It’s a good life, if you don’t weaken / Pieniä voittoja

goodlife1

Jos muistatte I Shall Destroy All the Civilized Planetsin lopusta, mukana oli sarjakuvantekijä Paul Karasikin epilogi, jossa tämä käy etsimässä myyttistä Fletcher Hanksiä. Ilmeisesti tällainen kadonneiden gurujen etsiminen on Amerikassa tavallisempaa, sillä samankaltaisesta aiheesta kertoo myös nimimerkki Sethin It’s a good life, if you don’t weaken.

goodlife2

Eipä pompita puskan ympärillä, on selkeä syy sille, miksi Sethin slice of life -tarina nyt sopii näihin blogin loppuvaiheisiin. Sarjakuva kertoo itsessään sarjakuvanörtistä, joka löytää vanhasta nostalgiasta enemmän samaistumispintaa kuin modernista kulttuurista. Kuulostaako ehkä joltakulta jonka tunnette?

goodlife8

Why don’t you like this blog more?

No, vitsailu sikseen. Vaikka voi tuntua että tällaisia tosielämän tarinoita on helppo kertoa, on kyseessä ihan tietynlainen taiteenlajinsa. Seth edustaa hyvin pohjois-amerikkalaista tapaa navankaiveluun, sen minimalistinen, sulava kuvitus jopa kellastuneita sivuja myöten lainaa näiltä menneen ajan pilapiirtäjiltä, joiden ympärille tarina rakentuu. Sarjakuva rytmittyy julkaistujen pienlehtien mukaan jaksoihin. Mutta tavallista elämää voi lähestyä myös eurooppalaisemmasta näkökulmasta.

voittoja1

Eli ei-niin-hektisesti ja ratkaisukeskeisesti.

Manu Larcenet’n neliosainen Pieniä voittoja -sarja puolestaan ottaa eurooppalaisemmat pottunokat ja albumiformaatin pohjakseen. Tarkkanäköinen tarina on niin todellisen makuinen, että sitä lukiessa tuppaa jatkuvasti unohtumaan, ettei Larcenet ole tekemässä elämäkertaa vaan ihan fiktiivistä tarinaa. Uskoisin kuitenkin, että kosketuspintaa todellisuuteen on oltava. Sarjakuva käsittelee myös aikojen muuttumista ja sukupolvien välistä yhteyttä, mutta sosiaalisemmin kuin sisäänpäinkääntynyt Seth.

voittoja2

Valokuvaaja Marco kohtaa keski-ikäistyvän elämänsä kriisejä toisensa jälkeen, joita ovat esimerkiksi (mielen)terveys-, pariutumis- ja perheongelmat. Samalla tarina on kehystetty Marcon lapsuuden kulissien, maaseudun ja Ranskan teollisuusalueiden kuihtumisen ja kuolemisen kautta. Nämä ovat juuri niitä aiheita, joita Marco alkaa kuvata saadakseen selkoa omaan elämäänsä.

goodlife6

Kissaystävyys yhdistää sarjakuvien päähenkilöitä.

It’s A Good Life, If You Don’t Weaken puolestaan kuvaa Sethin yksinäistä elämää Torontossa, jossa kiintopiste tuntuu olevan lähinnä paras ystävä Chet (jonka toivottavasti muistamme lukijoina itsekin Yummy Fur -lehden tekijänä). Seth saa obsession sattumalta löytämästään pilapiirtäjästä Kalosta, ja alkaa ensin metsästää tämän piirtämiä kuvia vanhoista lehdistä, ja sitten tietoja tämän elämästä, matkaten myös haastattelemaan tämän läheisiä. Kalosta muodostuu tärkeämpi kuin esimerkiksi Sethin orastava parisuhde.

goodlife9

Kehnostihan siinä käy.

Siinä missä Seth pitäytyy tarkkaan määritellyssä tyylissään, kuvaten sillä myös aidot Toronton paikat ja vierailemansa pikkukylät, on Larcenet tyylinsä kanssa vapaampi. Kerronta nojaa paljonkin siihen, että mukana on osin realistisempia kuvia. Tuntuu, että Marcon kasvaessa aikuiseksi, alkaa tämän todella karikoitu banaaninenäinen naamansakin muistuttaa enemmän oikeaa ihmistä.

voittoja5

Mutta se, minkä molemmat sarjakuvantekijät hallitsevat, on hiljainen, melankolinen tunnelma. Sethillä vuodenaikojen vaihtuessakin kaikki kuvat tuntuvat yhtä autioilta kuin talvi-ilta Torontossa. Larcenet puolestaan kuvastaa mieluiten nostalgista loppukesää ja alkavaa syksyä, joissa on siinäkin vääjäämättömästi muuttuvan maailman tuntumaa. Jotenkin sekin tuntuu yhtä hiljaiselta ja yksinäiseltä.

voittoja6

Neljän albumin mittaan Pienet voitot todellakin vievät Marcoa eteenpäin. Hän muuttuu pössyttelevästä ja uransa kanssa haparoivasta nuorukaisesta perheenisäksi, jolla on oma palkittu kirjansa ja joka pyrkii hakemaan saamansa kunnian avulla myös jotain helpotusta ahtaalla oleville satamamiehille, joista muodostuu hänelle tärkeitä isänkorvikkeita. Oikea isä puolestaan on itsepäinen hahmo, joka sarjan alussa sairastuu Alzheimeriin, riutuu ja lopulta kuolee.

voittoja3

Juuri suhtautumisessa kuolemaan tulee Marcon kasvun mittari sarjakuvan mittaan. Omalle lapselle siitä selittäminen sujuu jo astetta helpommin kuin isään suhtautuminen. Sethin kasvun paikka puolestaan on huomata, että hänen ihailemansa sarjakuvantekijät ovat ehkä eläneet lyhyen ja surullisen elämän, jossa hekin ovat olleet eristyksissä muusta maailmasta ja tuoneet intohimonsa esiin vain paperilla. Kenties tässä on hyvä paikka blogaajankin miettiä, mikä on vain oman tyhjän obsession toteuttamista, ja mikä aito pieni voitto, jolla elämä etenee.

voittoja9

Kategoria(t): Canadian, elämää, france, Hall of Fame, Huumori, Ihmissuhteet, Kasvutarina, mysteeri, Sarjakuvat, Weltzschmertz | Kommentoi

Batman 80 v.

batman96

Tässä on jo jokin aika tullut kärvisteltyä, sillä lupasin dumauksen vastapainona puhua myös oikeasti hyvistä Batman-tarinoista. Mielelläni olisin toki tuonut esille erikoisuuksia, mutta aina yksinkertaisesti ei ole aikaa kaikkeen. Siksi tästäkin tekstistä on pitänyt jättää pois Elseworlds-tarinoita, kuten Paul Popen Year 100, viktoriaaniseen Gothamiin sijoittuva Gotham by Gaslight, jonka piirtäjänä toimi itse Mike Mignola, ja toki myös legendaarinen kauhuteemainen pöljäily Batman vs. Dracula. Jossain toisessa elämässä sitten.

Hoidetaanpa tämä nyt pois alta.

batman9

Teräsmiehen tavoin myös alku-Batman poikkeaa aika tavalla totutusta versiosta. Bill Fingerin ja Jerry Robinsonin pääasiassa tuottamat (Bob Kane apupoikanaan) tarinat eivät todellakaan olleet strategisesti mietittyjä 80-vuotisen uran alkuaskeleita, vaan melko halpoja, muualta kopioivia ja yksinkertaisia tarinoita, joissa oli pääasiassa kiinnostavaa tematiikkaa ennemmin kuin sisältöä. Jos homma ei olisi ollut niin ikonista visuaalisesti, luulen että hahmo olisi unohdettu siinä missä pääosa kultaisen aikakauden supersankareista.

batman3

Bob Kanen Batmaniä hieman harmittaa ampua ihmisiä hengiltä, mutta minkäs teet kun tuskin he muuten autoaan pysäyttäisivät.

Batmanin vastustajia olivat Teräsmiehen tavoin hullut tiedemiehet seerumeineen, mutta plutokraattisten ökyrikkaiden sijaan Batman oli aina yläluokkaisempi hahmo, joka haastoi sitten murtovarkaita ja gangstereita. Tämä murhanhimoinen inkarnaatio alkoi pehmetä nopeasti Robinin tultua kuvioihin ja 50-luvulla pääasiassa tehtailtiin jo sävytöntä mössöä, jossa tehtiin näyttävä kansi ensin ja sitten rakennettiin tarina ympärille. Poikkeuksiakin tästä on ja ajan klassikoihin lukeutuu esimerkiksi Robin Dies at Dawn.

batman1

Pahoittelut että tämä Adams-esimerkki on rumasti tietokoneväritetty. Nämä pitäisi julkaista vain mustavalkoisina.

Tältä aikakaudelta pelastukseksi mainitaan yleensä Neal Adamsin piirtämät ja pääasiassa Denny O’Neilin kirjoittamat tarinat. Adamsin dynaaminen piirros tekeekin hänestä ehdottomasti yhden kaikkien aikojen kuvittajista (Batman Odysseyn lukijat tietävät, ettei kuitenkaan käsikirjoittajaa). Kuitenkin vaikka esimerkiksi Joker’s Five-Way Revenge onkin varsin hyvä, pääasiassa Adams työskenteli ihan höpöjen kässäreiden parissa, mikä luo aika erikoista dissonanssia. Erittäin moderni piirrostyyli ja todella vanhanaikaiset (pre-Marvelvaikutteiset) supersankarointitekstit.

batman95

O’Neiliä parempi modernisoija olikin Marvelin tehtaasta loikannut Steve Engelheart, joka toi Batmanin seikkailuihin jatkuvuutta ja sitä Marvelin saippuaoopperaa. Jännittävät tarinat sisältävät myös psykologisia sävyjä, mutta kauhean luottavaisiksi psykiatriaa kohtaan niitä ei voine kutsua. Jos astetta maanläheisemmät pahikset, kuten Hugo Strange, Rupert Thorne ja Deadshot ovat mieleesi, on se Engleheartin ansiota. Kaksi kolmesta hän nosti muistojen unholasta moderneiksi häijyläisistä ja Thornesta tuli ensimmäinen jatkuva gangsterihahmo, jolla oli gravitasta ottaa Batmanin kanssa yhteen.

batman3

Tarinoista maanläheisin on tietenkin Batman: Year One. Harkitsin senkin haukkumista siinä edellisessä postauksessa, mutta kun luin sen uudelleen, en oikeastaan löytänyt pikkusniiduilua parempaa jalansijaa. Toisin kuin Frank Millerin muut Batman-tarinat, operaattisuus ja isot kohtaukset eivät lyö kaiken ylitse ja kyseessä on sekä introspektiivinen että kiinnostava katsaus Batmanin ja James Gordonin väliseen luottamukseen ja toisistaan poikkeaviin toimintatapoihin.

batman4

Sarjakuvassa on hyvin vahva fiilis siitä, että Bättiskin voi haavoittua tai jopa kuolla. Tämä yllättävän harvoin käytetty jippo lisää jännittävyyttä aika lailla.

Gordonia tuskin on koskaan kirjoitettu paremmin, ja kuten tiedämme, David Mazzucchelli on huikean taitava kuvittaja, joka saa useimmiten ruskeansävyisen maailman tuntumaan sopivan saastaiselta. Tämä kannattaisi kenen tahansa supersankareita hyljeksivän vilkaista läpi, ennemmin kuin dekonstruktionistisempaa kamaa kuten Watchmeniä. Se on erinomainen johdatus Batmanin pariin, joten jos jokin toimii, niin eiköhän se ole tämä. Ja mikä parasta, se on myös selkeä esikuva Gotham Centralille, kenties parhaalle koskaan tehdylle DC:n universumiin sijoittuvalle sarjakuvalle. Toivottavasti tuleva The Batman -elokuva on lähempänä sarjakuvaa kuin vaikkapa hyvin maltillisesti tästä ottanutta Batman Begins -elokuvaa.

batman5.JPG

Suoraan Year Onen gangsteritaistelusta jatkaa The Long Halloween, joka on sävyltään toki paljon lähempänä perinteisempää supersankarioopperaa. Täytyy myöntää, tämä sarja ei ole lähellekään niin fiksu kuin se esittää liberaaleine Kummisetä-lainoineen. Keskusmysteerissä ei kauniisti sanottuna ole mitään tolkkua, mikä näkyy helposti kun lukee hiemankaan tästä seuraavaa Dark Victory -sarjaa. Kirjoittaja Jeph Loeb on tullut elokuvamaailmasta, jossa näyttävyydellä, tunnelmalla, rytmityksellä ja rivakkaalla juonenkuljetuksella on enemmän merkitystä kuin loogisuudella tai tarinakokonaisuudella. Sanalla sanoen, se toimii.

batman9

Sarjakuva lähentelee kerronnaltaan kiehtovaa ekspressionismia. Tätä korostaa myös Tim Salen upea, mutta luonnollisuudelle palttua heittävä kuvitus, joka liioittelee hahmot karikatyyrimäisiksi. Sarja seuraa tilannetta, jossa gangsterien ote Gothamista heltyy, mutta asiat eivät parane vaan tilalle rynnistää joukko toinen toistaan näyttävämpiä superrikollisia. Samalla myös sarjamurhaaja tappaa aina juhlapäivisin. Hajoavaa kaupunkia koossa pitävä Batman saa lisäksi painetta siitä, että menettää tiettyjä keskeisiä arvoja, joihin uskoo Harvey Dentin muodossa, jonka lankeemustarina oikeastaan kyseessä onkin enemmän kuin Batman-seikkailu.

arkham1

Toinen hieman kontroversiaali ja kuvitukseltyaan epätavallinen tarina, jossa Batmanin sisäisiä ristiriitoja havainnollistetaan tämän vihollisgallerialla, on vielä astetta surrealistisempi Arkham Asylum. Suositun videopelin kanssa tekemistä lähinnä on asetelma, jossa Batman pyrkii palauttamaan järjestyksen mielisairaalassa, jossa potilaat ovat ottaneet vallan.

arkham4

Dave McKeanin unenomaista, kollaasin kaltaista kuvitusta ei olisi ikinä uskonut näkevän mainstream-supersankaritarinassa. Piirtäjän toismaailmallinen tyyli on paremmin tunnettu Sandmanin kansista tai vaikkapa Mr. Punch -kertomuksesta. Grant Morrisonilla puolestaan on selvästi ollut jo pitkään haudutettuja teorioita monista keskeisistä Batman-hahmoista, ja tämä toimii alkusysäyksenä tavalle, joita hän sitten 2000-luvun alkupuolella kirjoitti heitä. Mutta stand alonena sarjakuva on paljon hienovaraisempi ja jättää lopullisen diagnisoinnin hieman epävarmaksi. Kyseessä on myös eräs harvoista aidosti pelottavista kauhuteemaisista Batman-sarjakuvista. Järjen menetyksen pelko tulee siinä kouriintuvalla tavalla käsille.

batman_king2

Psykologisesti painavemmista Batman-sarjakuvista on sitten mainittava Tom Kingin tuore lähestymistapa aiheeseen. Sillä kestää hetken aikaa käynnistyä, eivätkä kaikki osat siitä ole aivan yhtä hyviä, mutta kokonaisuutena Kingin melankolinen suhtautuminen Batmaniin on kovasti sydäntäni lähellä. Voitte ehkä arvata.

batman_king4

Edgy modernisoitu versio Ace the Bat-houndista kuulostaa kaikkien aikojen kamalimmalta idealta. Mutta King rinnastaa hahmon sotakoiraan, joita todennäköisesti itsekin näki Irakissa, ja saa sen avulla kerrottua jotain sekä Batmanin että Alfredin mielenmaisemasta.

Kingin keskeisiä teemoja on kysyä, voiko Batman oikeasti olla koskaan onnellinen. Pääasiassa tätä puntaroidaan syventämällä parisuhdetta Kissanaiseen, joka ehkä etenee jopa häihin asti. Mutta Batman on syvästi traumatisoitunut hahmo, ja tämän pyrkimykset auttaa kaltaisiaan ovat usein tuhoon tuomittuja.

batman_king5

King ei arkaile tuomaan uudelleen esille hahmoja ja konsepteja värikkäämmiltä ajoilta. Kite Maniin liittyvä juokseva vitsi on jo lähes legendaarinen. Mutta yllättävyys onkin siinä, että hän käsittelee koomisiltakin tuntuvia hahmoja tai teemoja vakavasti. Kite Manin taustatarina on sydäntäsärkevä ja hänen ajautumisensa keskelle Jokerin ja Arvuuttajan kiistaa kuvastaa hyvin sitä, miten ihmiskohtalot tuntuvat jäävän jyrän alle Gothamissa. Yleisesti King ei tapaa oikein kuvata isoja tappeluita, suuransoja tai räjähdyksiä, vaan ennemmin tekojen seurauksia ja niiden aiheuttamaa tuskaa. King panee hahmonsa kokemaan kauheita, mutta pohjimmiltaan hänellä löytyy sympatiaa pahoista pahimpiakin kohtaan. Paitsi Banea. Bane on hirvittävä, pysäyttämätön luonnonvoima.

batman91

Lopulta tämä pakollinen huomautus, että Lepakkomieshän on ensisijaisesti lapsille suunnattu hahmo. Siksi hahmon huippuhetkiä ei pitäisi etsiä vain ”aikuisille” suunnatuista mätkyttelyistä. Hyvä esimerkki tästä on animaatiosarjaan pohjautuva Batman Adventures, jossa tekijät kuten Kelley Puckett, Martin Pasko ja Ty Templeton saivat jatkettua noir-henkistä ja eleganttia tunnelmaa myös sarjakuvien pariin, ja jopa ilman että lapsia varten tarvitsi tehdä erityisen suuria myönnytyksiä.

batman92

Batman Adventuresissa on myös se etu, että kun animaatiosarjan jaksot saattoivat kuvittaa jonkun jo vanhemman sarjakuvan uudelleentulkinnaksi, saattoi sarjakuva kehittää asioita mielensä mukaan aivan uusiin suuntiin. Jatkuvuus on sarjakuvassa paljon helpommin saavutettavissa kuin lauantai-aamun animaatiossa, jonka jaksot yleensä näytetään sattumanvaraiseen järjestykseen.

batman93

Sanatonta kerrontaa.

Noir-henkisissä tarinoissa mennään jopa animaatiosarjaa pitemmälle, sillä niissä on selkeitä murhia, kuolemanuhkaa ja ruumiita. Bruce Timmin pelkistettyyn tyyliin kerrotuilla tarinoilla kykenee pääsemään pintaa syvemmälle ja tuomaan tavallaan Batmanin eri vaiheista vahvuuksia esille. Ainahan uudet tarinat lainailevat vanhemmista.

Kategoria(t): American, DC, eri tekijöitä, fantasia, kauhu, Mainstream, Sarjakuvat, seikkailu, Supersankarit, surrealismi, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Davidson: Band For Life

bfl1

Ei varmaan tule yllätyksenä, että rakastan punk-estetiikkaa, jossa ei ole niin vimpan päälle, onko lopputulos tip-top. Rosot voivat ja saavat näkyä. Olen jo yli vuoden kehittänyt piirtäjän kykyjäni (vink, instassa perchtank_art), ja alan myös tulla siihen tulokseen että parhaita töitä ovat huolettomamman näköiset vedot kuin pienesti nyherretyt ja piiperretyt, joissa useammin voi mennä jotain pieleen.

bfl8

Anya Davidsonin jälki on kuin suoraan zineistä. Väritys ei ole muodikasta tietokoneväriä, vaan kirkkailla tusseilla vetäistyä, jossa näkyy maalausjäljet. Hahmomallit näyttävät kuin lukiolaisen tylsän luennon aikana marginaaleihin tuhertamalta, niissä löytyy kantikkaita perushahmoja ja sattumanvaraisia hirviöitä ja kummajaisia. Linja on vedetty vähän kuten sinne päin. Silti lopputulos toimii juuri niin hyvin, kuin pitääkin.

bfl3

Ei roskata tai lätty lätisee!

School Spirit oli aikanaan lukiolaisten kommelluksista kertova sarja, mutta kunnolla oikeuksiinsa Davidsonin tyyli pääsee Band For Life -tarinoissa, jotka ovat punk-biisien tapaan nopeita rykäisyjä, mutta niissäkin keretään käsittelemään paljon. Sarjakuvan maailma vaikuttaa tapahtuvan post-apokalyptisessä tulevaisuudessa mutantteineen ja säteilyineen, mutta käytännössä toimii kuin mikä tahansa suurkaupunki musa-sceneineen.

bfl0

Annimalin takertuva exä on eräs vastenmielisimpiä hahmoja.

Perustasolla seurataan aika ylimiehitetyn (ja -naisitetun) autotallibändin kommelluksia matkalla harjoituksiin, keikalle ja ensilevyä tekemään. Samalla kyseessä on myös saippuasarja, jossa mittavan hahmogallerian välisiä jännitteitä ja ihmissuhteita testaillaan. Mutta rakkaus on vain väliaikaista, bändiin sitoudutaan eliniäksi.

bfl5

Ei liene yllätys, että Davidsonilla on itsellään myös muusikon kokemusta, joten hän ymmärtää hyvin, mitä backstageilla tapahtuu. Tekijä on ollut avoin siitä, että hänen hahmonsa perustuvat paljonkin hänen oikeasti tuntemiinsa ihmisiin. Taito näkyy siinä, että nämä luonteet saadaan nopeasti ymmärrettäviksi ja kiinnostaviksi ilman, että homma tuntuu liian sisäänpäin kääntyneeltä. Spontaanius ja tekemisen meininki saavat sarjakuvista aivan vastustamattomia.

bfl2

Ahvenaariossa on aiemmin käsitelty Megg, Mogg ja Pöllö -sarjakuvaa, jolla on samankaltaiset juuret ensin omakustanteena, sitten Vice-lehden kautta maineeseen nousseena kulttisarjakuvana. Davidson on ehdottomasti Hanselmannin hengenheimolainen, molemmat näyttävät myös äärihedonistisen ja itsekeskeisen elämän nurjaa puolta, ryyppäämisen ja huumeiden aiheuttamaa tuskaa. Ja molemmat saavat näennäisesti huolettoman näköisen piirrosjälkensä näyttäviksi kirjoiksi, joissa sarjakuvat pääsevät loistamaan.

bfl6

Kategoria(t): American, anarkismi, fantasia, Huumori, Ihmissuhteet, keikat, Komedia, Sarjakuvat | Avainsanat: , , | Kommentoi

Kotimaan loppukatsaus

richert6

Näin kymmenen viimeisen kirjoituksen aikana ei taida olla enää muuta tilaisuutta käsitellä kotimaisia sarjakuvia. Piti alun perin tehdä tämä teksti pelkästään Hannele Richertin uutuusteoksesta Suuntavaisto, mutta ehkä tähän nyt voisi samaan lyödä muutaman kylkiäisen. Ihan että muistetaan pitää lippu korkealla näin Itsenäisyyspäivänä! Suomessahan on mitä erinomaisin sarjakuvaskene ja on niin paljon hienoja teoksia, joita tämä blogi ei kerennyt koskaan ottaa käsiteltäväkseen.

richert2

Hannele Richert: Suuntavaisto

Richert kuuluu eturivin kotimaisiin tekijöihin, vaikka kyseessä on vasta hänen toinen pitkä teoksensa. Lyhyempiä sarjakuvia, omakustanteita ja kollaboraatioita, hän on kuitenkin tehnyt jo parikymmentä vuotta. Suuntavaisto käsittelee samankaltaista nuoren, lukiosta valmistuvan naisen haaveilua ja epävarmuutta kuin esikoispitkä Enimmäkseen hyvä näkyvyys. Tällä kertaa Richert on lomittanut tarinansa väliin eläviä unijaksoja. Lisäksi sarjakuva linkittyy hänen aiemmin julkaisemaansa omakustanteeseen ”Tänä talvena eletään viime kesä”. Se itse asiassa seuraa samoja hahmoja vuosia myöhemmin, joten teoksen lukeminen tuo tarinaan lisää katkeransuloisuutta ja melankoliaa.

richert3

Felix-kissa toimii symbolina kummassakin teoksessa.

Pienellä paikkakunnalla lukiosta kirjoittava Mirjami haluaa löytää uuden suunnan elämälleen, ja muuttaa kahvilatyöntekijäksi kaupunkiin. Olennainen osa on myös Mirjamin muusta maailmasta poikkeava katse. Hän näkee kauneutta sellaisissa paikoissa, jotka muut ohittavat, joten hän katsoo kaupunkia ja sen hahmojakin eri tavalla kuin muut. Ennakkoluulottomalla asenteella pääsee eteenpäin. Mirjami löytää esimerkiksi asuintalon ihan reilujen kommuunihippien myötä.

Richertin mustekynän jälki arkijaksoissa muistuttaa Pekka Mannisen vastaavaa. Ehkä tästä voi lukea viitteen Mannisen Uniaika-sarjakuviin Tähtivaeltajassa. Richertille ominaisesti tekotapa saattaa vaihdella sarjakuvan mittaan, ja unijaksoissa on synkempiä sävyjä, ja ne on tehty tummaa kartonkia raaputtamalla. Tämä kuvastaa hyvin myös Richertin hahmojen henkistä elämää. Arki on harmaata, pakkopuuron omaista elelyä, ja kunnon sfäärit löytyvät kallon sisältä. Ongelmia hahmoille tulee näiden kahden yhteen sovittamisesta.

richert1

Unijaksot jäsentävät sitä osaa, jota Mirjami maailmassa tuntee.

Richertin sarjakuvissa nautin siitä, kuinka painokkaana hän saa esitettyä ruudut. Kaikesta on kaivettavissa esiin symboliikkaa tai vihjauksia ruutujen ulkopuoliseen maailmana. Vaikka tarinan kulkiessa ei vaikuta tapahtuvan mitään hirvittävän erikoista tai mullistavaa, sarjakuvista jää aina fiilis siitä, että ne ovat vain pieni palanen jotain isompaa kertomusta. Tässä tilanteessa tiedämme jo merkittävän osan tätä jos olemme lukeneet Tänä talvena eletään viime kesän.

richert5

Mirjamin käytöksestä ja elekielestä voi lukea, että tämä tungetteleva hyypiö on aiemmin tehnyt jotain karmeaa.

Tämän myötä tuntuu, että jokaisella keskeisellä henkilöhahmolla on jokin merkittävä kamppailu kontollaan. Isällä on alkoholi ja masennus, äidillä vanhenemisen ja kuoleman pelko, päähenkilöllä päämäärättömyyden tunne. Richert saa ujutettua myös feministisiä sävyjä sarjakuvaansa, tietty epäreiluus ja kelvottomat tyypit vaatimuksineen tuntuvat pyörivän ympärillä. Koti pikkukaupungissa tuntuu kuluneelta ja ahdistavalta, mutta boheemista kaupunkielämästä tai opiskelijoiden sekoilustakaan ei välttämättä saa sitä vapauden tunnetta, mitä kaipaa. Richert löytää aina jonkin lohdullisen lopputilanteen hahmoilleen, kuin kehotuksena että ei se nyt niin huonosti tule menemään. Kuitenkin oman ilmoituksensa mukaan Mirjamin edesottamuksia pitäisi seurata vielä kaksi jaksoa. Tätä voi suositella lähipiirin nuorisolle.

maalarisiskot4

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot

Niemensivun teosta Saniainen kukkii juhannuksena käsittelin eräänä blogin ensimmäisistä kotimaisista sarjakuvista silloin aikanaan. Hänen tunnistettava piirrosjälkensä on yhä yhtä hurmaavaa, mutta aiheet ovat siirtyneet historialliseen kuvaukseen. Maalarisiskot kuvaa taidemaalareiden Helene Schjerfbeckin sekä ystäviensä Helena Westermarckin, Maria Wiikin ja Ada Thilénin vuosia Pariisissa 1800-luvun lopulla.

maalarisiskot1

Pariisin maisemia nähdään vähän, ne ovat kylmiä ja viitteellisiä. Sarjakuvassa tärkeämpiä ovat sen kuvaamat hahmot kuin paikan tuntu.

Ujo ja vetäytyväinen Schjerfbeck ei sovellu parhaimmalla mahdollisella tavalla vilkkaiden Pariisin seurapiirien maailmaan. Mutta hän haluaa olla ystäviensä parissa, toinen toistaan tukemassa. Sarjakuvan tärkeitä teemoja tarinalle on naisten oman äänen löytyminen ja miesten heille asettamien oletusten ja vähättelyn ylittäminen.  Varmasti näkee, miten aihe resonoi  myös nykypäivänä kun miesneroja yhä ylistetään, vaikka taitavammat naiset jäävät varjoon. No, Schjerfbeck tosin sai kyllä juuri ihan mittavan retrospektiivin Lontoossa, että kyllähän häntä arvostetaan, mutta eiköhän Guardianin mieskriitikko käynyt senkin sitten lyttäämässä seksistisellä sniiduilulla.

maalarisiskot2

Suoranaisesti en ollut ihan vakuuttunut tarinan käsikirjoituksesta. Historiallisiin sarjakuviin liittyy aina pohjatiedon kaivelua, ja informaation tuominen esiin sarjakuvassa voi olla haasteellista. Tässä tapauksessa koin, että faktat oli tuotu paikoin hieman kökösti esille. Jos kyseessä on kuitenkin fiktiivinen tulkinta maalaajien elämästä, niin keskeiset asiat voisi tuoda esille paljon kätevämminkin kuin tönköllä dialogilla.

maalarisiskot3

Erityisesti minua harmistuttaa tämä näyttelykohtaus, jossa kirjoitetaan auki päähenkilöiden suhtautuminen saman aikakauden impressionismin aaltoon.

maalarisiskot5Tämä ei kuitenkaan koske koko albumia. Paras osuus sarjakuvasta kuvaa vilkkaan lapsimallin saapumista Schjerfbeckin luokse. Lähes sanaton jakso heijastaa sitä, miten tuberkuloosiin sairastuva taiteilija panee tauluihin enemmän itseään kuin kuvaamiaan aiheita. Lopputuloksena on eräs Schjerfbeckin tunnetuimmista tauluista, Toipilas. Tällaista vähäsanaista kerrontaa, josta taidehistorian tuntija voi poimia jyviä, voisi sarjassa olla enemmänkin. Kaikkiaan minusta tuntuu että sarjakuva ehkä on lopulta liian tiivis kuvaamaan kaikkia isoja aiheitaan. Isompi sivumäärä auttaisi tuomaan ilmavampaa kerrontaa eikä tarvitsisi olla infodumppauksen armoilla.

mustapukuinen

Ari Kutila: Mustapukuinen mies

mustapukuinen2Haluaisin korostaa sitä, että nerokkaaseen sarjakuvataiteeseen ei tarvita maailmanluokan pohjatyötä, aihetta todellisesta elämästä ja pikkutarkkaa kuvitustyötä. Sarjakuvaneuvos Ari Kutila (1961-2010) teki tästä oivallista esimerkkiä pikkusarjakuvallaan Mustapukuinen mies. Ilahduttavissa stripeissä leikitellään sarjakuvan muodoilla ja mahdollisuuksilla, jossain määrin myös erityisen viitteelliseksi jäävän kuvituksen erikoisuuksilla. Sanaakaan siinä ei pukahdeta. Tästä minulla ei ole kummempaa sanottavaa, kunhan vain että pidän tällaisesta kovasti.

 

näkymättömät1

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Tietääkseni ainoastaan kerran Finlandia-palkintoehdokkaana on ollut sarjakuvakirja. Tämä tapahtui tietynlaisena murroshetkenä kotimaisen sarjakuvan saralla. Ville Tietäväinen oli tehnyt aivan järjettömän paljon pohjatyötä teoksensa Näkymättömät kädet pohjalle, ja paksusta sarjakuvaromaanista tuli monitasoinen, surullinen, tarkkanäköinen ja kaikin puolin laadukas sarjakuvateos. En kyllä itse näe, miksi sitä pitäisi pistää kilpailemaan täysin erilaisilla kerrontatavoilla pelaavan kirjallisuuden kanssa. Mutta toisaalta, onhan Sarjakuva-Finlandiakin tavallaan epäreilu kilpailu, joka ei edes palkinnut Jaiksfukinia.

näkymättömät2

Tietäväisen kirja kertoo marokkolaisesta siirtolaisesta, tällaisesta niin kutsutusta elintasopakolaisesta, joka julkeaa toivoa parempaa elämää itselleen ja perheelleen Euroopan puolelta. Siksi Rashid lähtee laittomaksi siirtolaiseksi, mutta saa pian huomata että Euroopassa onnellisuus on hyvin tarkasti suljettu hänen kaltaisiltaan. Hän joutuu karmivaan pakkotyöhön ja siirtolaisia täynnä olevalle leirille. Kaikki kirjassa kuvaillut epäinhimillisyydet perustuvat todellisiin tilanteisiin.

näkymättömät4

Tietäväinen on tavallaan sarjakuvantekijänä tietynlainen maaginen realisti. Vaikka kirja käsittelee tosimaailman kauhuja, on sen piirrosjälki selkeää Tarmo Koiviston perikuntaa, toisin sanoen hahmot ovat karrikoituja, vaikka suhteet ja maisemat on toteutettu pikkutarkkaan. Myös värien käyttö väkevöittää tunnelmaa entistä hiostavammaksi, kirjassa tulee nähtyä erilaisen kellertävien värien sinfonia.

näkymättömät5

Rashidin pään sisälle pääsee kylliksi, että häntä kohtaan voi tuntea alussa myötätuntoa ja loppupuolella järkyttyä kun järjen valo alkaa kadota hänen kaltoinkohtelunsa seurauksena. Hyvin Tietäväinen myös välttää liian nyyhkymäisen uhrikuvan synnyttämisen. Tarinan arabit ovat omia toimijoitaan, joilla on omat tavoitteensa ja näkökulmansa. He eivät tee kaikissa tilanteessa aina kaikkea oikein. Lisäksi radikalisoituminen ääri-islamismiin on uhka, joka leijuu jatkuvasti ilmassa. Ei tätä hyvän mielen sarjakuvaksi voi kehua.

näkymättömät3

Näin mittavaan työskentelyyn ei valitettavasti kotimaisilla sarjakuvantekijöillä yleensä riitä resurssit. Tietäväinen saikin apurahaa Suomen Kulttuurirahastolta. Kirja toimii hyvänä artefaktina siihen, että mikä tahansa on kulttuurillinen laatutuote mahdollista tehdä Suomessa jos siihen vain löytyy varat. Muistakaa tukea kotimaista sarjakuvaa!

näkymättömät6

Kategoria(t): art, eri tekijöitä, historia, Huumori, Ihmissuhteet, Kotimaisia, Mykkä, Sarjakuvat, Suomi, Taide, Weltzschmertz | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Mazzucchelli: Asterios Polyp

asterios1

Arkkitehtuuri sarjakuvissa on kiehtova aihe, johon itse olen valitettavan puusilmäinen ottamaan vakavasti kantaa. Huomioitava on vaikkapa Richard McGuiren Here. Tätä hivenen aikaisemmin ehti jo David Mazzucchellin erinomainen Asterios Polyp, joka kyllä käsittelee paljon muutakin kuin arkkitehtuuria. Se on pohjimmiltaan ihmissuhdetarina. Tosin arkkitehdin näkökulma on oleellinen, jos aikoo ottaa selvän sarjakuvan päähenkilöstä.

asterios3

Nimihahmo Asterios Polyp on palkittu ja arvostettu arkkitehtuurin asiantuntija. Kuitenkaan yhtään hänen suunnittelemaansa taloa ei koskaan ole rakennettu. Suurimman osan urastaan hän on tehnyt opettaessaan korkeakoulussa arkkitehtuuria muille.

asterios6

Hanan tuomat esineet ovat ainoat ei-geometriset muodot Asterioksen asunnossa.

Sarjakuva on epälineaarinen, ja liikkuu pääasiassa kahdessa aikatasossa. Nykypäivänä seurataan kaiken menettäneen Asteriosin irtiottoa. Hän tarvitsee uudet piirustukset uuteen elämään ja hän lähtee rahattomana uuteen kaupunkiin. Toisaalta seurataan Asteriosin avioliittoa lahjakkaan kuvanveistäjävaimonsa Hanan kanssa.

asterios7

Monta sivua jatkuvassa kollaasissa nähdään Hanan vähemmän viehkoja puolia, ja keskellä yllättävän hellä hetki avioparin välillä. Linkkuveitsi on oleellinen esine sarjakuvan juonessa.

Frasierin ystäville koppava Asterios on kenties ihan tutunoloinen hahmo. Nirppanokkainen ja koppava ukkeli uskoo tietävänsä itse kaiken parhaiten, eikä osaa huomioida ympäröivää maailmaansa. Hiljainen Hana-rassu jää hänelle toistuvasti alakynteen. Vertaisensa snobin Asterios kohtaa vasta tanssinohjaaja Willy Iliumin kanssa, joka on Niles hänen Frasierilleen ja siksi arkkivihollinen.

asterios5

Café Nervosassa tavataan.

Asterioksen näkökulma on yrittää etsiä symmetriaa ja tiettyä runoutta elämästä, joka tietenkin todellisuudessa on sattumanvaraista ja kaoottista. Täten hän pyrkii vastasuuntaan aina kun asiat uhkaavat kiertää väärään suuntaan.

Keskeisiä teemoja kirjassa juuri onkin ihmisen dualismi. Sisäiset ristiriidat ovat ne, mitkä ohjaavat suuntaamme. Antiikin teoria siitä, miten ihmiset etsivät koko ikänsä kadonnutta toista puoliskoaan konkretisoituu Asterioksessa, joka on menettänyt jo kohdussa kaksoisveljensä, mutta näkee tästä yhä unia. Toinen merkittävä metafora on Orpheuksen tarina, oman rakkaan hakeminen manalasta asti.

asterios2

Teoksen merkityksiä on tutkittu pitkissäkin esseissä, mutta keskiössä oleva uudelleenrakentamisen tarina ei kuitenkaan ole lainkaan hankalaa seurattavaa.

Dualismi konkretisoituu myös tyylissä. Hanan punainen, suttuinen tyyli ja näkökulma yhdistyy geometrisista muodoista tehdyn Asterioksen näkökulman kanssa kun nämä tapaavat ensi kertaa. Nykypäivän masennuksen kourista ponnistavan Asterioksen elämässä alkaa keltainen ottaa yhä enemmän valtaa. Ruututaitto, sommittelu ja yksinkertaiset mutta informatiiviset kuvat ovat viimeiseen asti suunniteltuja ja lukeminen on joka sivulla innovatiivista ja sarjakuvan keinoja parhaalla mahdollisella tavalla hyödyntävä. McGuiren lisäksi tällä tavalla kanvastaan osaa hyödyntää lähinnä Chris Ware.

asterios4

Punainen ja sininen ovat suunnittelutöissä käytettäviä värejä.

Mazzucchelli muistetaan erityisesti 80-luvun yhteistyöstä Frank Millerin kanssa Batmanin ja Daredevilin parissa. Asterios Polyp ei juuri voisi olla erilaisempi niihin verrattuna. Täten ei ole vaikeaa lukea taiteilijaa myös omaa itseään ja uraansa peilaamassa sarjakuvan parissa. Asterios Polyp on helppo nähdä hänen päätyönään. Sen tekemiseen meni yli 10 vuotta.

Kategoria(t): American, art, Ihmissuhteet, Sarjakuvat | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Final countdown + Joulukalenteri

marx1

Corinne Maier & Anne Simon: Marx

Vuosikymmen lähestyy loppuaan ja samalla myös Ahvenaario-blogin taival. Paukkuja on säästelty viimeisiin teksteihin enemmän kuin uudeksi vuodeksi konsanaan, tekstejä tulee tämän jälkeen vielä 11. Täten saamme blogin loppupostcountiksi mainiot 313. Muutaman lyhyen viikon päästä on teillä, arvon lukijat, mahdollisuus vaikuttaa siihen, minkä sarjakuvaklassikon haluatte nähtävän arvosteltavan jouluaatonaattona. Ensimmäisen viikon kysely on Twitterissä, sitten johtavat kaksi pääsevät vielä uusintaviikoksi Facebookin kyselyyn. Näin emme painota liikaa kumpaakaan sosiaalista mediaa, ja homma pysyy demokraattisena vaikka joku äänestäisi kahdesti. Ehdokkaat ovat:

  • Maus (Art Spiegelmann) (1980-91)
  • Habibi (Craig Thompson) (2011)
  • Akira (Katsuhiro Otomo) (1982-90)
  • The Sandman (Neil Gaiman et al.) (1989-96)

Ja linkki ensimmäisen kierroksen äänestykseen löytyy tästä.

Sitten, en malttanut olla tekemättä joulukalenteria tänäkin vuonna, vaikka siihen ei olisikaan niin paljoa aikaa kaiken muun tohinassa. Siksi keksin muuttaa formaattia nyt: Joulukalenteri tulee videomuodossa, olenhan myös taitava tubettaja. 60-vuotisjuhliensa kunniaksi katsastamme kaikki 24 alkuperäistä René Goscinnyn ja Albert Uderzon Asterix-albumia. Upotetut videot löytyvät playlistana alta.

 

Hauskaa joulunodotusta, rakkaat lukijat! Ja älkää surko blogin loppumista tähän. Uusia, jännittäviä juttuja kun varmasti on vielä luvassa. Muistakaahan jättää minulle palautetta, mistä olette vuosien varrella tykänneet ja mistä ette, ja millaisia ideoita teillä on Ahvenaarion jatkamiseen liittyen (ilmaista blogia en jatka, mutta korva on toki auki jos olisitte esim. valmiita maksamaan teksteistä).

Kategoria(t): arviot, france, Huumori, Komedia, metapost, Sarjakuvat, seikkailu | Avainsanat: , , | Kommentoi

Asano: Nijigahara Holograph

hologram1

En aluksi tajunnut Inio Asanon Nijigahara Holographista mitään. Valehtelematta kyseessä on yksi vaikealukuisimpia sarjakuvia, mitä oli tullut vastaan. Täytyi vähän googlettaa, mistä tässä on kyse, sillä monet arvovaltaiset sarjakuva-arvioijat ovat nostaneet sitä vuosikymmenen parhaiden sarjakuvien joukkoon.

hologram3

Mitä sarjasta tajuaa kyllä ihan vain katsomalla, on sen tarkka, upea kuvitus ja elokuvamaisen ilmava kerrontatyyli. Kertomus leijailee omalla painollaan. Kävi ilmi, että sarjakuvassa nähdään vaihtoehtoisia todellisuuksia, siinä on kyse päähenkilö Arié Kimuran elämän suistumisesta raiteiltaan. Ja kuinka tämä imaisee sisäänsä ihmiset hänen ympäriltään eri tavoilla. Sarjan keskeisiä symboleja ovat perhoset, ja erityisesti perhosvaikutuksen käsite tulee olla tuttu lukijalle, ennen kuin sarjakuvaa alkaa purkamaan.

hologram7

Mangassa on erityisen väkevä tunnelma. Alussa nähdään, kuinka paikkakunnan lapset kertoilevat toisilleen juttuja viemärissä asuvasta hirviöstä. Kenties erään heistä äiti on kuollut siellä. Tunnelin synkkä pimeys on avain Arién elämää piinaaviin traumoihin. Nainen ei juuri puhu tai kykene selittämään, mitä hänelle on käynyt. Kyseessä on pääasiassa psykologinen trilleri, jossa lapsena koettu kauheus ei laske koskaan irti ja vaikuttaa odottamattomilla ja uusilla tavoilla kerta toisensa jälkeen.

hologram4

Inio Asano teki ennen päätyötään pääasiassa slice of life -tarinoita, joissa tarkasteltiin tavallisten ihmisten arkista elämää. Siinäkin mielessä Nijigahara Holograph varmasti oli ravisteleva kokemus tämän jälkeä tunteville. Taustasta on etuna se, että Asano osaa luoda uskottavan oloisia ihmissuhteita, jotka ovat tunnistettavissa vaikka niiden olemus vaihteleekin aina vaihtoehtoaikajanasta toiseen.

hologram2

Yhdellä lukemisella ei selviä, sillä luku-urakkaa vaikeuttaa myös kärryillä pysyminen isossa määrässä henkilöhahmoja. Juuri näiden olemuksen muutoksesta pystyy päätellä erot aikatasosta toiseen, manga ei varmasti pidä lukijaansa kädestä kiinni. Eteneminen on syklistä ja tiettyä toistuvuutta painottava, abstrakti ja epätavallinen. Realistisuudessa ei pitäydytä, vaan fantasiajaksoja ilmaantuu, eikä niistä osaa sanoa, ovatko ne päänsisäisiä vai vain yhden aikajanan ”todellisuutta”.

hologram8

Tämän pohjalta kiireellisen sarjakuvanystävän on vähän hankala suositella Nijigahara Holographia eteenpäin. On varoitettava, että sarjakuva sisältää intensiivisen psykologisen kauhun lisäksi myös seksuaalista väkivaltaa ja karmivia murhakohtauksia. Voi olla kyseenalaista lisätä sarjakuvan emotionaalista painoa tällaisella tavalla, mutta ei voi väittää etteikö sitä ole tavallaan perusteltu keino ja osa isompaa kokonaisuutta. Lukijan päätettäväksi jää, haluaako hän lähteä tähän mukaan sen toiveen pohjalta, että sarjakuva avautuessaan palkitsee. Toisin sanoen, tämä ei oikein viihdytä, mutta menee ihon alle ja jää sinne.

hologram6

Muuten kuin sellaisille, jotka haluavat kokea aina uutta sarjakuvakokemuksistaan ja ovat valmiita ottamaan vastaan sarjakuvan erityisen häiritsevän maailman ja mielenterveyden rajoilla kulkevan painostavuuden. Sanotaan, ettei tämä ollut ihan täysin minulle, mutta tunnistan nyt paremmin sen laadun ja uskon, että jos tämän kyytiin pääsee täysillä, voi siitä tulla helposti parasta, mihin lukija on tarttunut mies-, nais- tai muunmuistiin.

Kategoria(t): fantasia, Ihmissuhteet, Japani, kauhu, Manga, Sarjakuvat, scifi | Avainsanat: , , | Kommentoi