Roskasarjat: Dinosaurus – hirmuliskot: Panssarihirmuja ja pikkuvipeltäjiä

dinosaurs5.jpg

Näin hiihtolomaviikolla on ilmeistä että hirveät määrät lapsiperheitä suuntaavat Heurekaan katsomaan animatronisia dinoja jättinäyttelyyn (ja minäkin kovasti haluaisin, mutta ruuhka ja ihmistungos ei juuri nyt kovasti houkuttele). Tuo näyttely tulee aina säännöllisin väliajoin, aina kun dinosaurukset ovat muodissa. Mutta vaikka kuinka heitettäisiin massiivisella rahamäärällä tehtyjä näyttelyjä ja isoja CGI-elokuvia pataan, voin varmuudella sanoa, etteivät dinot enää tule koskaan olemaan yhtä suosittuja kuin vuonna 1993.

dinosaurs8.jpg

Johtuen yhä isommassa osassa myös siitä, että tiedemaailma on yhä vakuuttuneempi siitä, että dinot näyttivät jotakuinkin tältä.

Tämä tietysti johtui eräästä tietystä Steven Spielbergin elokuvasta, joka ilmestyi tuolloin paleontologien ärsytykseksi ja myös kiitokseksi koska tutkimusapurahat ovat yleisön kiinnostuksen herättämisen takana. Itsehän omaksuin Bill Wattersonin Lassista ja Leevistä tutun oveluuden – vanhemmat saa ostamaan tieds mitä dinosauruskrääsää kun vetoaa sen olevan opettavaista.

dinosaurus_kansi.jpgNo, tämä asenne saattoi myös purra omaan nilkaan. Numeroa 2/1993 ja alaotsikkoa Panssarihirmuja ja pikkuvipeltäjiä kantava Dinosaurus -lehti on siitä melko hyvä esimerkki. En hirveästi lapsena välittänyt Jurassic Parkin ihmishahmoista, mutta saatuani tämän lehden käsiini ymnmärsin sen, että heilläkin on paikkansa kunnon dinosaurustarinassa. Ilman ihmisiä, jotka joutuvat dinojen ahmimaksi dinosaurussarjakuvat ovat kuin kehnomman tason Avara Luonto -dokumentteja.

 

dinosaurs3

Sarjassa toisinnetaan luontodokumenttien yleisiä aihioita ja vaihdetaan nykyeläimet dinoihin.

Toki tällaisen dokumentinkin voi tehdä usealla tavalla. Dinosaurus-lehden tarinat ovat muutaman sivun vignettejä, joissa yleensä raadollisesti kaksi eri dinolajia kohtaa toisensa kamppailussa selviytymisestä. Kun dinoja kohdellaan kuin eläimiä, jää niistä aika ulkokohtainen fiilis, vaikka niiden ilmeisiin on koetettu panostaa ihmismäisyyttä. Tekstiplanssit yrittävät herättää myös myötätuntoa kumpaakin puolta kohtaan, korostamalla esimerkiksi petoliskojen nälkiintyneisyyttä ja epätoivoisuutta.

dinosaurs1

Ja sitten on sarjakuvan väkivalta. Sitä laatua nimittäin piisaa, ja itse asiassa tuntuu että lyhyet sarjakuvarykäisyt lähinnä ovat tekosyitä esittää veristä taistelua, jossa visva lentää ja vain yksi jää henkiin.

dinosaurs2

Kaipa tätä voisi kutsua dinosauruspornoksi. Juoni on nimittäin toistaa sitä kaavaa että kaksi könsikästä kohtaa ja mennään heti asiaan. Homma loppuu heti money shotin jälkeen. Sarjojen kuvitus vaihtelee, toisinaan niiden maalattuihin kuviin on selkeästi panostettu ihan kunnolla, ja niissä on komeita valoefektejä. Mutta kuten pornosta yleensä, tästäkin tulee lopulta tyhjä ja vähän hävettävä olo. Tähänkö tässä nyt tuhlasi aikaansa?

dinosaurs7

Tässä voisi uskoa olevan joku kuiva brittiläinen nokkeluus alkutekstissä. Suomeksi kommentti lähennä hävettää.

dinosaurs6

Minä maanantaiaamuna.

Sarjakuvien välissä on sitten enemmän asiaa, aina useampi sivu tekstiselitystä kussakin sarjassa nähdyn dinosaurusten elämästä. Onpa mukana esimerkiksi dinosaurusten sukupuu, tuo joka dinokirjasta löytyvä ikoni, joka varmasti oli Aku Ankan sukupuun jälkeen lastenhuoneiden yleisin sisustuselementti. Nyt en uusintalukua varten juuri jaksanut selata juuri tuota tieto-osuutta, koska olen akateemisesti koulutettu ja kriittinen aikuinen, joka ei halua suuttua lastenlehden puuttellisille lähdetiedoille tai vanhentuneille käsitteille, nykytiedon valossa  muuttuneesta tiedosta puhumattakaan. Lapsena toki opettelin tiedot näistäkin (ehkä se opettavaisuus ei ollutkaan ihan pelkkä juoni). Silmääni pisti kuitenkin tämä yksi kohta niistä:

dinosaurs9

Hyvä että Monty Pythonista tutun Anne Elkin teoriaa brontosauruksista ei olla vielä sentään kumottu.

 

Mainokset
Kategoria(t): animals, luonto, Roskasarjakuvaa, Sarjakuvat | Avainsanat: , , | Kommentoi

Doctorow & Wang: IRL – In Real Life

irl_1

Virtuaalipersoonat, avatarit ja uusien ihmisten tapaaminen online ovat jo niin arkipäivää, etteivät nuoret enää muista aikaa ennen niitä. Jotenkin tuntuu, että virtuaaliympäristöistä on kuitenkin ollut hankala kertoa, ehkä juuri koska liian vanhat miehet on niissä pistetty puikkoihin. Esimerkiksi elokuvamuodossa Warcraftiä tai Ready Player Onea katsomalla ei esimerkiksi ulkopuolinen pysty ymmärtämään, mikä massiivisissa verkkopeleissä tai online-olemuksissa viehättää.

irl_6

irl_kansi.jpg

Siispä kun asia tehdään hyvin, se on ihan huomionarvoista. Tällainen on Cory Doctorow’n ja Jen Wangin nuorille lukijoille ja erityisesti tytöille suunnattu sarjakuva IRL – In Real Life.

Teoksesta voi tehdä ennakko-oletuksia, joiden mukaan tarina menee. Hieman pyöreä teinityttö Anda innostuu verkkopeli Coarsegold Onlinesta ja viettää siellä yhä enemmän koulun jälkeistä aikaa. Hän tutustuu uusiin ystäviin ja kasvaa mahtavaksi soturinaiseksi pelissä. Mutta tietyt illuusiot tulevat menemään säpäleiksi tarinan mittaan. Tämä lienee selvää kun katsoo jo sarjakuvan kantta.

irl_4.jpg

Tässä kohtaa on hieman romanssin vivahteita, joita ei onneksi turhaan viedä sen pitemmälle.

Mutta itse asiassa sarjakuvan sanoma onkin jossain aivan muualla kuin (pelkästään) virtuaalipelien luomien mahdollisuuksien ja uhkien ihailemisessa ja vihailemisessa. Nimittäin sarjakuva on myös nuorisolle toimiva oppitunti ammattiyhdistysliikkeestä ja liittoutumisen merkitys isompaa vihollista kohtaan rinnastetaan myös siihen, miten työläisten tulisi yhdistyä heitä sortavia kapitalisteja vastaan.

irl_8.jpg

Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää!

Tämä esitetään tavalla, jolla Anda tienaa pelissä rahaa surmaamalla kiinalaisia kultafarmareita, eli grindaajia. Yksi hahmo paljastuu ihan oikeaksi nuoreksi kiinalaispojaksi, jolla on huonoista työoloista myös terveysongelmia. Anda päättää tämän tarvitsevan apua. Mutta Kiinan hyperkapitalistisessa maailmassa (joka jätetään aika pimentoon ja siihen viitataan vain virtuaalimaailman kautta) ei katsota liittoja kauhean hyvällä. Samalla Anda ajautuu kiistoihin mentorinsa kanssa, joten panoksina on ystävyys yhtäällä ja toisen elinkeino ja terveys toisaalla.

irl_7.jpg

Oikean ihmisen kohtaaminen sitten videopuhelun välityksellä onkin sitten hieman epävarmaa.

Sarjassa on tietynlaista sinisilmäisyyttä sen suhteen, etteikö verkkopeleissä olisi oikeasti botteja ja pahantahtoisiakin huijareita. Mutta toisaalta on ihan yleistä hyvää antaa olettaa kuitenkin että keljusti toimivienkin pelihahmojen taustalla on ajatteleva, tunteva ihminen. Yhteistyötä korostava tarinan on toki myös korostettava luottamusta vieraisiin.

irl_5.jpg

Jen Wangin sympaattinen kuvitus tekee Coarsegoldista lämpimän ja leppoisan näköisen paikan, jossa pienimmät hahmot näyttävät aika tovejanssonmaisilta. Toinen (lue: mies) piirtäjä olisi saattanut korostaa enemmän sotaisuutta ja fantasiakliseitä, mutta tällaisena myös virtuaalimaailma tuntuu miellyttävältä ja paikalta, jossa kuka vain voi olla mitä haluaa ja päästä potentiaaliinsa.

irl_2.jpg

Mukana on myös pienempiä opetuksia siitä, ettei naiseuttaan tarvitse piilottaa tai hävetä.

Kategoria(t): fantasia, Ihmissuhteet, internet, Kasvutarina, Sarjakuvat, scifi, seikkailu, Tietokoneet ja Internet | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Kochalka: Superf*ckers

superfuck1

Teinisupersankareiden ajatellaan olevan usein puhtoisia ja altruistisia hahmoja. Uuden Titans-sarjan trailerissakin riitti yleisön järkyttämiseen kun murjaistiin ”Fuck Batman”. Kaikki kunnia teini-ikäisiä kohtaan (joita tuntuu kiinnostavan tulevaisuus ainakin pykälää enemmän kuin aikuisia), mutta jos oikeasti nuo murkut olisivat supersankareita, he olisivat jotain kuin James Kochalkan Superfuckers.

superfuck6.jpg

Tämän lähemmäksi ei sarjassa päästä tappelukohtausta.

Kyseisessä teinisupersankareiden parodiassa siis erityisillä kyvyillä lahjakas nuoriso tekee sitä, mitä nuoriso yleensäkin. Lorvailee, peilailee videopelejä, ryyppää ja parittelee. Ja tietysti kiroilevat kuin rantarosvot eivätkä juuri saa mitään hyödyllistä aikaan. Apaattisessa hormonimyrskyssä kaikki on tyhmää tai haisevaa.

superfuck7.jpg

Kochalka on aika monipuolinen sarjakuvantekijä, jolla on pitkä ura takana esimerkiksi omaelämänkerrallisten tarinoiden parissa. Hänen tyylinsä on tehdä yksityiskohdiltaan minimalistista, mutta dialogiltaan herkullista sarjakuvaa. Siispä hän ei anna Superfuckersin yksinkertaisen konseptin yksistään määrittää sarjakuvaansa.

superfuck2.jpg

Tämä muistuttaa hieman Scott Pilgrimin joukkiosta Crash & the Boys.

Päivät Superr*nkkareiden parissa ovat aika samankaltaisia. Pahat korstot rynkyttävät ovea ja haastavat riitaa samalla kun sisällä ongelmina on esimerkiksi saako rasistisen sanan sanoa vitsimielessä tai peräreiän kohdalle aukeava portti toiseen ulottuvuuteen. Teinititaanit ottavat kaikki oudot käänteet ihan luonnostaan, koska se kuuluu siinä heidän maailmaansa kuin lihapullat, siivoaminen ja videopeleissä häviäminen.

superfuck3.jpg

Ja toki vastuuttomuus ja typerät kakkapilat.

Kochalka osaa kirjoittaa hahmoja, joilla on kaikilla tietty sama itsekeskeisyys ja perspektiivin puute, mutta eri vivahteilla. Hieman ehkä voisi toivoa enemmän sijaa myös naispuolisille hahmoille, sillä nyt sarja on aika bro-kulttuurissa pieruhuumorineen ja runkkausvitseineen. Kuitenkin ei voi väittää etteikö kyseinen huumori ole sen verran tuoreesti tehtyä, että ainakin itseäni naurattaa.

superfuck4.jpg

Siitäs saat, nörtti!

Ja tavallaan aika moni tekisi tällaisen parodian siitä lähtökohdasta että supersankarit ovat paskaa, teinit ovat paskaa ja kaikki on paskaa. Sitä ei ole luettavissa Kochalkan teoksesta, vaan siinä on tiettyä humaania ymmärrystä huonosti käyttäytyvääkin nuorisoa kohtaan. Maailman käsittely on muutenkin vaikeaa, saatikka sitten jos soppaa sekoittavat vielä omituiset sankariryhmän hierarkiat, supervoimat ja erilaiset todellisuuden asteet.

superfuck5.jpg

Minkäs teet, jos vieraat ulottuvuudetkin ovat ihan yhtä paskoja.

Kaikkiaan kyseessä on teos, jonka aina silloin tällöin kaivaa hyllystään naureskellakseen, mutta ehkä se ei kuitenkaan jätä sen isompaa jälkeä. Supersankariparodian parempaa keskitasoa. Sarjasta tehtiin myös lyhyitä animaatiopätkiä vuonna 2012, joilla on aika muikea tunnaribiisi.

Kategoria(t): American, anarkismi, Huumori, Komedia, parodia, Sarjakuvat | Avainsanat: , , | Kommentoi

Pearson: Hilda

hilda2.jpg

Näkyvyyden aikakaudella on iloittava siitä, kun lahjakas sarjakuvantekijä menestyy. Parempaa diiliä tuskin voi tänä päivänä saada kuin brittiläisen Luke Pearsonin diili Netflixin kanssa teettää Hilda-sarjakuvistaan animaatiosarja. Sarja on myös erittäin uskollinen alkuperäisille sarjakuville, Pearsonin toimiessa vastaavana tuottajana.

hilda1.jpg

Suomeksi Hilda ja kivipeikko -albumin julkaisi Sarjakuvaseura.

Mutta palataanpas alkuun ja sarjakuviin itseensä. Hilda kertoo siis nimensä mukaisesti pienestä tytöstä. Seikkailunhimoinen ja empaattinen Hilda tutkii sarjan alussa avointa luontoa ja maastoa metsän laidalla sijaitsevasta kodistaan. Sarjan edetessä Hildan äiti joutuu hakemaan töitä läheisestä Trolbergin kaupungista, ja Hildakin joutuu myös villieläinten ja otusten lisäksi kohtaamaan toisia lapsia ja urbaania elämää.

hilda5.jpg

Partiolaisena hän tosin voi yhdistää molempien paremmat puolet.

Hildan maailma on eräänlainen pseudo-pohjoismaalainen tarujen maa, joka tuntuu jämähtäneen muutaman vuosikymmenen taakse. Sitä tietysti kansoittavat myös taruolennot, kivipeikot, pienet maahiset ja mystiset tontut.

hilda7.jpg

Tontut keräävät kaikkien kadonneet tavarat omaan käyttöönsä. Minulla on parhaillaan muutto meneillään, joten tontut ovat saaneet runsaasti materiaalia jo useammassakin kämpässä.

Pearson on puhunut, kuinka paljon Tove Janssonin Muumi on vaikuttanut hänen työhönsä. Se näkyy ymmärtävässä suhtautumisessa erilaisiin olentoihin, sekä silloin tällöin myös sekä seikkailuita että kodin rauhaa arvostavana filosofiana. Myös Studio Ghiblin rauhallisemmat animaatiot vaikuttavat olevan Pearsonin sydäntä lähellä. Taivaalla lentelevät karvapallot etenkin ovat aivan kuin Hayao Miyazakin aivoituksista peräisin.

hilda4.jpg

Joitakin hahmomalleja on vain pakko rakastaa.

Kuitenkin mukana on myös maanläheisempiä teemoja, kasvamisesta ja lapsuuteen liittyvistä tunnetiloista, joita ei täysin fantasiamaailmassa kykene kohtaamaan. Erilaisten maailmojen yhteentörmäys tuo esiin hyvinkin maanläheisiä teemoja Hildan itsensä elämässä.

hilda6.jpg

Äidin ja tyttären suhde on näistä koskettavimpia.

Pearson on etevä rakentamaan mysteerejä, joissa irrallisilta tuntuvat hengähdyskohdatkin lopulta toimivat kokonaisuuden palasina. Tariunankuljetusta on ilo lukea. Täytyy lisäksi vielä kehua myös piirrosjälkeä, joka kehittyy pyöreämmäksi parin ensimmäisen, hieman karkeamman albumin jälkeen.

Pearson tietää, ettei sulavaan jälkeen tarvita lainkaan turhia yksityiskohtia, mutta että jokainen viivanveto on tärkeä ja tarkkaan harkittu. Mutta kuitenkin sarjoissa riittää yhtä ja toista bongattavaa. Erityisesti kuvitus herää eloon huikeissa takaa-ajokohtauksissa, joissa kuvatun tilan ja ruutujen rajoja rikotaan liikkuvuuden tunteen maksimoimiseksi.

hilda3.jpg

Vauhtia…

Vihjasin jo Twitterissä että karsastan sarjakuvien erottelua ”lasten” ja ”aikuisten” sarjakuviin. Hilda on hyvä esimerkki siitä, miksi. Kaiken ikäisille sopiva sarjakuvakerronta kun voi olla paljon rikkaampaa ja syvällisempää kuin rankistelevan tekokarski ja väkivaltainen, mutta ajatuksiltaan infantiili ”aikuisten” sarjakuva.

hilda8.jpg

…ja villiä menoa.

Kategoria(t): English, fantasia, Ihmissuhteet, Kasvutarina, Komedia, mysteeri, Sarjakuvat, seikkailu | Kommentoi

Heikkilä & Paretskoi: Vanhat Herrat

 

vh2

Juuri Puupäähattujen jakamisen aattona saapui suru-uutinen kertomaan Pauli Heikkilän menehtymisestä. Muistan elävästi vielä, kun Heikkilä ja Markku Paretskoi saivat hattunsa Vanhoista herroista (tarkistaa lapusta) vuonna 1998! Eli siis 20 vuotta sitten! Huh, tätä ajan kiitoa.

pheikkila3.jpg

Tombunkmaista huumorin lentoa.

Heikkilä oli eräs olennaisimpia Pahkasika-lehden tekijöitä, toimien juuri päätoimittaja Paretskoin työtoverina. Onpa juuri tuo pitkäaikainen sarja Vanhat herrat eräänlainen satiiri juuri Heikkilän ja Paretskoin edesottamuksista.

vh1

En tosin tiedä, partioivatko he Myrskylintuina pitkin Tampereen katuja.

Alun perin sarja luotiin vuonna 1982, juuri kun John Belushi menehtyi. Heikkilä ja Paretskoi päättivät tehdä tietynlaisen tribuutin, joten Tumma ja Vanha Herra ilmaantuivat eräänlaiseksi Suomen Blues Brothersin vastineeksi, huonon käytöksen ja moitteettoman pukeutumisen myötä. Parin jakson jälkeen he perustivat myös oman bändin, Bat Guanon.

 

vh6.jpg

Radioääniksi he päätyivät vielä myöhemmin.

Pahkasiassa Heikkilä osasi piirtää selkeää viivaa ja konsepteja. Hän ei ollut monien aikalaistensa tapaan juuri kuitenkaan ilkeä huumorissaan. Ihan Pahkasian meniningin mukaan kaikenlainen senaikainen hölmöys oli kyllä pilkan aiheena, mutta Heikkilä ei sortunut yleensä shokkihuumoriin, jossa vitsejä revittäisiin huonompiosaisten kustannuksella, saati sitten synkistä aiheista, kuten seksuaalisesta väkivallasta.

pheikkila1.jpg

Heikkilän taidonnäyte alkupään Pahkasiasta.

Vanhat Herrat vastaavasti on melko kilttiä sekoilua. Mielellään pullosta naukkaavat Herrat joutuvat kyllä kommelluksiin, mutta alkoholiharrastuksen huonoja puolia ei juuri näy, ja keskeinen ystävyys kestää mitkä tahansa edesottamukset. Nimessä on tiettyä ironiaa, sillä Vanhat herrat toimivat usein kuin lapset, upoten omaan mielikuvitusmaailmaansa ja kujeillen ympäriinsä.

vh4.jpg

Arvelin tämän olevan Lassin ja Leevin vaikutusta, mutta esimerkiksi tämä jakso ilmestyi jo toisena, ennen kuin Bill Watterson oli ehtinyt tarttua kynään.

Mikä sitten on sarjan suhde todellisuuteen? On selkeää, etteivät kaikki huumorin tasot ihan aukea, jollei tunne tamperelaisskenen meninkejä 80- ja 90-luvuilta. Osa sivuhenkilöistä on tehty tuttujen hahmojen pohjalta, esimerkiksi Vanhojen herrojen kunnioitettu Setä on kuin ilmetty rock-kriitikko Juho Juntunen, ja piippua poltteleva Etu-Esukki muistuttaa Pahkasian silloista avustajaa ja Alivaltiosihteeri-bändin jäsentä Pasi Heikuraa.

vh5.jpg

Kuka on sitten Pikku Vilmeri? Groucho Marx?

Ja tätä todellisuuden kanssa flirttailua tai toisaalta siitä hippulat vinkuen pakenemista kommentoitiin myös sarjakuvassa. Vanhat Herrat pantiin myös kohtaamaan omat tekijänsä, mutta toisaalta entistä enemmän arkisista kuvioista kaukaisempiin tarinoihin, road tripille tai ulkoavaruuteen. Parhaimmillaan sarja oli, kun Herrat keksivät tehdä omanlaisensa version jostain tutusta asiasta, kuten vaikkapa soittolistaradiosta mainoksineen ja tyhjänpäiväisine ohjelmineen.

vh8.jpg

Heikkilä oli toki myös Tapiiri-lehden päätoimittaja ja täten vastuussa mm. Ankardon maahantuonnista. Uutta lehteä kommentointiin myös sarjakuvassa.

Ihan siis Suomen Friikkilän veljeksiä ei sarjasta tullut, mutta nykyäänkin sarjaa lukiessa saa lämpimän nostalgisen aallon. Niin kaukana undergroundista oltiin, että herrat toimivat jopa mainoslehtisen mannekiineina Suomen vaihtaessa valuuttansa euroon.

vh9

Pahkasika lopetti vuonna 2000, ja tietääkseni uusia Vanhat herrat -stooreja ei ilmestynyt sitten Taru Vanhoista Herroista -albumin bonustarinan jälkeen. Taitaa siis olla niin, että Herrojen seikkailut on täten taputeltu. Eräänlainen aikakausi pääsee päätökseen kun Pahkasian tekijöistäkin alkaa aika jo jättää.

vh3.jpg

Tyypillinen lopetus Vanhoille herroille.

Kategoria(t): Huumori, Komedia, Kotimaisia, Sarjakuvat, satiiri | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Quino: Mafalda

mafalda1.jpg

Tämä uusi vuosi taitaa nyt todistettavasti olla olemassa, mutta mitenkähän on ensi uuden vuoden laita?

Pikkuvanhoista sarjakuvastrippien lapsista muistetaan erityisesti Tenavat sekä Lassi ja Leevi, ehkäpä myös Pellon reuna. Samalle tasolle näiden kanssa nostaisin myös argentiinalaisen Mafaldan, jota Joaquín Salvador Lavado (1932-) teki nimimerkillä Quino (1932-) vuosina 1964-1973. Ja näillä vuosillahan on merkitystä, koska ne edustavat sitä edellistä kertaa kun maailma oli näin mullin mallin kuin mitä nyt.

mafalda3.jpg

Mitä nyt lakko-oikeus on vähän rajatumpi.

Pienet, noin kuusivuotiaat lapset, Mafalda ystävineen heijastavat juuri tuota aikuisten maailmaa. Näkökulma on argentiinalaisen keskiluokan, joka joutuu tasapainottelemaan äärioikeiston ja työväenluokasta kumpuavan kommunismin välissä. Progressiivisuus ei kuitenkaan ole helppoa. Itse Charles Schultz kehui Quinon sulavaa tapaa käsitellä hyvinkin monimutkaisia valtasuhteita ja poliittisia teemoja yksinkertaisissa vitsistripeissä.

mafalda5.jpg

Isoveli valvoo ja ilmiantaa kommunismin.

He ymmärtävät tietyt juurtuneet asenteet ja olettamukset, jotka eivät oikeastaan perustu juuri sen parempaan tietoon kuin mitä alle kouluikäisillä on saatavillaan. Tämän myötä Quino voi pilkata erilaisia ihmistyyppejä. Kauppiaan poika Manolito miettii vain rahaa ja tienaamista kuin kaikkein uusliberaalein kapitalisti, ja Susanita on ottanut omakseen naisen aseman pelkkänä kotiäitinä, että toimii sukupuolistereotypioiden irvikuvana.

mafalda6.jpg

Synkätkin aiheet ovat ihan normaalia kauraa Quinolle.

Hahmoissa, etenkin maailman menoa ihmettelevässä päähenkilö Mafaldassa, on myös tiettyä viattomuutta ja hyväntahtoisuutta, josta Quino kehottaa lukijoiden ottavan oppia. Ei liene ihme, että UNICEF valitsi Mafaldan hahmon lasten oikeuksien kampanjansa maskotiksi vuonna 1976. Mutta Mafaldassa on myös särmää ja purevuutta; Aikuiset, erityisesti Mafaldan isä ja äiti saavat useammin kuin kerran jauhot suuhunsa jäätyään kiinni kaksinaismoralismista tai aatteidensa puutteellisuudesta.

mafalda4.jpg

Tietty kyynisyys esitetään vain terveenä piirteenä.

Ja tässä piilee myös Mafaldan poliittisuus; erityisesti murrosten ajan Etelä-Amerikassa stripistä tuli samalla rakastettu, mutta myös Quinolle itselleen ongelmien lähde kun vallassa sattuivat olemaan erityisen sensuuri-intoiset auktoriteetit. Kolme vuotta Mafaldan päättymisen jälkeen, 1976, Quino jopa joutui lähtemään maanpakoon Argentiinasta poliittisten pilakuviensa tulenherkkyyden takia. Vielä 1972 oli maan diktaattori Daniel Mallo itse auttanut tuottamaan Mafaldasta lyhyitä piirrosanimaatioita.

mafalda8

Kokoomusnuori Begins.

Sarjakuvastripille tyypillisesti hahmot ovat pelkistettyjä, mutta myös helposti tunnistettavia. Quino osaa myös laskea leikkiä tällä metatason asialla; Mafaldan paras kaveri Felipe ottaa nokkiinsa, kun tyttö on maalannut tästä muotokuvan käyttämällä mallina vanhaa kenkää, johon on sidottu porkkana.

mafalda7.jpg

Mafalda on katsonut liikaa Fox Newsia.

Harvoin voin enää sanoa, että sarjakuvastripit aiheuttaisivat hörähdyksiä saati naurunremakoita, etenkään yli 50-vuotiaat sellaiset. Mafalda kuitenkin niitä kykenee yhä tarjoamaan, ja vaikka se on ehdottomasti tiettyyn aikaan ja paikkaan luotu teos, on siinä merkittävän paljon ajattomia elementtejä, jotka toimivat ihan yhtä hyvin vielä nykypäivänäkin.

mafalda2.jpg

 

Kategoria(t): Argentina, Hall of Fame, Huumori, Komedia, Lasten, politiikka, Sarjakuvat, satiiri, Strippi | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Teräsmiehen supereimmat sarjat

supes_adv1

Hyvää uutta vuotta! Tästä vuodesta tullee Ahvenaarion viimeinen, mutta sitä ennen on vielä hirveä läjä hienoja sarjakuvia käsiteltävänä ja artikkeleita kirjoitettavana. Pitää toki hieman ryhdistäytyä näiden kanssa, sillä tämäkin teksti on jäänyt roikkumaan jo toista viikkoa vailla kuvitusta. Teräsmiehen juhlavuosikin pääsi jo päättymään. Olen pitkin viime vuotta pohtinut, mikä tekee hänestä niin pitkäikäisen ja vetoavan hahmon.

supes_class4Lähinnä siis pohdinta johtuu siitä, että Teriksen kaltaiset hahmot ovat kärsineet pahiten siitä, millaiseksi supersankarisarjakuva (ja -fiktio) on kehittynyt 80-luvulta lähtien. Kaikkivoipaa ja loputtoman kilttiä ja hyväntahtoista hahmoa on hyvin hankala käsitellä tarinoissa, jotka vaativat aikuisempia panoksia ja emotionaalista haavoittuvuutta. Ihan liian usein Teriksestä on tehty traaginen murjottaja, passiivis-aggressiivinen hahmo, johon on ihme, että kukaan uskaltaa luottaa pätkän vertaa.

Siksi uskaltaisin aloittaa parhaan Teris-sarjiksen etsimisen ajalta, jolloin hahmon kohderyhmä oli selvä: lapset. Puhuin jo siitä, miten paljon pidin Jerry Siegelin ja Joe Shusterin alkuperäisistä seikkailuista. Tämä johtui lähinnä siitä, että hyvis-imago ei ollut vielä täysin juurtunut superihmisten pirtaan, ja hahmo toimi enemmänkin jonkinlaisena kostajana. Mutta koska amerikkalainen yhteiskunta alkoi pelätä sarjakuvia yli kaiken 50-luvun alkupuolella, nämä kapinayllykkeenä toimivat ajatukset oli kitkettävä pois.

supes_class3

Vain häijyläiset yllyttävät nuoria kapinoimaan aikuisia vastaan.

hoboSiispä niin sanotun ”hopea-ajan” Teris on oikeastaan se perusmalli, jota ihmiset miettivät kun ajattelevat Teräsmiestä. Ja tuon ajan tarinoiden outo toimintamalli on laukaissut tuhansia tumblreita, twiittejä ja sivuja, joissa sen oudoimpia ruutuja esitellään ilman kontekstia. DC:llä oli tapana luoda ensiksi mahdollisimman myyvä (eli omituinen) kansi, ja sitten kehittää vasta tarina sen ympärille.

Nykyään luettuina nuo sarjat ovat melko veikeää luettavaa. Käsikirjoittajina toimivat Siegelin lisäksi esim. Otto Binder ja Jerry Coleman, ja piirsivät esimerkiksi Curt Swan, Wayne Boring ja Kurt Schaffenberger.

supes_class1

Teris otti aika usein tietyn isällisen roolin kaikkien sivuhahmojensa (tai nuoremman itsensä) kaitsemisessa. Ja tuon ajan suosittuja kasvatusmetodeja olivat läksytykset ja jatkuva paheksunta.

Teriksen maailmassa nimittäin lähes kaikki on mahdollista, paitsi arkisuus. Tarinat vievät mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin ja esittelevät mitä oudompia uusia avaruusajan keksintöjä. Mutta myöskään hahmot eivät kohtele toisiaan kuin reilut aikuiset, vaan ennemminkin sen mukaan, mitä lapset ajattelevat aikuitsen toimivan. Täten tarinoissa toistuvasti toisia juksataan, petkutetaan ja hämätään. Hahmot eivät toimi kuin heidän olettaisi, mutta aina syynä on jokin outo aivopesukuvio tai monimutkainen suunnitelma antaa opetus. Juonenkuljetus on täysin absurdia, aivan kuin 6-vuotias yrittäisi keksiä tarinaa lennosta.

supes_class2

Haluan lemmikkimursun! Antaisin sille nimeksi Burzum.

Esimerkkinä, kun Otto Binderin tarina alkaa siitä, miten Teräsmies pelastaa jättiläismursulta kaksi tutkimusmatkaajaa, supersankari jättääkin pelastetut keskelle merta ja ottaa mursun lemmikikseen Metropolikseen, jossa se saa aikaan kauhua ja kaaosta ja ihmisten epäilyjä, että Teriksestä on tullut paha. Itse asiassa juttuun liittykin monimutkaisella tavalla Kandorin pullokaupungissa vaikuttava miniatryrisoitu tiedemies, joka vaihtaa aivoja Teriksen kanssa ja kostoksi hänen isälleen monimutkaisista tapahtumista aikoo mustata hänen maineensa.

supes_ali1

70-luvulle tultaessa tällainen lähestymistapa alkoi jo vähän eltaantua. Uutena aikana ei ihan tällainen kirkasotsainen tulevaisuusoptimismi ja ydinperheen ympärillä hyörintä enää pelannut. Siksi esimerkiksi suomeksikin julkaistun Teräsmies-lehden 70-luvun lopun vuosikerta on melkein lukukelvotonta tauhkaa. Aikakaudella kuitenkin osattiin vielä tuoda yllättäviä elementtejä mukaan, mistä on osoituksena Denny O’Neilin ja Neil Adamsin epookki Superman vs. Muhammad Ali.

Paha avaruusolento haluaa nähdä maailman mahtavimpien ottavan mittaa toisistaan, ja ilmeisesti koska Batmanillä on jotain muuta tekemistä, Teräsmies saa sitten punaisesta säteestä heikennyksen ja joutuu kehään sulavasti suutaan soittavan Alin kanssa. Hölmöstä ideastaan huolimatta sarja tuntuu kohtelevan sekä Alia että Teristä näiden imagon vaatimalla tavalla ja vakavuudella. Tiettyjä sosiaalisiin teemoja onnistutaan käsittelemään rivien välissä, kuten vaikkapa mustan julkkiksen asemaan esikuvana muille.

supes_ali2

Jos on koskaan halunnut nähdä Teriksen saavan kunnon turpasaunan, tässä on oiva sarjis sinulle!

80-luvulla alkoivat sekavammat ajat, mutta onneksi oli John Byrne, jonka Man of Steel -tarinat ovat edelleen Teriksen ehdotonta parhaimmistoa. Crisis on Infinite Earths -sekasotkua siivottiin suoraviivaisemmaksi, mikä toi monia selkeytyksiä aiemmin epämääräisinä pidettyihin asioihin. Esimerkiksi Teräsmiehen ennen rajattomilla voimilla oli nyt selvät raamit, ja Lex Luthorista tuli häikäilemättömän tiedemiehen lisäksi myös upporikas liikemies (ja selvästi eräästä aikakauden tosimaailman pahiksesta, Trumpista mallia ottaneen näköinen rumilus).

supes_mos1

Trump ilman comb-overiaan? Sarjassa on muuten aivan loistava syy sille, miksei Luthor suostu uskomaan, että Teräsmies voisi olla tavallinen pulliainen.

Byrne toi sarjaansa jo aikakaudelle tyypillisiä synkempiä sävyjä, millä on toki oma eltaantunut puolensa, kuten esimerkiksi naishahmojen tyly kohtelu. Väkivaltaa ja jännitystä on. Kuitenkin Byrnen etuna on se, miten hän osasi ottaa tarinoidensa ytimeen yhä sen, miten Teräsmiehen kaksi tavoitetta, auttaa kaikkia jotka avun tarpeessa ovat, ja elää kuin kuka tahansa muu maan asukas keskuudessamme, kohtaavat.

supes_mos3

Selvä viittaus Byrnen kävelemiseen X-Menin piirtäjän pestiltä. Tuolloin käsikirjoittaja Chris Claremont pani Byrnen inhoksi Kolossin suuhun sanoja, jonka mukaan kannon nostaminen oli hänelle raskasta. Teräsmiehen kanssa tällaista heikkoutta ei kannon edessä esitetä!

80-luvulla myös itse Alan Moore saatiin kirjoittamaan parikin Teris-tarinaa kun mies vielä suostui olemaan DC:n palkollinen. Näistä syystäkin klassikoksi on nostettu Dave Gibbonsin kuvittam, For the Man Who Has Everything. Tarina kuvittelee hieman tarkemmin Kryptonin maailmaa, ja miten ehkä oli hyvä että moiset pösilöt posauttivat itse itsensä maan tasalle.

supes_ftm1

Jos Krypton ei räjähdäkään, olisi Jor-El silkka pelonlietsoja ja täten eräänlainen fasisti.

Moore ikäväkseen tutkiskeli Teriksen jakautumista kahden eri maailman välille, ja kuten monia muitakin hänen ideoitaan, sitäkin alettiin ryöstöviljellä tylsistymiseen asti. Tuohon aikaan tietysti oli myös vielä tuoretta näyttää Teris äärimmäisten tunteiden vallassa, mistä Moore repi ilon irti.

supes_ftm2

supes_whatever1Whatever Happened to the Man of Tomorrow puolestaan on looginen lopetus juuri noille 50- ja 60-lukujen Teris-tarinoille ja oikeastaan niiden maailmalle, joka olisi cross-overissa tuhoutuva. Teris kohtaa suurimmat vastustajansa ja parhaat ystävänsä vielä viimeisessä koitoksessa. Jutussa ei ole paljoltikaan järkeä, elleivät monet niiden aiheet ole vähintään konseptin tasolla tuttuja. Kuitenkin Moore saa nitistettyä paatosta ja rakennettua löyhistä elementeistä tietynlaisen jatkumon, jolle antaa päätepiste. Curt Swanin klassinen piirrosjälki toimii tarinan alkupuolella hyvin, mutta ilmeisesti loppua kohti on vanhalle veteraanille tullut kiire. Siispä kaikki yllättävät käänteet ja niihin liittyvät suuret tunteet eivät ole aivan vakuuttavasti piirrettyjä.

supe_whatever3

Kuten näkyy, pieniä yksityiskohtia ja viitteitä pursuaa, mutta se vie hieman puhtia keskeisemmältä tarinoinnilta.

Tässä vaiheessa voisin myös mainita erään kaikkein suosituimmista Teris-tarinoista, eli Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn All-Star Supermanin.

supes_allstar3

Tuo tarina kun on vähän kuin Morrisonin vastine Mooren finaalille, ja pyrkimys lyödä jatkuva kilpakumppani laudalta. Siinä Teris on saanut yliannoksen auringon säteilyä, ja kasvaa voimissaan ennen kuin tulee kuolemaan. Tehtävässään Morrison onnistuu ehdottomasti paremmin, sillä hänellä on omalaatuisella kirjoittamistyylillään kyky nivoa paljon enemmän viitteitä ja vihjauksia tarinaansa sisälle kuin Moorella, jonka tarina on melko kömpelö tässä suhteessa. Morrissonilla niiden hoksaaminen ei ole yhtä tärkeää tarinan kannalta.

supes_allstar2

Sarjassa on erittäin hyvää Clark Kentin käsittelyä. Hänestä tosiaan tulee kömpelön nahjuksen kuva, mutta salaa taustalla hän on yhä Teräsmies.

Silti All-Star ei silti ole ihan niin täydellinen supersankarisarjakuva kuin usein kuulee väitettävän. Se ei lopultakaan mene kauhean syvälle Teräsmiehen hahmoon itseensä, vaan lähinnä saa tiristettyä uutta hahmoista hänen ympärillään, kuten Jimmy Olsenista, Bizarrosta ja Lex Luthorista. Lois Lane puolestaan on tikkulaihana mallityttönä vähän turhan barbie-nuken omainen. Lisäksi Morrissonin tapa täyttää tarinansa pikkujuonilla ja kaikensorttisilla selityksillä ilman, että oikeat panokset lopulta paljastuvat kuin aivan lopussa, ajaa myös monia varmasti tarinan parista pois. Mutta tarinan puolesta on sanottava, että siinä on varmastikin paras yksittäinen sivu mistään Teräsmies-sarjasta.

supes_allstar1

Ja tämä summaa myös sen, mitä Teräsmiehen hahmon tulisi olla.

forallseasons Samalla tavoin Teräsmiestä usean eri hahmon näkökulmasta katsoo myös Jeph Loebin ja Tim Salen parhaimpiin tuotoksiin lukeutuva Man of All Seasons. Vuoden käsittävän sarjakuvan neljä kertojaa, Papa Kent, Lana Lang, Lex Luthor ja Lois Lane, jokainen näkevät jotain erilaista, kun katsovat Teräsmiestä. Nämä näkemykset antavat kullekin luvulle oman sävynsä, jotka liikkuvat nostalgian, romantiikan, kostonhimoisen toiminnan ja lopulta kaiken täydentävän inhimillisen ymmärryksen ympärillä. Sarja hyödyntää hyvin myös Smallvillen maalaisympäristöä, eikä Teräsmies ole täysin urbaani hahmo, kuten monissa muissa tarinoissa, vaan pohjimmiltaan vain tavallinen maalaispoika. Salen pienieleinen kuvitus naittaa yhteen Joe Shusterin alkuperäisen tyylittelyn ja myöhemmät, pehmeämmät sävyt joita hyväntuulisemman Teriksen kuvaamiseen on käytetty.

supes_adv2

Kun tästä artikkelista jätetään pois rinnakkaismaailmoihin sijoittuvat Elseworld-tarinat, olisi huomioitava vielä yksi merkkiteos. Sillä kuten Batmanin suhteen, myös Teräsmiehellä 90-luvun parhaat tarinat eivät kuuluneet tavanomaiseen jatkumoon, vaan olivat kylkiäisiä aikakautensa animaatiosarjalle. Sarjan päätekijät, Bruce Timm ja Paul Dini, eivät tosin tehneet ihan yhtä definitiivistä spesiaalia, vaan alupuolella sarjakuvaa piirsi Rick Burchett ja käsikirjoitti itse Näkymättömästä taiteesta tunnettu Scott McCloud. Myöhemmin käsikirjoittajaksi vaihtui Mark Millar, joka teki nuoremmille lukijoille suunnatussa sarjassa huomattavasti parempaa jälkeä kuin myöhemmin saadessaan vapaat kädet ”aikuisemman” materiaalin suhteen.

supes_adv3

Team-up!

Tämä sarja summaa aika hyvin, mikä Teräsmiehessä vetoaa. Sarjassa on mahdollisuudet auki ja vilpittömän oloinen ihmeen tuntu. Mutta se ei kuitenkaan unohda, että sen ei ole tarkoitus kertoa täysin meistä irrallaan olevaista arkkityypeistä, vaan ihmisistä, joilla on hyviä ja huonoja puoliaan. Teräsmies toimii heille esikuvana, joka auttaa heitä nousemaan näiden heikkouksiensa yläpuolelle ja auttamaan muita.

Ja Teräsmies itse saa kaikki mahdollisuudet olla eristäytynyt, yksinäinen avaruusolento vieraalla planeetalla, tai kostonhimoinen hyypiö, mutta sen sijaan hän päättää olla ystävällinen, kohtelias ja muut huomioiva. Toisin sanoen, tässä on supesankarisarjakuva, jota lastenkin kehtaa antaa lukea.

supes_adv4

Kategoria(t): American, DC, fantasia, Mainstream, Sarjakuvat, scifi, seikkailu, Supersankarit, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi