingerin ja Jerry Robinsonin pääasiassa tuottamat (Bob Kane apupoikanaan) tarinat eivät todellakaan olleet strategisesti mietittyjä 80-vuotisen uran alkuaskeleita, vaan melko halpoja, muualta kopioivia ja yksinkertaisia tarinoita, joissa oli pääasiassa kiinnostavaa tematiikkaa ennemmin kuin sisältöä. Jos homma ei olisi ollut niin ikonista visuaalisesti, luulen että hahmo olisi unohdettu siinä missä pääosa kultaisen aikakauden supersankareista.

batman3

Bob Kanen Batmaniä hieman harmittaa ampua ihmisiä hengiltä, mutta minkäs teet kun tuskin he muuten autoaan pysäyttäisivät.

Batmanin vastustajia olivat Teräsmiehen tavoin hullut tiedemiehet seerumeineen, mutta plutokraattisten ökyrikkaiden sijaan Batman oli aina yläluokkaisempi hahmo, joka haastoi sitten murtovarkaita ja gangstereita. Tämä murhanhimoinen inkarnaatio alkoi pehmetä nopeasti Robinin tultua kuvioihin ja 50-luvulla pääasiassa tehtailtiin jo sävytöntä mössöä, jossa tehtiin näyttävä kansi ensin ja sitten rakennettiin tarina ympärille. Poikkeuksiakin tästä on ja ajan klassikoihin lukeutuu esimerkiksi Robin Dies at Dawn.

batman1

Pahoittelut että tämä Adams-esimerkki on rumasti tietokoneväritetty. Nämä pitäisi julkaista vain mustavalkoisina.

Tältä aikakaudelta pelastukseksi mainitaan yleensä Neal Adamsin piirtämät ja pääasiassa Denny O’Neilin kirjoittamat tarinat. Adamsin dynaaminen piirros tekeekin hänestä ehdottomasti yhden kaikkien aikojen kuvittajista (Batman Odysseyn lukijat tietävät, ettei kuitenkaan käsikirjoittajaa). Kuitenkin vaikka esimerkiksi Joker’s Five-Way Revenge onkin varsin hyvä, pääasiassa Adams työskenteli ihan höpöjen kässäreiden parissa, mikä luo aika erikoista dissonanssia. Erittäin moderni piirrostyyli ja todella vanhanaikaiset (pre-Marvelvaikutteiset) supersankarointitekstit.

batman95

O’Neiliä parempi modernisoija olikin Marvelin tehtaasta loikannut Steve Engelheart, joka toi Batmanin seikkailuihin jatkuvuutta ja sitä Marvelin saippuaoopperaa. Jännittävät tarinat sisältävät myös psykologisia sävyjä, mutta kauhean luottavaisiksi psykiatriaa kohtaan niitä ei voine kutsua. Jos astetta maanläheisemmät pahikset, kuten Hugo Strange, Rupert Thorne ja Deadshot ovat mieleesi, on se Engleheartin ansiota. Kaksi kolmesta hän nosti muistojen unholasta moderneiksi häijyläisistä ja Thornesta tuli ensimmäinen jatkuva gangsterihahmo, jolla oli gravitasta ottaa Batmanin kanssa yhteen.

batman3

Tarinoista maanläheisin on tietenkin Batman: Year One. Harkitsin senkin haukkumista siinä edellisessä postauksessa, mutta kun luin sen uudelleen, en oikeastaan löytänyt pikkusniiduilua parempaa jalansijaa. Toisin kuin Frank Millerin muut Batman-tarinat, operaattisuus ja isot kohtaukset eivät lyö kaiken ylitse ja kyseessä on sekä introspektiivinen että kiinnostava katsaus Batmanin ja James Gordonin väliseen luottamukseen ja toisistaan poikkeaviin toimintatapoihin.

batman4

Sarjakuvassa on hyvin vahva fiilis siitä, että Bättiskin voi haavoittua tai jopa kuolla. Tämä yllättävän harvoin käytetty jippo lisää jännittävyyttä aika lailla.

Gordonia tuskin on koskaan kirjoitettu paremmin, ja kuten tiedämme, David Mazzucchelli on huikean taitava kuvittaja, joka saa useimmiten ruskeansävyisen maailman tuntumaan sopivan saastaiselta. Tämä kannattaisi kenen tahansa supersankareita hyljeksivän vilkaista läpi, ennemmin kuin dekonstruktionistisempaa kamaa kuten Watchmeniä. Se on erinomainen johdatus Batmanin pariin, joten jos jokin toimii, niin eiköhän se ole tämä. Ja mikä parasta, se on myös selkeä esikuva Gotham Centralille, kenties parhaalle koskaan tehdylle DC:n universumiin sijoittuvalle sarjakuvalle. Toivottavasti tuleva The Batman -elokuva on lähempänä sarjakuvaa kuin vaikkapa hyvin maltillisesti tästä ottanutta Batman Begins -elokuvaa.

batman5.JPG

Suoraan Year Onen gangsteritaistelusta jatkaa The Long Halloween, joka on sävyltään toki paljon lähempänä perinteisempää supersankarioopperaa. Täytyy myöntää, tämä sarja ei ole lähellekään niin fiksu kuin se esittää liberaaleine Kummisetä-lainoineen. Keskusmysteerissä ei kauniisti sanottuna ole mitään tolkkua, mikä näkyy helposti kun lukee hiemankaan tästä seuraavaa Dark Victory -sarjaa. Kirjoittaja Jeph Loeb on tullut elokuvamaailmasta, jossa näyttävyydellä, tunnelmalla, rytmityksellä ja rivakkaalla juonenkuljetuksella on enemmän merkitystä kuin loogisuudella tai tarinakokonaisuudella. Sanalla sanoen, se toimii.

batman9

Sarjakuva lähentelee kerronnaltaan kiehtovaa ekspressionismia. Tätä korostaa myös Tim Salen upea, mutta luonnollisuudelle palttua heittävä kuvitus, joka liioittelee hahmot karikatyyrimäisiksi. Sarja seuraa tilannetta, jossa gangsterien ote Gothamista heltyy, mutta asiat eivät parane vaan tilalle rynnistää joukko toinen toistaan näyttävämpiä superrikollisia. Samalla myös sarjamurhaaja tappaa aina juhlapäivisin. Hajoavaa kaupunkia koossa pitävä Batman saa lisäksi painetta siitä, että menettää tiettyjä keskeisiä arvoja, joihin uskoo Harvey Dentin muodossa, jonka lankeemustarina oikeastaan kyseessä onkin enemmän kuin Batman-seikkailu.

arkham1

Toinen hieman kontroversiaali ja kuvitukseltyaan epätavallinen tarina, jossa Batmanin sisäisiä ristiriitoja havainnollistetaan tämän vihollisgallerialla, on vielä astetta surrealistisempi Arkham Asylum. Suositun videopelin kanssa tekemistä lähinnä on asetelma, jossa Batman pyrkii palauttamaan järjestyksen mielisairaalassa, jossa potilaat ovat ottaneet vallan.

arkham4

Dave McKeanin unenomaista, kollaasin kaltaista kuvitusta ei olisi ikinä uskonut näkevän mainstream-supersankaritarinassa. Piirtäjän toismaailmallinen tyyli on paremmin tunnettu Sandmanin kansista tai vaikkapa Mr. Punch -kertomuksesta. Grant Morrisonilla puolestaan on selvästi ollut jo pitkään haudutettuja teorioita monista keskeisistä Batman-hahmoista, ja tämä toimii alkusysäyksenä tavalle, joita hän sitten 2000-luvun alkupuolella kirjoitti heitä. Mutta stand alonena sarjakuva on paljon hienovaraisempi ja jättää lopullisen diagnisoinnin hieman epävarmaksi. Kyseessä on myös eräs harvoista aidosti pelottavista kauhuteemaisista Batman-sarjakuvista. Järjen menetyksen pelko tulee siinä kouriintuvalla tavalla käsille.

batman_king2

Psykologisesti painavemmista Batman-sarjakuvista on sitten mainittava Tom Kingin tuore lähestymistapa aiheeseen. Sillä kestää hetken aikaa käynnistyä, eivätkä kaikki osat siitä ole aivan yhtä hyviä, mutta kokonaisuutena Kingin melankolinen suhtautuminen Batmaniin on kovasti sydäntäni lähellä. Voitte ehkä arvata.

batman_king4

Edgy modernisoitu versio Ace the Bat-houndista kuulostaa kaikkien aikojen kamalimmalta idealta. Mutta King rinnastaa hahmon sotakoiraan, joita todennäköisesti itsekin näki Irakissa, ja saa sen avulla kerrottua jotain sekä Batmanin että Alfredin mielenmaisemasta.

Kingin keskeisiä teemoja on kysyä, voiko Batman oikeasti olla koskaan onnellinen. Pääasiassa tätä puntaroidaan syventämällä parisuhdetta Kissanaiseen, joka ehkä etenee jopa häihin asti. Mutta Batman on syvästi traumatisoitunut hahmo, ja tämän pyrkimykset auttaa kaltaisiaan ovat usein tuhoon tuomittuja.

batman_king5

King ei arkaile tuomaan uudelleen esille hahmoja ja konsepteja värikkäämmiltä ajoilta. Kite Maniin liittyvä juokseva vitsi on jo lähes legendaarinen. Mutta yllättävyys onkin siinä, että hän käsittelee koomisiltakin tuntuvia hahmoja tai teemoja vakavasti. Kite Manin taustatarina on sydäntäsärkevä ja hänen ajautumisensa keskelle Jokerin ja Arvuuttajan kiistaa kuvastaa hyvin sitä, miten ihmiskohtalot tuntuvat jäävän jyrän alle Gothamissa. Yleisesti King ei tapaa oikein kuvata isoja tappeluita, suuransoja tai räjähdyksiä, vaan ennemmin tekojen seurauksia ja niiden aiheuttamaa tuskaa. King panee hahmonsa kokemaan kauheita, mutta pohjimmiltaan hänellä löytyy sympatiaa pahoista pahimpiakin kohtaan. Paitsi Banea. Bane on hirvittävä, pysäyttämätön luonnonvoima.

batman91

Lopulta tämä pakollinen huomautus, että Lepakkomieshän on ensisijaisesti lapsille suunnattu hahmo. Siksi hahmon huippuhetkiä ei pitäisi etsiä vain ”aikuisille” suunnatuista mätkyttelyistä. Hyvä esimerkki tästä on animaatiosarjaan pohjautuva Batman Adventures, jossa tekijät kuten Kelley Puckett, Martin Pasko ja Ty Templeton saivat jatkettua noir-henkistä ja eleganttia tunnelmaa myös sarjakuvien pariin, ja jopa ilman että lapsia varten tarvitsi tehdä erityisen suuria myönnytyksiä.

batman92

Batman Adventuresissa on myös se etu, että kun animaatiosarjan jaksot saattoivat kuvittaa jonkun jo vanhemman sarjakuvan uudelleentulkinnaksi, saattoi sarjakuva kehittää asioita mielensä mukaan aivan uusiin suuntiin. Jatkuvuus on sarjakuvassa paljon helpommin saavutettavissa kuin lauantai-aamun animaatiossa, jonka jaksot yleensä näytetään sattumanvaraiseen järjestykseen.

batman93

Sanatonta kerrontaa.

Noir-henkisissä tarinoissa mennään jopa animaatiosarjaa pitemmälle, sillä niissä on selkeitä murhia, kuolemanuhkaa ja ruumiita. Bruce Timmin pelkistettyyn tyyliin kerrotuilla tarinoilla kykenee pääsemään pintaa syvemmälle ja tuomaan tavallaan Batmanin eri vaiheista vahvuuksia esille. Ainahan uudet tarinat lainailevat vanhemmista.

Kategoria(t): American, DC, eri tekijöitä, fantasia, kauhu, Mainstream, Sarjakuvat, seikkailu, Supersankarit, surrealismi, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Davidson: Band For Life

bfl1

Ei varmaan tule yllätyksenä, että rakastan punk-estetiikkaa, jossa ei ole niin vimpan päälle, onko lopputulos tip-top. Rosot voivat ja saavat näkyä. Olen jo yli vuoden kehittänyt piirtäjän kykyjäni (vink, instassa perchtank_art), ja alan myös tulla siihen tulokseen että parhaita töitä ovat huolettomamman näköiset vedot kuin pienesti nyherretyt ja piiperretyt, joissa useammin voi mennä jotain pieleen.

bfl8

Anya Davidsonin jälki on kuin suoraan zineistä. Väritys ei ole muodikasta tietokoneväriä, vaan kirkkailla tusseilla vetäistyä, jossa näkyy maalausjäljet. Hahmomallit näyttävät kuin lukiolaisen tylsän luennon aikana marginaaleihin tuhertamalta, niissä löytyy kantikkaita perushahmoja ja sattumanvaraisia hirviöitä ja kummajaisia. Linja on vedetty vähän kuten sinne päin. Silti lopputulos toimii juuri niin hyvin, kuin pitääkin.

bfl3

Ei roskata tai lätty lätisee!

School Spirit oli aikanaan lukiolaisten kommelluksista kertova sarja, mutta kunnolla oikeuksiinsa Davidsonin tyyli pääsee Band For Life -tarinoissa, jotka ovat punk-biisien tapaan nopeita rykäisyjä, mutta niissäkin keretään käsittelemään paljon. Sarjakuvan maailma vaikuttaa tapahtuvan post-apokalyptisessä tulevaisuudessa mutantteineen ja säteilyineen, mutta käytännössä toimii kuin mikä tahansa suurkaupunki musa-sceneineen.

bfl0

Annimalin takertuva exä on eräs vastenmielisimpiä hahmoja.

Perustasolla seurataan aika ylimiehitetyn (ja -naisitetun) autotallibändin kommelluksia matkalla harjoituksiin, keikalle ja ensilevyä tekemään. Samalla kyseessä on myös saippuasarja, jossa mittavan hahmogallerian välisiä jännitteitä ja ihmissuhteita testaillaan. Mutta rakkaus on vain väliaikaista, bändiin sitoudutaan eliniäksi.

bfl5

Ei liene yllätys, että Davidsonilla on itsellään myös muusikon kokemusta, joten hän ymmärtää hyvin, mitä backstageilla tapahtuu. Tekijä on ollut avoin siitä, että hänen hahmonsa perustuvat paljonkin hänen oikeasti tuntemiinsa ihmisiin. Taito näkyy siinä, että nämä luonteet saadaan nopeasti ymmärrettäviksi ja kiinnostaviksi ilman, että homma tuntuu liian sisäänpäin kääntyneeltä. Spontaanius ja tekemisen meininki saavat sarjakuvista aivan vastustamattomia.

bfl2

Ahvenaariossa on aiemmin käsitelty Megg, Mogg ja Pöllö -sarjakuvaa, jolla on samankaltaiset juuret ensin omakustanteena, sitten Vice-lehden kautta maineeseen nousseena kulttisarjakuvana. Davidson on ehdottomasti Hanselmannin hengenheimolainen, molemmat näyttävät myös äärihedonistisen ja itsekeskeisen elämän nurjaa puolta, ryyppäämisen ja huumeiden aiheuttamaa tuskaa. Ja molemmat saavat näennäisesti huolettoman näköisen piirrosjälkensä näyttäviksi kirjoiksi, joissa sarjakuvat pääsevät loistamaan.

bfl6

Kategoria(t): American, anarkismi, fantasia, Huumori, Ihmissuhteet, keikat, Komedia, Sarjakuvat | Avainsanat: , , | Kommentoi

Kotimaan loppukatsaus

richert6

Näin kymmenen viimeisen kirjoituksen aikana ei taida olla enää muuta tilaisuutta käsitellä kotimaisia sarjakuvia. Piti alun perin tehdä tämä teksti pelkästään Hannele Richertin uutuusteoksesta Suuntavaisto, mutta ehkä tähän nyt voisi samaan lyödä muutaman kylkiäisen. Ihan että muistetaan pitää lippu korkealla näin Itsenäisyyspäivänä! Suomessahan on mitä erinomaisin sarjakuvaskene ja on niin paljon hienoja teoksia, joita tämä blogi ei kerennyt koskaan ottaa käsiteltäväkseen.

richert2

Hannele Richert: Suuntavaisto

Richert kuuluu eturivin kotimaisiin tekijöihin, vaikka kyseessä on vasta hänen toinen pitkä teoksensa. Lyhyempiä sarjakuvia, omakustanteita ja kollaboraatioita, hän on kuitenkin tehnyt jo parikymmentä vuotta. Suuntavaisto käsittelee samankaltaista nuoren, lukiosta valmistuvan naisen haaveilua ja epävarmuutta kuin esikoispitkä Enimmäkseen hyvä näkyvyys. Tällä kertaa Richert on lomittanut tarinansa väliin eläviä unijaksoja. Lisäksi sarjakuva linkittyy hänen aiemmin julkaisemaansa omakustanteeseen ”Tänä talvena eletään viime kesä”. Se itse asiassa seuraa samoja hahmoja vuosia myöhemmin, joten teoksen lukeminen tuo tarinaan lisää katkeransuloisuutta ja melankoliaa.

richert3

Felix-kissa toimii symbolina kummassakin teoksessa.

Pienellä paikkakunnalla lukiosta kirjoittava Mirjami haluaa löytää uuden suunnan elämälleen, ja muuttaa kahvilatyöntekijäksi kaupunkiin. Olennainen osa on myös Mirjamin muusta maailmasta poikkeava katse. Hän näkee kauneutta sellaisissa paikoissa, jotka muut ohittavat, joten hän katsoo kaupunkia ja sen hahmojakin eri tavalla kuin muut. Ennakkoluulottomalla asenteella pääsee eteenpäin. Mirjami löytää esimerkiksi asuintalon ihan reilujen kommuunihippien myötä.

Richertin mustekynän jälki arkijaksoissa muistuttaa Pekka Mannisen vastaavaa. Ehkä tästä voi lukea viitteen Mannisen Uniaika-sarjakuviin Tähtivaeltajassa. Richertille ominaisesti tekotapa saattaa vaihdella sarjakuvan mittaan, ja unijaksoissa on synkempiä sävyjä, ja ne on tehty tummaa kartonkia raaputtamalla. Tämä kuvastaa hyvin myös Richertin hahmojen henkistä elämää. Arki on harmaata, pakkopuuron omaista elelyä, ja kunnon sfäärit löytyvät kallon sisältä. Ongelmia hahmoille tulee näiden kahden yhteen sovittamisesta.

richert1

Unijaksot jäsentävät sitä osaa, jota Mirjami maailmassa tuntee.

Richertin sarjakuvissa nautin siitä, kuinka painokkaana hän saa esitettyä ruudut. Kaikesta on kaivettavissa esiin symboliikkaa tai vihjauksia ruutujen ulkopuoliseen maailmana. Vaikka tarinan kulkiessa ei vaikuta tapahtuvan mitään hirvittävän erikoista tai mullistavaa, sarjakuvista jää aina fiilis siitä, että ne ovat vain pieni palanen jotain isompaa kertomusta. Tässä tilanteessa tiedämme jo merkittävän osan tätä jos olemme lukeneet Tänä talvena eletään viime kesän.

richert5

Mirjamin käytöksestä ja elekielestä voi lukea, että tämä tungetteleva hyypiö on aiemmin tehnyt jotain karmeaa.

Tämän myötä tuntuu, että jokaisella keskeisellä henkilöhahmolla on jokin merkittävä kamppailu kontollaan. Isällä on alkoholi ja masennus, äidillä vanhenemisen ja kuoleman pelko, päähenkilöllä päämäärättömyyden tunne. Richert saa ujutettua myös feministisiä sävyjä sarjakuvaansa, tietty epäreiluus ja kelvottomat tyypit vaatimuksineen tuntuvat pyörivän ympärillä. Koti pikkukaupungissa tuntuu kuluneelta ja ahdistavalta, mutta boheemista kaupunkielämästä tai opiskelijoiden sekoilustakaan ei välttämättä saa sitä vapauden tunnetta, mitä kaipaa. Richert löytää aina jonkin lohdullisen lopputilanteen hahmoilleen, kuin kehotuksena että ei se nyt niin huonosti tule menemään. Kuitenkin oman ilmoituksensa mukaan Mirjamin edesottamuksia pitäisi seurata vielä kaksi jaksoa. Tätä voi suositella lähipiirin nuorisolle.

maalarisiskot4

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot

Niemensivun teosta Saniainen kukkii juhannuksena käsittelin eräänä blogin ensimmäisistä kotimaisista sarjakuvista silloin aikanaan. Hänen tunnistettava piirrosjälkensä on yhä yhtä hurmaavaa, mutta aiheet ovat siirtyneet historialliseen kuvaukseen. Maalarisiskot kuvaa taidemaalareiden Helene Schjerfbeckin sekä ystäviensä Helena Westermarckin, Maria Wiikin ja Ada Thilénin vuosia Pariisissa 1800-luvun lopulla.

maalarisiskot1

Pariisin maisemia nähdään vähän, ne ovat kylmiä ja viitteellisiä. Sarjakuvassa tärkeämpiä ovat sen kuvaamat hahmot kuin paikan tuntu.

Ujo ja vetäytyväinen Schjerfbeck ei sovellu parhaimmalla mahdollisella tavalla vilkkaiden Pariisin seurapiirien maailmaan. Mutta hän haluaa olla ystäviensä parissa, toinen toistaan tukemassa. Sarjakuvan tärkeitä teemoja tarinalle on naisten oman äänen löytyminen ja miesten heille asettamien oletusten ja vähättelyn ylittäminen.  Varmasti näkee, miten aihe resonoi  myös nykypäivänä kun miesneroja yhä ylistetään, vaikka taitavammat naiset jäävät varjoon. No, Schjerfbeck tosin sai kyllä juuri ihan mittavan retrospektiivin Lontoossa, että kyllähän häntä arvostetaan, mutta eiköhän Guardianin mieskriitikko käynyt senkin sitten lyttäämässä seksistisellä sniiduilulla.

maalarisiskot2

Suoranaisesti en ollut ihan vakuuttunut tarinan käsikirjoituksesta. Historiallisiin sarjakuviin liittyy aina pohjatiedon kaivelua, ja informaation tuominen esiin sarjakuvassa voi olla haasteellista. Tässä tapauksessa koin, että faktat oli tuotu paikoin hieman kökösti esille. Jos kyseessä on kuitenkin fiktiivinen tulkinta maalaajien elämästä, niin keskeiset asiat voisi tuoda esille paljon kätevämminkin kuin tönköllä dialogilla.

maalarisiskot3

Erityisesti minua harmistuttaa tämä näyttelykohtaus, jossa kirjoitetaan auki päähenkilöiden suhtautuminen saman aikakauden impressionismin aaltoon.

maalarisiskot5Tämä ei kuitenkaan koske koko albumia. Paras osuus sarjakuvasta kuvaa vilkkaan lapsimallin saapumista Schjerfbeckin luokse. Lähes sanaton jakso heijastaa sitä, miten tuberkuloosiin sairastuva taiteilija panee tauluihin enemmän itseään kuin kuvaamiaan aiheita. Lopputuloksena on eräs Schjerfbeckin tunnetuimmista tauluista, Toipilas. Tällaista vähäsanaista kerrontaa, josta taidehistorian tuntija voi poimia jyviä, voisi sarjassa olla enemmänkin. Kaikkiaan minusta tuntuu että sarjakuva ehkä on lopulta liian tiivis kuvaamaan kaikkia isoja aiheitaan. Isompi sivumäärä auttaisi tuomaan ilmavampaa kerrontaa eikä tarvitsisi olla infodumppauksen armoilla.

mustapukuinen

Ari Kutila: Mustapukuinen mies

mustapukuinen2Haluaisin korostaa sitä, että nerokkaaseen sarjakuvataiteeseen ei tarvita maailmanluokan pohjatyötä, aihetta todellisesta elämästä ja pikkutarkkaa kuvitustyötä. Sarjakuvaneuvos Ari Kutila (1961-2010) teki tästä oivallista esimerkkiä pikkusarjakuvallaan Mustapukuinen mies. Ilahduttavissa stripeissä leikitellään sarjakuvan muodoilla ja mahdollisuuksilla, jossain määrin myös erityisen viitteelliseksi jäävän kuvituksen erikoisuuksilla. Sanaakaan siinä ei pukahdeta. Tästä minulla ei ole kummempaa sanottavaa, kunhan vain että pidän tällaisesta kovasti.

 

näkymättömät1

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Tietääkseni ainoastaan kerran Finlandia-palkintoehdokkaana on ollut sarjakuvakirja. Tämä tapahtui tietynlaisena murroshetkenä kotimaisen sarjakuvan saralla. Ville Tietäväinen oli tehnyt aivan järjettömän paljon pohjatyötä teoksensa Näkymättömät kädet pohjalle, ja paksusta sarjakuvaromaanista tuli monitasoinen, surullinen, tarkkanäköinen ja kaikin puolin laadukas sarjakuvateos. En kyllä itse näe, miksi sitä pitäisi pistää kilpailemaan täysin erilaisilla kerrontatavoilla pelaavan kirjallisuuden kanssa. Mutta toisaalta, onhan Sarjakuva-Finlandiakin tavallaan epäreilu kilpailu, joka ei edes palkinnut Jaiksfukinia.

näkymättömät2

Tietäväisen kirja kertoo marokkolaisesta siirtolaisesta, tällaisesta niin kutsutusta elintasopakolaisesta, joka julkeaa toivoa parempaa elämää itselleen ja perheelleen Euroopan puolelta. Siksi Rashid lähtee laittomaksi siirtolaiseksi, mutta saa pian huomata että Euroopassa onnellisuus on hyvin tarkasti suljettu hänen kaltaisiltaan. Hän joutuu karmivaan pakkotyöhön ja siirtolaisia täynnä olevalle leirille. Kaikki kirjassa kuvaillut epäinhimillisyydet perustuvat todellisiin tilanteisiin.

näkymättömät4

Tietäväinen on tavallaan sarjakuvantekijänä tietynlainen maaginen realisti. Vaikka kirja käsittelee tosimaailman kauhuja, on sen piirrosjälki selkeää Tarmo Koiviston perikuntaa, toisin sanoen hahmot ovat karrikoituja, vaikka suhteet ja maisemat on toteutettu pikkutarkkaan. Myös värien käyttö väkevöittää tunnelmaa entistä hiostavammaksi, kirjassa tulee nähtyä erilaisen kellertävien värien sinfonia.

näkymättömät5

Rashidin pään sisälle pääsee kylliksi, että häntä kohtaan voi tuntea alussa myötätuntoa ja loppupuolella järkyttyä kun järjen valo alkaa kadota hänen kaltoinkohtelunsa seurauksena. Hyvin Tietäväinen myös välttää liian nyyhkymäisen uhrikuvan synnyttämisen. Tarinan arabit ovat omia toimijoitaan, joilla on omat tavoitteensa ja näkökulmansa. He eivät tee kaikissa tilanteessa aina kaikkea oikein. Lisäksi radikalisoituminen ääri-islamismiin on uhka, joka leijuu jatkuvasti ilmassa. Ei tätä hyvän mielen sarjakuvaksi voi kehua.

näkymättömät3

Näin mittavaan työskentelyyn ei valitettavasti kotimaisilla sarjakuvantekijöillä yleensä riitä resurssit. Tietäväinen saikin apurahaa Suomen Kulttuurirahastolta. Kirja toimii hyvänä artefaktina siihen, että mikä tahansa on kulttuurillinen laatutuote mahdollista tehdä Suomessa jos siihen vain löytyy varat. Muistakaa tukea kotimaista sarjakuvaa!

näkymättömät6

Kategoria(t): art, eri tekijöitä, historia, Huumori, Ihmissuhteet, Kotimaisia, Mykkä, Sarjakuvat, Suomi, Taide, Weltzschmertz | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi