Morrisson, Case, ym.: Doom Patrol

doomp1

Koska Animal Man menestyi hyvin omintakeisella lähestymistavalla, sai käsikirjoittaja Grant Morrisson entistä enemmän vapauksia tehdä DC:n universumissa mitä huvitti. Ja sen hän myös teki toisen DC-sarjansa kanssa. 60-luvun ”also ran” -hahmoihin perustuva Doom Patrol on eräs kaikkien aikojen oudoimpia mainstream-supersankarointeja.

Taustoituksena, alkuperäinen Doom Patrol oli 60-luvulla jo itsessään aika erikoinen tapaus. Arnold Draken ja Bruno Premianin luoma ryhmä oli kokoelma erilaisia rikkinäisiä ja vammautuneita (ja niiden kautta supervoimaisia) hahmoja, jotka kokoontuivat yhteen ja taistelivat yhtä lailla pahuuden voimia kuin yhteiskunnan pelkoa ja ahdistusta heidän erilaisuuttaan kohtaan. Usein sarjaa on sanottu vain hivenen myöhemmin aloittaneen X-Menin esikuvaksi, vaikka oikeastaan tämä uusioperheen ajatus on jo muutenkin aika profetaalinen, kun se nykyään tulee esille Guardians of the Galaxyn tai Suicide Squadin kautta.

doomp4

Morrisson pitää vanhoista keskushahmoista mukana vain jokamiesmäisen Robotmanin, joka on käytännössä rallionnettomuudessa tuhoutuneen Cliff Steele -nimisen miehen aivot robotin kehossa. Muut ydinjoukon jäsenet ovat skitsofreeninen, 64 eri persoonallisuutensa voimat omaava Crazy Jane, ja negatiivista energiaa täynnä oleva ja liinoihin kääritty Rebis, joka on samaan aikaan mies- ja naissukupuolinen. Jälkimmäistä varmaankin kohdeltaisiin nykyään eri tavalla, kun sukupuolten moninaisuus ei ole enää itsessään mikään hämmästeltävä sirkusfriikkiominaisuus. On kuitenkin sanottava, että koska transhahmoja ei kovinkaan usein sarjakuvissa näe, on hahmo puutteineenkin kiinnostava edelläkävijä.

doomp3

Lähinnä ajatus sukupuolesta binäärisenä konseptina on vanhentunut.

Hahmojen ympärillä pyörii sitten vielä liuta muita erilaisia hahmoja. Eräs hauskimmista tuttavuuksista on Danny the Street, maapallon satunnaisiin kolkkiin avautuva iloinen kadunpätkä, joka kommunikoi kuin herttaisen camp-asenteinen homomies. Tärkeässä osassa on myös nuori tyttö, Dorothy, jolla on omien traumojensa kautta kyky herättää elottomia esineitä eloon.

Kuten useimpia muita myöhempiä Morrissonin tekosia, on hieman hankala ymmärtää sarjaa, jos ei tunne tekijän ajatusmaailmaa (tai vaikka sen tietäisikin). Morrisson on omaksunut Platonisen maailmankuvan, jonka pohjalta hän ajattelee että asioilla ja esineillä on puhdas, täysiverinen olemuksensa, jota emme voi täysin omilla aisteillamme havaita. Tällaisessa maailmassa ideoilla ja ajatuksillakin on konkreettinen ideaalinsa. Koska supersankarit ovat itsessään ihmiskunnan piirteiden ideaaleja, ovat ne Morrissonin maailmankäsityksen mukaan ihan yhtä todellisia kuin mikä tahansa muukin asia.

doomp2

Brotherhood of Dada ehtoollisella ennen Amerikan valloitusta.

Doom Patrolin selkkaukset ovatkin usein juuri tilanteita, joissa jokin todellisuuden kerroksista siirtyy toiselle tasolle. Esimerkiksi halvasta sarjakuvalehden bodaussetin mainoksesta peräisin oleva Flex Mentallo onkin yhtäkkiä ihan yhtä todellinen sarjakuvahahmo kuin kaikki muutkin, ja hänellä on lisäksi hankalasti määriteltävissä olevan ”muskelimysteerin” supervoima.

doomp7

On olennaista, ettei Morrisson juuri saarnaa, vaan kertoo kaikki sanomansa ilon kautta.

doomforce You and me both, buddy.

Toisaalta taas Doom Patrolin arkkivihollisina on Dadan veljeskunta, joka erityisesti osaa käyttää kuvataiteen esittäviä mahdollisuuksia ja keinoja kumota yhteiskuntaan luutuneita odotuksia hyväkseen levittäessään kaaosta. Jos taide on ikkuna taiteilijan ajatusmaailmaan, onhan se huomioitava, että ikkunasta näkee sisään tai ulos.

Sarjana Doom Patrol sai olla ihan mitä vain, kunhan se oli outoa. Joten paikoin Morrisson pääsi myös irroittelemaan irvailemalla aikansa sarjakuvien ryppyotsaisuudelle ja grimdark-ajatusmaailmalle. Marvelin tuon ajan suosituimpiin hahmoihin lukeutunut Punisher oli Doom Patrolin maailmassa partoja vihaava psykopaatti, joka tarkasti kuitenkin kirjasi partapotsojen metsästyksensä kuvailemisen omaan päiväkirjaansa.

Doom Force -one-offissa sen sijaan korvataan lähes kaikki tutut hahmot irvistelevillä liefieldmäisyyksillä, joilla on toinen toistaan typerämpiä supervoimia, kuten ajatuksen avulla reikien luominen ja kertaluontoinen vuoreksi muuttuminen. Tästä sitten angstaillaan ja taistellaan splashpaneleissä mahdollisimman ohuen juonen puitteissa. Onpa Doom Patrolissa myös yksi numero, joka on mahdollisimman kosminen ja pömpöösi Jack Kirby -pastissi.

doomp6

Kyseessä ei ole ainoa legendaarinen tekijä, jonka kustannuksella irvitään.

Kuten arvata saattaa, myös Richard Casen ja muiden vaihtuvien kuvittajien piirrosmaailma ottaa mahdollisuuksista kaiken irti. Casella etenkin vaikuttaa olevan valtava repretuaari kuvittaa erilaisia todellisuuksia ja Morrissonin hankalia konsepteja. doomp5Samalla keskushahmojen inhimillisyys poikkeavuudestaan huolimatta juurretaan hyvin tarkkanäköisen kuvauksen avulla. Kunnianhimoisen käsikirjoittajan työparit ansaisisivat yleisesti enemmän kunniaa. Lisäksi taitaa olla ainoa kerta kun Jamie Hewlettin omaperäinen jälki sopii aivan perustellusti mainstream-sarjakuvan viikon vierailevaksi kuvittajaksi.

Koska Doom Patrolin kuvaama todellisuus on epästabiili ja jatkuvan muutoksen alaisena oleva, muotoutuu sarjan mittaan sen sankareille keskeisiä ongelmia muodostaa luottamusta. Kehen voi luottaa jos kaikki todellisuudet ovat samanvertaisia ja asiat voivat niissä olla keskenään aivan ristiriitaisia? Tiettyä kiinnekohtaa kuitenkin löydetään, ja ryhmän jäsenet oikeasti löytävät lohtua ja tukea toisistaan. Erikoisuudestaan huolimatta he ovat kuitenkin kaikki samassa veneessä.

Doom Patrol

Pahistenkin motivaatioita voi ymmärtää.

Huomioitavaa on, että yleensä supersankarit taistelevat status quon säilyttämisen puolesta. Doom Patrol on siinä selvä poikkeus, sillä sen hahmot saavat huomata, että maailma ei voi pysyä samana ja he voi elää, ennen kuin tietyt asiat muuttuvat. Kenties lukijoillekin siis valui hieman jotain ajatuksesta että outoina pitämämme erilaisuus kaipaa myös omia puolustajia, ja todellisuuden on taivuttava heidän avukseen, eikä valtavirran mukaan.

doomp8

Doom Patrolista Morrisson  on jotenkin onnistunut lyömään vielä omituisemmaksi omaperäisen ajatusmaailmansa kanssa esimerkiksi sarjoissa The Invisibles, The Filth, erityisen paljon rinnakkaisuniversumeja hyödyntävässä Multiversityssä sekä Flex Mentallon omassa sooloseikkailussa. Saapa nähdä, kykeneekö näitä koskaan arvostelemaan vai joutuuko hullujenhuoneelle ennen kuin niistä ymmärtää mitään.

Mainokset
Kategoria(t): American, fantasia, Filosofia, Mainstream, mysteeri, parodia, Sarjakuvat, satiiri, scifi, seikkailu, Supersankarit, surrealismi | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Suuri Sininen Jänis -spesiaali

sj_bois5

Valtakuntamme sarjakuvakustantajien tämän hetken ehdottomaan parhaimmistoon kuuluu ehdottomasti Sininen Jänis. Enkä sano tätä edes siksi että luovuttivat minulle ison kassillisen arvostelukappaleita, jonka sitten suvereenisti unohdin Joensuuta kohti suuntaavan InterCityn hattuhyllylle. Sanon näin, koska demonstroitavasti kustantamo uskaltaa ottaa julkaisulistalle rohkeita valintoja laidasta laitaan. Laatusarjakuvan ystävä kiittää.

Sam Henderson: Taikapilli

sj_taikapilli3

Kaikille meille anaalivaiheeseen jumittuneille on tarjolla karkeasti piirrettyjä kaskuja, joissa yleensä perseistä revitään hupia. Vaikka hörötin sarjakuvapokkarin jutuille moneen otteeseen, täytyy kyllä todeta että se on melko HC:ta luettavaa. Vaikka peppuhuumori on itselleni varsin sopivan tyhmää, en saanut luettua kirjaa kuin viitisen sivua kerrallaan enne kuin se alkoi aina tympiä.

sj_taikapilli2

Hendersonin vika on vitsien venyttäminen. Usein ensimmäisen sivun vitsi on se hauska, mutta sitten kun tilannetta vain viedään eteenpäin ja eteenpäin, alkaa haukotus vaania suunpielessä. Onnistuu Henderson aina välillä myös yllättämään loppuviihteessään. Kuitenkin, jos tykkää lyhyen muodon underground-tekijöistä, kuten Kaz, näkee että tällaiset punk-vedot harvemmin kikkailusta kaunistuvat.

sj_taikapilli4

Tämä nauratti, ennen kuin muistin että nykyään Yhdysvaltain presidentin kabinetissa riehuu paljon pahemmin öykkäreitä, joilla on paljon vähäisempiä synnynnäisiä lahjoja.

Hendersonilla on lievää yhteiskuntakriittistä otetta sarjakuvissaan. Hän on ottanut hovinarrimaisen aseman, jossa karkeiden alapääjuttujen avulla kerrotaan, ettei valtaapitävien johtoasema oikeastaan perustu yhtään mihinkään, ja tällä lailla järjestettynä maailma on ihan yhtä kahjo kuin se, jossa puretaan murheita potkimalla laatikossa viruvaa persettä. Mutta ei tämä nyt mikään yhteiskuntakriittisten huomioiden viisauden lähde ole. Pyllyjuttuja niitä janoaville.

Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani

sj_maggy3

Kovasti odottamani Maggy Garrisson-sarjan uusi albumi on ilmestynyt! Neuvokas alaluokan brittileidi jatkaa siitä, mihin edellisessä osassa jäikin. Hän on nyt 10,000 puntaa rikkaampi ja netonnut myös sängynlämmittäjäksi puliveivarin miekkosen, Tobiaksen. Maggy ei ole suuria tunteita jahtaamassa, kunhan sietää ukkoa koska tämä on häntä kohtaan jokseenkin kohtelias.

Mutta rakoja suhteeseen sitten alkaa ilmaantuakin. Hyvään jemmaan pistetyt rahat häviävät, ja velkoajia päivisin hakkaavaan mieheen suhteen pitäminen alkaa haitata Maggyn ystävyyttä poliisi Sheenaan. Ensin rahaa ei saa tuhlata ja sitten se katoaa – Maggyn on jopa sitten otettava vastaan uusia dekkarinhommia, omaksi edukseen toki.

sj_maggy2

Elokuvamaista tarinankerrontaa.

Kenties sarjasta on karissut uutuudenviehätys, mutta jotenkin kakkososa ei tahdo viihdyttää edeltäjänsä tavoin. Nyt Maggyn ongelmat ovat ilmeisiä, joten samanlaisia jännitteitä ei tahdo syntyä kuin edellisessä. Muutenkaan Trondheimin Lontoon alamaailman kuvauksessa ei tahdo puljeta yhtä paljon uusia oivalluksia, ja edelleisosasta tuttua hahmokaartia marssitetaan paikalle. Oiryn realistissävyinen ja paikan tunnun luova kuvitus on sentään yhä nappivalinta. Mutta voi, Maggy on tainnut laihtua edellisen osan kurvikkaista muodoistaan.

sj_maggy1

Toivottavasti seuraava albumi sarjassa on jälleen paluu nappilaatuun, vaikka eivät rahat tämänkään kanssa hukkaan mene.

Hermann: Bois-Mauryn tornit 1-3 (Babette, Éloïse de Montgri / Germain)

sj_bois1

Kirkko vie, aatelisto hedonisoi ja muut vikisevät.

Tässä on sitten ison S:n Sarjakuvataidetta! Pahoittelen, jos kustantaja tätä lukiessaan harmistuu, mutta täytyy myöntää, että naurahdin kolmososan takakannen selvitykselle: Auringon polttamassa karussa maisemassa henkensä puolesta taistelevat ihmiset ovat osa vahvaa ja kiihkeää elämän runoelmaa.

sj_bois7

Hermann tuntuu nauttivat erityisen karupiirteisten hahmojen piirtämisestä. Ei siinä, että useimmat keskiajalla nyt olisivat mitään satuprinssejä olleetkaan.

Tämän sortin taidesarjakuvassa tosiaan on se ongelma, että se ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Moebiuksen piirtäjäkoulukuntaa edustava Hermann tosiaan tekee sarjakuvia, joissa viattomat saavat kärsiä ja arkkitehtuurinen maallisen vallan kuvaelma, valtava rakenteilla oleva katedraali, on merkittävämpi kuin yksittäisten ihmiset elämä ja onnen tavoittelu.

sj_bois2

Nautihan parkouristasi kun vielä voit, Germain.

Sarjan kukin osa käsittää yhden vuodenajan tapahtumat, mikä näkyy kuvituksessa. Ensin eletään syksyä sadonkorjuusta lähtien, sitten karua ja onnetonta talvea, kunnes kolmannessa osassa saapuu kevät ja kirkkaat värit palaavat. Alussa vaikuttaa, että ajanjaksot ovat myös kuvaamansa tarinan kuvastimia; toisaalla on muurarin opissa ollut Germain, joka haikailee kaltoja kokeneen Babettensa pariin. Talvella tavataan karussa ympäristössä sotaan kotiseutunsa ryöväreitä kohtaan valmistautuva ylimysneito Éloïse de Montegri, joka hakee apua vaeltavasta ritarista Aymar de Bois-Maurystä.

sj_bois4

Ovatko Éloïsen alaiset kyklooppeja vai miten he menivät Odysseyksen aikaiseen juoneen halpaan?

Kolmannessa osassa palataan jälleen käsipuoli Germainin pariin, ja samalla sidotaan jonkin verran kahden edellisosan juonenpätkiä yhteen. Kevät ei kuitenkaan tuo helpotusta, tai oikeutta vähäosaisille. Kosto elää, ja seuraavaa osaa varten asetetut kuviot saattavat olla entistäkin julmemmat.

sj_bois8

Pääasiassa valtava hahmokaarti on aika arkkityyppistä. Kovinkaan syvällisesti en tahdo kiinnostua kenenkään kohtalosta, koska seikkailusarjoissa on nähty vastaavia hahmoja maailman tappiin asti. Game of Thronesin myötä ritariromantiikan kumoaminen paskaisen realistisella keskiaikameiningilläkin alkaa olla jo nähty, mikä tosin saattoi 30 vuotta sitten kun nämä tarinat alun perin julkaistiin, olla ihan eri juttu. Paljon vetävämpää on seurata Hermannin pikkutarkkaa kuvitusta, joka loihtii varsin silmät sulattavia näkyjä osasta toiseen. Kolmannessa osassa on jopa mukana mainio fantasiajakso, joka on ihan ehtaa Heavy Metal -laatua.

sj_bois6

Aah. Tästä minä nautin.

Sarjaa on vielä pitkälle toistakymmentä osaa jäljellä, ennen kuin Aymar pääsee takaisin Bois-Mauryyn. Pitää tietysti miettiä, onko koko matka pelkkää itkua ja hammastenkiristystä, vähästä menetettäen aina vain enemmän ja enemmän. On toki myös erittäin mahdollista, että jatkon myötä myös kuva kokonaisuudesta muuttuu ja saatan syödä omia kritiikkiäni. Mutta siihen asti, sarjakuvat ovat lähinnä vanhan koulukunnan piirros- ja väritysjäljen erinomaisuudesta todistavia artifakteja.

sj_bois3

Viimeisen sivun twistit Hermann osaa.

Kategoria(t): American, historia, Huumori, rikos, Sarjakuvat, satiiri, seikkailu, Taide | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Layman & Guillory: Chew

chew4

Maistuisiko homeinen varvas? Entä jos sen syömällä kykenisi selvittämään terrori-iskun ennen kuin se tapahtuu?

Hyvin harva jatkuvajuoninen sarja pelaa samalla tavalla huumorin kanssa kuin John Laymanin ja Rob Guilloryn Chew. Lähinnä Guilloryn yksityiskohtia pursuavan ja persoonallisen kuvitustyön ansiosta sarja hykerrytti koko 60-numeroisen kestonsa läpi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sarja olisi vähän menettänyt makuaan edetessään, mutta palataan siihen kohta.

chew1

Chew on kertomus FDA-agenteista, jotka sarjan sisällä ovat eräänlaisia valtion ruokapoliiseja. Kanainfluenssan saastutettua koko maailman ja tapettua miljoonia, on erityisesti kanan tarjoilu ja syöminen ankarasti kiellettyä. Päähenkilö Tony Chu on lisäksi cibobaatti, eli pystyy saamaan mielikuvia ruuan alkuperästä ja taustasta ottamalla siitä maistiaisen. Sarjan alussa Chun työtoveri on samankaltaisia kykyjä omaava Mason Savoy.

chew5

Orson Wellesiltä näyttävä kulinaristi pärjää kyllä taistelutaidoissa kenelle hyvänsä.

Mutta Savoy on yksittäisten rikollisten kiinniottamista kiinnostuneempi selvittämään koko ison salaliiton. Mistä kanainfluenssa oikein tuli, kuka sen levitti ja mitä tietoja hallitus pimittää asiasta? Liittyykö taivaalle ilmestynyt mystinen tulinen teksti asiaan? Kuinka monta henkeä täytyy voida uhrata jotta miljardeja voidaan pelastaa?

Savoy ottaa asiakseen selvittää asian keinolla millä hyvänsä, lain ylikin, mikä tekee lopulta hänestä ja Chu’sta verivihollisia. Kolmas asiaa hämmentävä taho on itäeurooppalainen suurrikollinen, joka tunnetaan vain Vampyyrinä. Hän metsästää muita ihmisiä, joilla on ruuan maistamiseen tai tekemiseen liittyviä erikoiskykyjä ja syö heidät elävältä omiakseen kyvyt itselleen.

chew2

Chu rakastuu ruokatoimittaja Ameliaan, jonka kyky on kyetä kuvailemaan tekstissä ruokaa niin tarkasti, että lukija kykenee maistamaan kuvaillut ruuat omassa suussaan. Muun muassa häntä kykyineen on suojeltava niiden omaksumista janoavalta Vampyyriltä, samoin kuin Chun vähäpuheista tytärtä Olivea ja siskoa Tonia. Tai ehkä naisilla on omat agendansa, eivätkä he tarvitse erillistä suojelua.

chew6

chew7Muita olennaisia hahmoja ovat Chuta tulisesti vihaava FDA:n osastopäällikkö Appelbee sekä Tonyn työpari ja paras ystävä John Colby, roskaruokaekspertti. Ensimmäisessä numerossa Colby saa lihakirveestä naamaan, mutta palaa entistä rennompana kyborgina, joka vehtaa panseksuaalisti kenen kanssa tahansa, jos se auttaa asiaa tai ei auttaisikaan. Hahmogalleriassa on kyllä tyyppiä joka lähtöön, jotka Guillory kuvittaa persoonallisesti. Erikoisin hahmo on luultavasti luchadore-kyborgi-salainen agentti -demonikana Poyo, joka on niin kova badass, että on mättänyt itse Saatanaa pataan helvetissä.

chew92

Constantine, Saint of Killers ja Poyo ainakin ovat Saatanaa kovempia sarjakuvahahmoja.

Laymanin tarina siis on varsin kieli poskessa tehty ja oikeastaan vain muuttuu koko ajan hölmömmäksi ja kummallisemmaksi edetessään. Ruokaan liittyviä erikoiskykyjä on mitä mielikuvituksellisempia, ja tarinan maailmasta löytyy kaikenlaista muutakin fantastis-scifististä erikoisuutta.

chew91

Chew’n ongelma on, että noin 40-osainen sarja venytettiin aivan liian pitkäksi koska tekijöillä oli liian hauskaa hahmokaartinsa parissa. Näin alkaa myös hieman ottaa päähän kun running gagit toistetaan kerta toisensa perään, vaikka Guilloryn taito varioida itseään ja asetella ruutuja kyllä pelastaa paljon. Lisäksi, Layman on kaavaillut tarinan hieman turhan traagiseksi ottaen huomioon kuinka hupaileva keikka muuten on. Loppupuolella on turhan paljon shokkilopetuksia, henkiinheräämisiä, tahallisia harhaanjohdatuksia ja hautajaisia toisensa perään. Täydellinen sarja ei siis ole.

chew8

Mutta en kyllä tiedä mitään vastaavaakaan sarjaa. Enkä ole ainoa tässä, sillä Chew oli huippusuosittu, ja eräs niistä peruspalikoista, joiden pohjalta Image Comics alkoi nousta laatusarjakuvien takuujulkaisijaksi. Chew on erittäin omaperäinen ja hervoton seikkailu, jossa on keitetty soppaa johon muut kuin juuri nämä kaksi tekijää eivät takuulla kajoaisi.

Kategoria(t): American, fantasia, Huumori, Komedia, Mainstream, mysteeri, Sarjakuvat, satiiri, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Clowes: Eightball

eightball_1

Eräs kaikkien aikojen merkittävimmistä underground-lehdistä on eittämättä Daniel Clowesin Eightball, jota Fantagraphics julkaisi vuosina 1989-2004. Alkupuolen julkaisuja seuraamalla voi nähdä Clowesin kehittymisen lahjakkuudeksi todelliseksi huippukyvyksi. Lehdessä on julkaistu monia tekijän keskeisiä töitä, kuten Ghost World, suomeksikin käännetty Gynekologiaa, The Caricaturist sekä tekijänsä ensimmäinen merkkiteos Like A Velvet Glove Cast in Iron.

eightball1

Eightballin hienous lienee erityisesti siinä, että Clowes kieltäytyy pitäytymässä missään yhdessä tietyssä lajityypissä tai sarjakuvakerronnan lajissa. Alkupuolella nähdään paljon enemmän Crumbin tapaisia omakohtaisia kertomuksia, joissa muuhun maailmaan sopeutumattomuus ja omat niche-mielenkiinnon kohteet pääsevät esille. Näitä kommentoi erityisesti eräänlaisena beatnik-mattinäsänä nähtävä Lloyd Llewelyn, Clowesin eneimmäinen hahmo.

eightball6

Clowesia selkeästi erityisesti kiinnostaa 50- ja 60-lukulainen kitsch, tietty sulavalinjainen mainostyyli ja myös aikakauden estetiikka ja musiikki yleisemmin. Ghost World voidaan nähdä tietynlaisena kiteytymänä näistä mielihaluista, vaikka tuossa pisteessä Clowes oli jo osannut ulkoistaa oman mielipiteensä kertomisen suulaille hahmoilleen, jotka eivät enää olleet ihan yksi yhteen hänen itsensä kanssa.

eightball_2

eightball_3Yhtä kaikki, tietty vastenmielisyys 80- ja 90-lukujen vaihteen mainstreamiä kohtaan synnyttää lukijassa paljon mahanauruja. Clowes on ollut aina myös laatutekijä, joka ei ole karsastanut mennä navanalushuumoriin tai karkeampiin vittuiluihin jos se on häntä huvittanut. Kuitenkaan ura ei ole rakennettu niiden päälle, kuten Crumbilla. Varsinainen leipälaji on sen sijaan melankolissävytteinen huomiointi maailman karuudesta, joka lipsahtaa yleensä myös fantasian puolelle. Tätä perfektionistina tunnettu Clowes osaa heijastaa selkeällä linjalla ja yleensä vain mustavalkoiseen painatukseen luottaen aivan nerokkaan hyvin.

eightball7

Tekijän omakuvia?

Clowesilla on toki myös vahva itseironinen puolensa. Tämä näkyy erityisesti jatkuvassa sarjassa nimeltä Pussey, joka voidaan toki nähdä tietynlaisena modernisointina Will Eisnerin omakohtaisia sarjakuvanteon muistelmiaan käsittelevästä Uneksijasta. Tässä tosin 80-90-luvun vaihteen über-nörtti Pussey on keskinkertainen kyky, joka saa tavata sarjakuva-alan raadolliset lainalaisuudet niskaansa yrittäessään päästä tekemään banaaleja sarjoja, joissa naamiaispukuhemmot lyövät toisiaan lättyyn. Pusseystä tulee lopulta ahkeran (orja)työn myötä erittäin suosittu piirtäjä, mutta onnea tai muunlaista menestystä hän ei periaatteensa myymällä saa. Kuoltuaankin hänen sarjansa joutavat lähinnä roskiin.

eightball91

eightball9

Reaktioita Pusseyn kädenjälkeen.

eightball_4Like a Velvet Glove on erityisen rakastettu teos, ja vähintäänkin on pakko arvostaa sitä, että Clowes on ollut täysin ajan tasalla. Sarja alkoi kuukausia ennen Twin Peaksin aloitusta televisiossa, mutta oikeastaan sarja muistuttaa vielä enemmän David Lynchin myöhempiä elokuvia, kuten Wild at Heart, INLAND EMPIRE tai Lost Highway, joissa samalla tavalla tulee lihaksi vieraantumisen tunteita ja urbaaneja pelkoja surrealismin kautta. Uskoisin että Clowes ja Lynch ovat varsinaisia sielunkumppaneita myös nostalgianhimonsa myötä.

eightball2

Haluaisin itsekin nähdä tämän elokuvan.

Clowesin tarina lähtee liikkelle päähenkilön nähdessä omituisen elokuvan, jossa päänäyttelijätär tuntuu menevän turhan pitkälle. Kun ei muista, oliko koko elokuva vain hänen näkemäänsä houreunta, joutuu päähenkilö kovan pyörityksen eteen kuin oikea näyttelijä astuu hänen elämäänsä. Tietysti voi olla, että Clowes on nähnyt Lynchin Blue Velevtin ja osannut tehdä siitä täsmälleen oikeat johtopäätökset. Kuitenkin, hänen sarjakuvansa ahdistavaa tunnelmaa voisi leikata vaikka veitsellä.

eightball3

Toinen erityisen kuumottava kertomus.

Ajan myötä Eightballista tuli erittäin suosittu lehti, ja se myi kymmeniä tuhansia aikoina, ennen kuin sarjakuvateollisuus romahti omaan ahneuteensa ja mahdottomuuteensa. Mutta kun suosio oli kuumimmillaan, oli syytä siirtyä väreihin ja neliväripainatukseen. Sen jälkeenkään tosin kaikki sarjakuvat eivät olleet väritettyjä, ja esimerkiksi Ghost Worldillä on tunnetusti vain yksi korostusväri.

Clowes alkoi käyttää lehteä yhä enemmän lyhyempien, one-off -tarinoiden alustana, mutta henki pystyi yhä samana. Ghost World esimerkiksi piti myöskin olla vain yksittäinen tarina, ennen kuin Enidin hahmoon tykästyminen pakotti Clowesin jatkamaan tarinaa. Eightballissa on myös melkoisen eläväinen kirjepalasta, jossa kaikennäköiset friikit sun muut sarjakuvanystävät kehuvat ja vaativat Clowesilta sitä sun tätä. Edistyessään sarjakuva sai myös yhä enemmän oheistuotteita.

eightball8

Parin sivun mittaisesta Art School Confidential -tarinastakin saatiin täyspitkä elokuva aikaan.

Clowes itse väsyi huumorijuttujen tekemiseen, ja myöhemmät lehdet ovatkin kolkompia ja melankolisempia sävyltään kun tasapainottamassa ei enää ole myös lyhyitä hupijuttuja. Voi toki myös olla, ettei katkeralla sarjakuvantekijällä ollut menestyksen myötä enää niin selviä valituksenaiheita, ja pelkotilat ja ahdistus muuttui eksistentialistisemmaksi.

eightball92

On aika hienoa, että tekijä sai tehtyä Wilson-huumorisarjansa vielä Eightballin loputtua, joten huumorisammio ei ollut ihan tyhjennetty. Wilsoninhan voi toki lukea jopa parodiana kankeasta sarjakuvahuumorista, jossa ruutujen välissä on paljon enemmän kiinnostavaa kuin laimeassa loppuvitsissä. Sama kuvaa myös Eightballin sarjakuvia vallan mainiosti.

Kategoria(t): American, Hall of Fame, Huumori, Komedia, metafiktio, Sarjakuvat, satiiri, surrealismi, Taide, underground | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Roskasarjat: Venom

venom_7

Sony yrittää taas lyödä MCU:n tavoin rahoiksi supersankarileffoilla, joten uuden linjaston keulakuva, Venomin oma elokuva, tulee nyt ensi-iltaan. Leffa ei vaikuta olevan kamalan odotettu, vaikka ainakin se näyttää ottaneen keskushahmonsa juuri sellaisena, kuin hän sarjakuvissa on esiintynyt. Tämän muistuttamiseksi on siis syytäkin ottaa vilkaisu Venom-sarjakuviin.

venom_kansi1Venom on kuitenkin varmasti kaikkein tunnetuin ja merkittävin Hämähäkkimiehen vihollisista Stan Leen ajan jälkeen, ja Steve Ditkon jälkeenkin varmasti top-5:ssä. Kyseessä oli myös eräs omista suosikeistani lapsena (Mörön jälkeen), koska 90-luvun animaatiosarjassa oli aina iso juttu kun Hank Azarian murisevalla äänellä puhuva kelmi ilmaantui Hämiksen elämää haittaamaan.

Venom on iso ja uhkaava mörökölli, joka kaiken lisäksi tykkäsi vielä kiusoitella verivihollisensa kustannuksella koska tiesi tämän henkilöllisyyden. Tämän vuoksi ei ole ihmekään että kyseessä on erityisesti lapsiin vetoava hahmo. Ei minusta ole mitenkään outoa jos elokuva on K-13 -ikärajainen, koska keskimäärin 13-vuotiaille hahmo on suunnatukin. En myöskään usko, että hahmo on ikinä esiintynyt missään aikuissilmille toimivassa sarjakuvakertomuksessa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Venomissa olisi kiinnostavia aineksia. David Michelinien ja Todd McFarlanen luoman hahmon alkuperä kerrotaan tämän ensimmäisessä kunnon esiintymisessä, joka on Suomen Hämähäkkimies-lehdessä julkaistu numerossa 4/1991.

venom4

Kuten muistetaan, tuli Hämähäkkimies takaisin Salattujen sotien Taisteluplaneetalta uuden, mystisestä materiaalista tehdyn mustan puvun kanssa. Kuitenkin hän pian havaitsi, että puku on oma elävä organisminsa. Se oli symbiootti, joka pyrki ohjailemaan isäntäänsä aggressiivisemmaksi ja häijymmäksi. Hämis hankkiutui puvusta eroon kirkontornissa soittamalla massiivisia kelloja, koska avaruussymbiootti on ääniaalloille haavoittuvainen.

venom2

Mutta alhaalla kirkossa oli joku muukin, häilyvämoraalinen toimittaja Eddie Brock, joka syytti Hämähäkkimiestä uransa mentyä piloille. Tämä Hämiksen ja Brockin yhteinen historia on jäänyt aina hieman hämäräksi, mutta se juontaa klassiseen Jean DeWolffin kuolema -tarinaan, jossa riehunut vigilantisti Synninpäästäjä olikin joku muu kuin mitä Brock oli omassa eksklusiivisessa artikkelissaan esittänyt. Kyseinen linkki vetää Venomin synnystä tavallaan viivan Hämiksen epäonnistumisen hetkiin kun hän ei onnistunut suojelemaan ystäväänsä Jean DeWolffia Synninpäästäjältä. Kuitenkin Brockin kanssa asialla ei niinkään ole tekemistä. Animaatiosarjassa asia selitettiin paremmin ja ennen venomisaatiotaan Brock esiintyi aina sarjan alkupuolella pienissä rooleissa käymässä tyrimässä Hämähäkkimiehen ansiosta.

venom3

Joka tapauksessa katkera Brock ja erosta ahdistunut symbiootti yhdessä sitten löivät hynttyyt yhteen luodakseen yhdessä Hämiksen vaarallisimman vihollisen, joka ei epäröinyt hyökätä vihaamansa seittikiipijän kimppuun tämän läheisten kautta. Venom oli alun perin raakalaismainen murhaaja, täysin kostonhimon ajama ja vihan läpisyömä hirviö, jossa ei juuri positiivisia piirteitä ollut. Voimat olivat samat kuin Hämiksellä, mutta isommat, kuten 80- ja 90-lukujen Xtreme-versiointiin kuuluukin. Kun Venomista tuli suosittu, oli niitä luonteenpiirteitäkin sitten kehitettävä.

venom_4

venom_kansi2Mega-Marvelin numerossa 8/1997 on Venomin sooloseikkailu, jossa otetaan mittaa kuolleista nousseesta Synninpäästäjästä. Venomin uskonnolliset ulottuvuudet voisivat olla se asia, jolla hahmo tulisi omilleen eikä olisi pelkkä eXtremeversio Hämähäkkimiehestä. Alkuperään kuitenkin liittyy kirkossa käyminen ja syntien tunnustaminen (vihjattiin että kirkossa symbiootin ilmaantuessa Brock oli rukoilemassa ennen itsemurhayritystä).

Tässä mielessä Raamatun jakeita heittelevä, ja niitä sosiopaattisen murhamielisesti tulkitseva sarjamurhaaja Synninpäästäjä voisi jopa jollakin kiinnostavalla tavalla heijastaa Venomin omia piirteitä. Toimiihan sama katolilaisen syyllisyydentunnon ja väkivallan sovittamisen vaikeuden teema Daredevililläkin ja Venomilla lisäksi on jatkuvasti addiktion omainen piru olkapäällään aggressiivisen symbioottinsa muodossa.

venom_9

Gargoilien takana murjottaminen, tuo 90-luvun supersankareiden suosikkipuuha.

venom_3Larry Haman ja Greg Luzniakin tarina ei kuitenkaan tartu tähän. Se toimii pääasiassa kuin suoraan videolle mennyt toimintaelokuva 80- ja 90-lukujen välistä. Tässähän ei tietenkään ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, mutta kun pahis tuskin olisi supervoimattomalle Punisherillekaan kauhean kova pala, tuntuu että matsissa ei ole juuri jännitettävää. Hamaa kiinnostaa selvästi enemmän Venom heikompien suojelijana, joten suurin osa tarinasta on rakennettu sen päälle, miten Venom koettaa suojata ex-vaimoaan Anniä Synninpäästäjän luodeilta. Anniähän esittää elokuvassa Michelle Williams varmaan epäkiitollisimmassa esimerkissä siitä, millaisia rooleja supersankarielokuvissa yleensä on alansa taitavimmille naisille. Natalie Portman ja Rachel McAdams voivat pitää seuraa.

venom_6

No, itse sarjakuvassa naiskuva on tietenkin vielä pahempi. Pumpattavan Barbaran anatomialla varustettu Barbie-nukke poseeraa tissit pystyssä vaikka makaisi sairaalan vuoteella. Sarjakuvan eräs käänne siirtää symbiootin Eddieltä Annille. Hama ei kuitenkaan saa tiristettyä tästäkään kummempia teemoja, kunhan vain yhtäkkiä isotissinen Venom tappaa viemärissä pari satunnaista katuroistoa. Juristina voisi odottaa että Anniäkin vaivaisi enemmän se, että symbiootti pakottaa hänet murhaamaan verisesti roistoja. Mutta tässä sarjakuvassa tietenkin pahat tyypit ovat läpensä pahoja ja ansaitsevatkin mahdollisimman brutaalin kuoleman.

venom_5

Sankariksi siirtyessään itse Eddie Brockistakin on muovattu murjotusta keski-ikäisestä brucewilliksestä nuoreksi pitkätukkaiseksi fabioksi, joka kävisi ihan yhtä hyvin Thorin salaisesta henkilöllisyydestä. Venomilla on samankaltaisia itse-epäilyn ongelmia kuin Hämähäkkimiehellä, mutta vähemmän tukiverkostoja, joiden kautta niiden syy-seuraussuhteita voisi tarkastella.

venom_8Jos nyt tuntuu että haukun sarjakuvaa, niin täytyy todeta että luin sen kyllä ihan nautiskellen 20 vuoden jälkeen. Moinen moska on tyystin aivotonta viihdettä, mutta samalla tavalla sitä lukiessa tulee tietty addiktio överiin väkivaltaan kuin symbioottiin pukeutuessakin. Ei tästä juuri fiksummaksi tule, menettää vain ne vähät jäljellä olevat aivosolutkin. Piirroksetkin ovat ihan taattua ysärikuvitusta, joissa tarinan kustannuksella joka toisella sivulla poseerataan. Vähän voisi kuitenkin vähentää tuota Venomin kuolaamista, vihreät pisarat tuntuvat peittävän koko toisen sivun.

venom_1

Kuinka sitten toimi se Michelinien ja McFarlanen tarina? Se on aikakaudelleen aika tyypillinen Hämis-tarina, jossa lähes puolet ajasta käytetään Peterin ja Mary Janen muuttamisen kuvaamiseen ja vasta toisella puolella muistetaan että heidän perässään on aidosti murhanhimoinen roisto. Vaikka Venomilla pitäisi olla symbiootin muistot, vie hän Hämiksen takaisin samaan kirkkoon, jotta käsillä on sitten ne kirkonkellot, joilla symbiootin voi lamaannuttaa. Juoni on aika tyhmä, mutta McFarlane on suhteellisen dynaaminen ja yksityiskohtainen piirtäjä, vaikka en oikein pidäkään hänen tuhertamistaan kirveellä veistetyistä kasvonpiirteistä. Vaikka sekä Hämiksellä että Venomilla on samanlaiset mustat puvut, on jopa varsin taitavaa kuinka McFarlane onnistuu erilaisilla ruumiinrakenteilla ja kuvakulmilla pidettyä lukijan aina perillä siitä, kumpi kumpikin on.

venom1

Dialogista voi lukea, miksi Mail-Man oli aina parempi suomentaja kuin Rmäki.

Yllättäen Venom päihitetään melko helposti, mutta toki tässä on muistettava ettei tuossa vaiheessa ollut vielä tiedossa miten suosittu hahmosta tulisikaan. Varmasti tarinakin olisi ollut erilainen jos tällainen käsitys olisi ollut jo tuolloin.

venom5

Kuten monessa lehdessä tuolloin, on tässäkin mukana Fred Hembeckin bonustarina, joka tässä listaa Hämähäkkimiehen 30 parasta vastustajaa. Aika huomionarvoisesti Venom pääsee jo ensiesiintymisellään top 10:een.

Kategoria(t): American, Mainstream, Roskasarjakuvaa, Sarjakuvat, Supersankarit, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

O’Malley: Scott Pilgrim

sp1

Sellaiset 8-10 vuotta sitten Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarja oli kova juttu ja jotain varsin ennennäkemätöntä. Se on saanut paljon jäljittelijöitä, eikä sen mangavaikutteinen ja nörttikulttuurista ammentava kerronta ole enää niin omalaatuisensa. Osittain tämä johtuu myös siitä koska ns. ”nörttikulttuuri” kerkesi mäjähtää täysin mainstreamiksi. Ja Scott Pilgrimkin sai oman elokuvansa, joka kyllä menestyi kehnohkosti lippuluukuilla.

sp2

Kuussa on jotain kummaa.

Ehkä koska kyseessä ei ole mikään referenssiparaati, on sarja kuitenkin vielä yllättävän tuore. Periaatteessa kyse on sama kuin Spaced-sarjassa tai Suomessa vaikkapa Villimmässä pohjolassa, eli nuoret aikuiset käsittelevät omien ihmissuhteidensa ja arkielämänsä kiemuroita fantastisilla viitteillä ja kiemuroilla, jotka ovat tuttuja videopelejä, animaatiosarjoja tai scifi-leffoja seuranneille. Scott Pilgrimin maailmassa tosin tietyt noille tarinoille varatut troopit ovat ihan totta.

sp7

Viimeisessä osassa lisäelämälle tulee paljon hyötyä.

Keskushenkilö on sluibaileva parikymppinen joka on alkanut deittailla 17-vuotiasta koululaista ihan vain koska se on helppoa ja vaikuttaa ettei hänen tarvitse ottaa emotionaalista vastuuta. Mutta hänen unissaan alkaa pyöriä lähettityttö Ramona. Johtuuko obsessio jostain salaperäisestä yhteenkietovasta vetovoimasta vai ihan siitä, että Ramonan on helpompi ottaa oikotie satunnaisten henkilöiden alitajunnan kautta?

sp3

Joka tapauksessa Ramonan deittailuhistoriaan liittyy seitsemän häijy exää, jotka haluavat ottaa revanssin tämän uudesta mielitietystä. Kaiken takana on mystinen Gideon, taitava mielten manipulaattori, josta Ramona ei itse ole vielä onnistunut kunnolla irtautumaan. Samaan aikaan Scottin bändi Sex Bob-Omb joutuu ottamaan mittaa hetken kuumimmasta indiepopnimestä, Clash at Demonheadistä, jonka laulaja Envy Adams on puolestaan Scottin itsensä kivuiliain exä.

sp4

Pahiksilla on toki kullakin erityisvoimia ja jopa kätyreitä.

Mainittakoon tässä, että vaikka nautin elokuvaversion ohjaaja Edgar Wrightin erinomaisesta komiikan tajusta ja taidokkaasta ja omaperäisestä tavasta käyttää visuaalisuutta, jää elokuva minusta täysin pintapuoliseksi. Se oikeastaan adaptoi kunnolla vain kaksi ensimmäistä kaikkiaan kuusiosaisesta sarjasta, ja jättää lopuista mukaan oikeastaan vain exiä vastaan taistelut, vaikka ne käyvät yhä pienempään osaan sarjakuvan edistyessä. Ramonan ja Scottin puolesta ei jännitä samalla tavalla, koska he jäävät erittäin pinnallisiksi hahmoiksi elokuvassa. Sarjakuvassa on huomattavasti enemmän nyansseja.

sp5

sp9

Tässä siis syy.

Molemmat päähenkilöt nimittäin ovat tavanneet puskea suoraan eteenpäin, ottamatta vastuuta mistään tai kenestäkään. Ei vielä riitä, että exät tulevat fyysisesti kukkoilemaan, hahmojen täytyy myös kohdata omien luonteidensa heikkoudet ja sen, että he kenties ovat värittäneet oman historiansa täysin jotta näyttäisivät itse sen suvereeneina päähenkilöinä ja hyviksinä. Scottin, Ramonan ja Knivesin välinen kolmiodraama ei esimerkiksi ole mikään ainutkertainen tapaus, vaan sama on tapahtunut myös Scottin, häneen syvästi ihastuneen Lisan, ja bändikaverinsa Kim Pinen välillä. Kim vaikuttaa aina aika äreältä Scottia kohtaan, mihin löytyy lopulta myös erittäin selkeä syy.

sp8

Näitä chibi-reaktioilmeitä ei voi kuin rakastaa.

 

Kuten Peter Baggen Hate vuosikymmentä aiemmin, on myös Scott Pilgrimillä ansioita tietyn ajan, paikan ja musiikkiskenen kuvastajana. Kanadalainen indiepop on lainannut sarjalle juonikuvioita, tapahtumia ja jopa hahmoja. Edetessään myös sarja juurruttaa itsensä entistä enemmän oikeaan Torontoon. Alkupuolella nähdään nähtävyyksiä, keikkapaikat ovat ihan oikeita luolia kaupungin keskustan tienoilta, ja lopussa jopa fiktiivisillä paikoilla on ihan aito maantieteellinen sijainti.

sp6

Tältä Torontossa esikaupunkialueilla talot juuri näyttävät.

O’Malleyn piirrosjälki on erittäin ketterää ja ilmaisuvoimaista. Suomessa sopiva vastine olisi varmaankin Petteri Tikkanen. NESin ja SEGAn parissa kasvanut sukupolvi saa runsain mitoin pieniä silmäniskuja ja viitteitä, jotka eivät kuitenkaan vie huomiota itse asiasta. Uskoisin että sama pätee myös popmusiikkiin, mutta en ole sen alan asiantuntija, joten monet jutut menevät ihan pääni yli.

sp91

Tietty maanläheisyys ja fantastisuus lyövät siis kättä varsin luontavasti, mikä ei ole ihan helppo nakki. Tarinan suola kuitenkin on varsin arkiset kavereiden kanssa jutustelut, syömässä käynnit ja parisuhteen arki, minkä suhteen ollaan erittäin tarkkanäköisiä. Nämä ovat myös tietysti se oleellinen asia, joista elokuvaversio luopui jotta kykeni sykkimään eteenpäin.

sp92

 

 

Kategoria(t): Canadian, fantasia, Hall of Fame, Huumori, Ihmissuhteet, Komedia, Mainstream, Sarjakuvat, seikkailu | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Blain & Lanzac: Ulkoministeriö

ulko5

Pikkuvirkamiesten sun muiden paperinpyörittelijöiden työn seuraaminen ei kuulosta kauhean kiinnostavalta sarjakuvan idealta. Ei, vaikka salanimellä Abel Lanzac työskentelevä käsikirjoittaja oli oikeasti Ranskan ulkoministeriön palkkalistoilla kun sitä pyöritti Dominique de Villepin.

Mutta no, monella on tietysti samankaltaisia varauksia myös West Wingin, The Thick of Itin tai The Veepin suhteen. Tosiasiassahan vallan kulisseihin sukeltaminen on todella kiehtovaa, kunhan saadaan luotua kiinnostavaa dialogia ja mielellään myös huumoria. Ranskan arvostetuimpien sarjakuvapiirtäjien joukkoon lukeutuvan Christophe Blainin ja Lanzacin salanimen takaa paljastuneen Antonin Baudryn käsissä sitä kyllä riittää.

ulko4

Pohjimmiltaan kyseessä on tarina eräänlaisesta isäsuhteesta. Ranskan ulkoministerin palvelukseen tuleva nuori puheenkirjoittaja Arthur näkee esimiehensä Alexande Taillard de Vormsin ensin Darth Vadermäisenä pimeänä valtiaana, sitten tahallisen hämmentävänä turhan työn teettäjänä, mutta lopulta alkaa ihailla tätä eräänlaisena idealistina ja eksentrisenä vapauden puolustajana. Hahmojen suhdetta korostaa että molemmat on piirretty samanlaisina parin vedon terävänokkina, kun muiden hahmojen piirteet ovat tarkkasilmäisen karikatyyrimäisempiä.

ulko3

Näin aito herra isoherra astuu mukaan sarjakuvaan.

On selvää, mihin aikaan maailmanhistoriassa sarjakuva sijoittuu, sillä olennainen lanka on suuri kansainvälinen selkkaus Luusdemin kuningaskunnan ympärillä, johon Yhdysvallat mielellään tekisi sotilaallisen intervention, mutta Ranskan johtama liittouma YK:ssa vastustaa. Colin Powellia tai George W. Bushia ei ole vaivauduttu peittelemään kovin tarkasti, vaikka heidänkin nimensä on toki vaihdettu. Kun tietää, että lopulta kaikki uurastus oli turhaa ja sota syttyi väärin perustein, tulee koko sarjakuvan kuvaamalle aherrukselle hieman katkeransuloinen sävy.

ulko6

Touhotuksen lomassa on myös näin ylväitä hetkiä.

Kuitenkin vaikka panokset ovat kovat, on sarjakuvan varsinainen suola muualla. se on pohjimmiltaan kuvaus työpaikasta ja työntekijöiden välisistä suhteista. Alkupuolella Arthur ystävystyy nopeasti erään virkailijan kanssa, joka kutsuu häntä mulkuksi. Hän saa myös neuvon, että haljujen temppujen tekeminen työkavereille on ”kuin rakastelua” – tapa pitää valtapeli kiinnostavana ja työpäivät keskenään erilaisina.

ulko8

Arthurin ongelma on vaikeus kyetä tarjota sanat siihen, mitä ministeri tarvitsee. Keskustelukumppaneitaan dominoiva ulkoministeri koettaa korostaa selkeitä pointteja, mutta vaihtaa mieltään, mitä ne tärkeimmät kohdat ovat, ja haluaa ristiriitaisia näkemyksiä ja muinaisia sanontoja mukaan joka tekstiin. Kun Suomessa valtaapitävät koettavat ottaa kovinkin arkisen aseman ja jokamiesmäiset sanat, on huikeaa tutkia, miten historiaa ja kirjallisuutta rakastavat ranskalaiset rakentavat toinen toistaan huikeampia puheita kauniista retoriikasta.

ulko7

Arvostan etenkin opetusta yliviivauskynän ylivertaisuudesta kuulakärkikynään nähden.

Työkseen kirjoittava, etenkin se, joka on joskus mokannut ja pitänyt itseään todellisuutta nokkelampana, tunnistaa kyllä Arthurin räpiköinnin. Työ alkaa dominoida hänen elämäänsä ja hän toistaa yhä enemmän ministerin esittelemiä piirteitä. Jää hieman avoimeksi, kuinka suurta tuhoa unelmatyöpaikka saa hänen yksityiselämässään.

ulko1

Ulkoministeriö oli ilmeisesti Ranskassakin kovin suosittu, mutta sitä ei julkaistu kuin kaksi kirjaa ja tarina tuntui jäävän pisteeseen, josta se olisi vielä voinut jatkoa. De Villepinkin nousi vielä ihan pääministerin asemaan. Ja sarjakuvasta puolestaan on tehty elokuvaversiokin. Mutta vaikuttaa siltä, että Baudry on sanalliset muistelmansa tyhjentänyt ja tuottelias Blainkin siirtynyt muihin hommiin. Sääli, mutta ainakin nämä kaksi käännettyä kirjaa kyllä jaksoivat ilahduttaa vielä, vaikka ne oli viimeksi lukenut vuosia sitten.

Kategoria(t): france, Hall of Fame, historia, Huumori, Komedia, Mainstream, politiikka, Sarjakuvat, satiiri | Avainsanat: , , , , | Kommentoi