Grande finale: Sarjakuva – näkymätön taide

sarjakuva1

Tämän blogin idea on siis esitellä sarjakuvan ihmeellistä maailmaa lukijoille. (…) Haluan ainakin esitellä hienoja yksittäisteoksia, joista suurimpia, kivenkovia klassikkoja varten aion tehdä kunniataulukon.

Olen keskustellut usein sarjakuvien kaanonista, johon ei tunnut kuuluvan elokuviin verrattuna läheskään niin paljon suuren yleisön tuntemia klassikkoja. Sarjakuvan maailma on paljon muutakin kuin Watchmen, Carl Barks ja Mämmilä.

Minulle on tärkeää esitellä sarjakuvataiteen monipuolisuutta ja eri näkökulmista kertovaa sarjakuvaa.

Näin kirjoitin tammikuussa 2016. Neljä vuotta on kulunut ja olen saanut aikaan sadan sarjakuvan kunniataulukon, ja lisäksi pari pienempää listaa, strippisarjakuville ja kotimaisille sarjakuville. Koska koetin välttää ilmiselvimpiä klassikkoja, toivon että näistä listoista on syventäväksi askeleeksi sarjakuvan maailmaan. Vielä tärkeämpää olisi, että näiden sarjakuvien esittelyn ansiosta lukija rohkaistuisi tutkimaan kiinnostavan oloisia sarjakuvateoksiaan omin päin ja löytää itselleen kiinnostavaa luettavaa.

sarjakuva3

Myös sarjakuvan rajapinnalta saattaa löytyä mestariteoksia. Tai siis kaikki sarjakuvan mestariteokset eivät kutsu itseään sarjakuvaksi.

Sillä nämä 313 tekstiä ovat vasta olleet pintaraapaisu sarjakuvan ihmeelliseen maailmaan. Joka vuosi tulee niin paljon korkeatasoista sarjakuvaa meiltä ja maailmalta, että perässä on vaikea pysyä. Aion nyt itse asettaa pyrkimykset viedä sarjakuvakritiikin sanomaa myös muualle ennemmin kuin pysyä omassa poterossani maailman tappiin asti. Tässä on hyvä alkuaskel, viedään ideaa tästä eteenpäin pitemmälle.

Top 10 suosituimmat postaukset (31.12.2019)

  1. Roskasarjat: Giuseppe Perego ja Esinäytös
  2. PiF: Eevertti
  3. Roskasarjat: José Carioca
  4. Roskasarjat: Aku Ankan taskukirja – Olympiakuume
  5. Sarjakuva-Finlandia 2017
  6. Jarla: Jäätävä Spede
  7. Lucky Luke: Jesse James / Daltonin veljekset
  8. Roskasarjat: Chick habit
  9. Q&A: Sarjakuva-Finlandia 2016
  10. Roskasarjat: Mikin dekkaripokkari 1-3
sarjakuva4

Old man yells at McCloud.

Eli nyt on tullut aika panna pillit pussiin tämän blogin osalta. Seuraamista tuskin kannattaa täysin lopettaa, sillä mahdollisesti ilmoitan vielä tulevista projekteista täällä. Haaveenani olisi esimerkiksi tehdä Ahvenaario-zine, jossa saisi vähän erilaisen formaatin kirjoituksille ja mahdollisuuden myös itse tehdä sarjakuvaa. Jos kaipaatte lisää kiinnostavien sarjakuvien esittelyitä, voitte seurata kollegojani Attea Suomi-Rivendell-Asgard -blogissa, sekä Eeroa Hyllyy-blogissa. Kukaties vielä jotain yhteistyökuviotakin heidän välillään järjestyy.

sarjakuva5

Kuuntele nyt kun selitän ideani.

Mutta vielä olisi yksi sarjakuva arvioitavana. Ja se onkin tärkeä sarjakuva, sillä se pohdiskelee juuri sarjakuvaa formaattina, taiteenlajina ja omanlaatuisena kielenään. Scott McCloudin Sarjakuva – näkymätön kieli, joka ilmestyi 1993 oli aikanaan erittäin tärkeä keskustelunavaus näistä aiheista.

sarjakuva8

Onko sarjakuva enää populaarilukemistoa? Kaikki lukeminen tuntuu olevan marginaalissa.

Yhdeksään osioon jaettu sarjakuva pohtii esimerkiksi sarjakuvan määritelmää, ruutujen välillä tapahtuvaa tyhjää tilaa, sarjakuvan tapaa kuvata aikaa, kuvan ja sanan yhteispeliä ja tapoja esitellä abstraktimpia, ekspressionistisia asioita. Kaikista, ilmiselviltäkin tuntuvista aiheista saadaan hyviä havaintoja aikaan ja kirjan luettuaan tuntuu kuin sarjakuvan olisi hoksannut aivan uudella tavalla.

sarjakuva6

Tajunnan täjäyttävä on esimerkiksi tämä vertailu ruutujen välisestä leikkauksesta. Tässä korostuu japanilaisen mangan erikoislaatuisuus.

Sarjakuvan ainutlaatuisiuus tulee esiin jo siitä, miten viihdyttävää tällaista purkamista on lukea. Elokuvallisesti voidaan kertoa editointitekniikasta, tai tekstioppaassa kirjoitustaidosta, mutta asioiden havainnollistamiseen sarjakuva on täysin vertaansa vailla, etenkin jos tekijä osaa sen muotokielen niin etu- ja takaperin kuin McCloud. Teos on hauska ja asiapitoinen samaan aikaan, erittäin harvinainen yhdistelmä.

sarjakuva9

Joka väittää, ettei sarjakuvia lukemalla kasvata mielikuvitustaan, on väärässä. Samalla tavoin kuin elokuva on leikkaustaidetta, on sarjakuvakin tarinan täydentämistä kuvien välillä.

McCloudin tarkoituksena on ollut tehdä helppotajuinen yleisteos, joka toimii itsessään todisteena sarjakuvan voimasta ja asemasta yhtenä taiteenlajina. Sittemmin tekijä on syventänyt teoksensa maailmaa niin kriitikoille (Reinventing Comics) kuin sarjakuvantekijöille (Making Comics), mutta ei ole kadottanut humoristista otettaan, erinomaista tapaansa havainnollistaa käsittelemänsä asiat, ja helppolukuisuuttaan.

sarjakuva7

Eli tässä siis inspiraationlähdettä itse kullekin. Haluaisin päättää blogin hieman lainaamalla erästä Bill Wattersonia.

Sarjakuvan maailma on ihmeellinen, vanha kamu. Lähdetään tutkimusretkelle!

sarjakuva2

Kategoria(t): American, art, Bloggaus, Hall of Fame, metafiktio, metapost, Sarjakuvat, Taide | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

McCay: Pikku Nemo Höyhensaarilla

pikkunemo6

SV. rasismi, f*sismi

Jo ammoisista ajoista saakka, blogin perustamisesta lähtien, on tarkoitukseni ollut tehdä kirjoitus eräästä sarjakuvan alkuaikojen mestariteoksesta. No, aika hupenee, joten lienee parasta tarttua toimeen. Mutta ei pelkästään sarjakuvien kohdalla, mutta aina minkä tahansa taiteenalan tarpeeksi vanhan ja kanonisoidun klassikon käsittelyssä on ongelmansa. Mitä uutta siitä on sanottavaa?

pikkunemo3

Uusi vuosihan se sieltä on tulossa!

Aloitetaan nyt ainakin perusasioista. Winsor McCayn Pikku Nemo Höyhensaarilla oli kokonaisen sanomalehtisivun kokoinen sarjakuva, joka ilmestyi alun perin William Randolph Hearstin sanomalehdissä 1905–14. Se teki lyhyen paluun vuosiksi 1924–26. Nemon hahmo oli alun perin esiintynyt jo McCayn alkuperäisessä sarjakuvastripissä, Dream of a Rarebit Fiendissä, jonka idea jokaisessa jaksossa oli näyttää ylensyöjien ynnä muiden kehveleiden painajaisia, joista viimeisessä ruudussa herätään. Nämä olivat mustavalkoisia, puolen sivun strippejä.

pikkunemo7

Ukkeli taantuu.

Isompi formaatti tarkoitti kuitenkin Nemolle isompia seikkailuja. McCay alkoi käyttää löyhää jatkuvaa juonta, jossa aina kunkin sunnuntaisivun seikkailu jatkui siitä, mihin edellinen jäi. Nemo etsi Kuningas Morpheuksen tytärtä, jonka kanssa hänellä oli leikkitreffit, mutta välissä oli koko Unten maa kaikkine vaaroineen ja erikoisine hahmoineen. Pahansisuinen klovni Flip tuli myöhemmin kuvioihin mukaan, vieden Nemoa aina syvemmälle sivupoluille ja houkuttaen pieniin kepposiin.

pikkunemo91

Hahmogalleriaa.

McCay ja Nemo ovat yhä nykyään suuressa arvossa, sillä tekijä otti kaiken mahdollisen irti vielä kehittyvästä sarjakuvakerronnasta. Mielikuvitukselliset seikkailut antavat uusia näkökulmia tuttuihin kaupunkinäkymiin, ja toisaalta vievät erikoislaatuisiin uusiin maihin, esittelevät värikkäitä erilaisia eläimiä, ja lopulta veivät jopa ulkoavaruuteen asti. McCaytä voidaan hyvin sanoa mieheksi, joka toi scifin sarjakuvaan, vaikka se tässä vielä on aika julesvernemäisellä fantasiatasolla.

pikkunemo2

Tässä jää Liisa ihmemaassakin kakkoseksi.

Sarjakuvassa kokeillaan sarjakuvan hahmojen muodolla ja koolla, ruutujen välisellä jatkuvuudella, sanomalehden sivun formaatin antamilla mahdollisuuksilla kuten väreillä, ja aivan erityisesti alati ruutujen välillä muuttuvan ympäristön kustannuksella. Ainoastaan hahmojen välinen liike vaikuttaa nykypäivänä hieman turhan hienovaraiselta. McCay oli myös animaatioelokuvan pioneeri, ja sikälikin toisaalta hänen mielikuvituksellisuutensa, ja toisaalta pikkutarkuuttensa liikkeen kuvaamisessa olivatkin tälle aivan omiaan.

pikkunemo4

Seuratkaa tarkkaan, miten nämä hahmot liikkuvat ympäristössä.

Vaikka tiettyjä aikakautensa näkökulmia ja ajankohtaisia aiheita käsitellään ja jopa pilkataan, ei sarjakuva juuri sosiaalinen satiiri ole. Lähinnä eskapismia hankalaille ajoille. McCay henkilönä puolestaan on kyllä hyvä esimerkki ”problematic favesta”. Hän näki kyllä 1900-luvun alun sosiaaliset vaikeudet, mutta ajatteli näihin sopivan lääkkeeksi väkevän nationalistinen oikeistopopulismi. Hän asettui lopulta näkyvästi tukemaan esimerkiksi Mussolinin valtaannousua Italiassa. Voi miettiä, mitä hän oikeastaan pohjimmiltaan tarkoitti, kun Nemo muuttaa hökkelimäisen geton komeaksi vanhanaikaiseksi palatsiksi. McCay kuoli vuonna 1934, joten häneltä jäi näkemättä koko se kamaluus, johon tällainen ajatusmaailma maailman tulisi viemään.

pikkunemo9

Tähän liittyen myös Pikku Nemon hahmogalleria näyttää tänä päivänä melko röyhkeältä. On yksi asia, jos kaislahameissa kekkuloivat ruskeat alkuasukkaat olisivat poikenneet vain silloin tällöin sarjakuvassa, mutta McCay pani erään heistä, jonka nimeksikin antoi Villi, sitten seuraamaan Nemoa ja Flipiä seikkailuihin kuin uskollinen koira.

pikkunemo5

Jatkuva sivuhahmojen kinastelu herättää Nemon muikeistakin maisemista. nemo itse on malliesimerkki tyhjästä taulusta päähenkilönä, nimikin tarkoittaa ”ei kukaan”.

Jos pohdiskelin joitakin arkkitehtuurisia ulottuvuuksia vastikään Asterios Polypin kanssa, niin Pikku Nemossa äärimmäisen tarkasti piirretyt kaupunkinäkymät ja palatsimaiset sisätilat ovat vielä monta astetta pitemmällä. Sarjakuvan luoma tilan tuntu onkin jotain ainutkaatuista, sen suomaa tilassa liikkumisen tuntua on koetettu kopioida moneen otteeseen jälkeenpäin, esimerkiksi Mister Miracle -sarjassa tai Hildan seikkailuissa. Myös McCayn pikkutarkka kynänjälki erilaisen tuhon kuvaajana taitaa olla taustana puolen maailman toimintasarjakuvan taustainnoittajana Tezukasta Akiraan.

pikkunemo8

Tällainen olo itsellänikin on joulun jälkeen.

pikkunemo0Nemosta animaatioelokuvan tekeminen on ollut usean eturivin sarjakuvantekijän unelma Moebiuksesta Hayao Miyazakiin. Ikävä kyllä 80-luvun lopulla kompromissien ja tuotantovaikeuksien värittämä elokuvaversiointi ei hirveästi muistuttanut sarjakuvaa, vaikka onkin mainettaan parempi satuseikkailu.

Puuh, vielä yksi kirjoitus tehtävänä, sitten voin herätä tästä unesta.

Kategoria(t): American, fantasia, Hall of Fame, Huumori, Mainstream, Sarjakuvat, seikkailu, surrealismi | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Roskasarjat: Taivas putoaa niskaan

asterix2

Ette vielä päässeetkään Roskasarjat-osiosta! Olemme tähän mennessä katsastaneet näissä jutuissa satunnaisia sarjakuvia, joita käsiini on tavalla tai toisella päätynyt. Kuitenkin onhan se myös niin, että roska on roskaa. Ajattelin, että tämä juttusarja on hyvä päättää pohjimmiltaan laatusarjakuvaan, jonka olisi pitänyt olla parempi.

Ja olemmehan käyneet juuri YouTuben puolella läpi kaikki René Goscinnyn ja Albert Uderzon Asterix-albumit. On hyvä tilaisuus pistää piste tälle juttusarjallekin samalla ja katsoa millaista jälkeä Uderzo sai itse pahimmillaan aikaan. Lopetin itse uusien Asterix-albumeiden lukemisen vuonna 2006. Syynä tähän oli Uderzon albumi Taivas putoaa niskaan, joka oli suoranaisesti niin hävettävän huono, että en enää halunnut nähdä, voiko sarjan pohja tippua alemmaksi.

asterix6

Ei jumalauta, katsokaa nyt tätä paskaa!

Goscinnylle nyt kukaan ei yksinkertaisesti kykene vetämään vertoja huumorisarjakuvan käsikirjoittajana, mutta täytyy sanoa, että pääasiassa Uderzo pärjäsi paremmin hänen perintönsä jatkajana kuin vaikkapa Morris Lucky Luke -sarjassa tai Tabary Ahmed Ahneessa. Muutamat Uderzon soolo-albumeista ovat ihan mukiinmeneviä, ja hänellä oli pokkaa käsitellä myös raskaampia aiheita, joista Goscinny ei välittänyt, kuten lasten (Asterixin poika) ja naisten oikeudet (Ruusu ja miekka), orjuus (Obelixin kaleeri) tai Lähi-idän tilanne (Asterixin harharetket).

asterix1

Vikana lähinnä oli, että kun Goscinny suuntasi tekstinsä nokkeluuksineen aikuisille, taantui Uderzo koko ajan enemmän lapsilukijoiden suuntaan, ja vaikka lapsille toki pitäisi kirjoittaa ihan yhtä ellei fiksummikin kuin aikuisille, oli hänestä infantilismi myös suotavaa käsikirjoituksissa. Uderzon sarjakuvien painavat aiheet pilattiin usein typerillä fantasia-aihioilla, esimerkiksi hyvin alkavassa Obelixin kaleerissa päädytään loppuen lopuksi Atlantikseen, jossa vapautetut orjat voivat elää uudelleen pikkulapsina.

asterix3

Tämä antaa kuvan, ettei yli 80-vuotias Uderzokaan kauheasti tiedä tai ymmärrä muunmaalaista sarjakuvaa.

Ja todiste A on sitten murheenkryyni nimeltä Taivas putoaa niskaan. Jo valmiiksi Asterixeissa on pohjalla hieman nihkeä nationalistinen sävy. Nirppanokkaiset ranskalaiset irvivät ulkomaalaisille vaikutteille ja Asterix-kylä on aika monen rajamuureja pykäävän poliitikon suosikkimetafora ehkäpä ihan osuvasta syystä. Taivas putoaa niskaan on metafora sarjakuvan asemasta Ranskassa, ja sen pahikset ovat aika selvästi japanilaisia. Keltaihoiset ja vinosilmäiset Nagma-olennot ovat ihan samaa Yellow peril -perinnettä kuin nykyään karsastetut Fu Manchu -tarinat ja on aivan uskomatonta että niitä tarjotaan lapsille vielä tällä vuosituhannella.

asterix5

Tämä blogi ei kannusta eri maisten sarjakuvien keskinäiseen turpasaunaan, vaan näkee kaikissa kiehtovia suuntauksia ja monipuolisia teoksia, joiden parissa voi viettää loputtomia tutkimusretkiä.

Amerikkalaista sarjakuvaa edustavat ärsyttävä mikkihiiri sekä Arnold Schwarzeneggeriltä piirteensä saanut kloonattu Teräsmies. Yhteenotto perinteisten arvojen puolesta idästä nousevia muotivirtauksia vastaan on sarjakuvassa puolustustaistelu, jotteivat Nagmat saa taikajuomaa itselleen. Sarjakuvassa on aivan ärsyttävän sumea logiikka, ikinä ei paljastu, mistä kukin aina saa tietääkseen minkäkin asian, pääasiassa että mistä ulkoavaruuden olennot tietävät saapua Asterixin kylään hakemaan taikajuomaa.

asterix7

Hui. Kamalaa.

Juonentyngästä ei oikein saa muovattua mitään punaista lankaa, vaan sarjakuva koostuu erilaisista kohtauksista, joilla ei ole isompaa merkitystä kokonaiskuvassa. Uuden Star Warsin, The Rise of Skywalkerin tavoin merkittävän oloiset, isot kohtaukset ratkotaan käden kääntäessä, niin että edes näin erikoinen juonikyhäelmä ei varmasti tunnu kertaakaan jännittävältä tai liian kiinnostavalta. Juonta on niin vähän, että se joutuu välillä hakemaan jopa välilopetusta, ennen kuin muistaa etteivät roomalaiset ole olleet kunnolla vielä mukana tarinassa.

asterix9

Jukupätkä! Tällaista ei olekaan vielä koskaan ennen tapahtunut.

Turha toivoakaan että gallialaisten pahimpien pelkojen toteutumisesta saataisiin aikaan sen kummempaa kuin pari pelästynyttä ilmettä, ennen kuin kaikki sopeutuvat täysin käsittämättömään tilanteeseen. Juonessa ei hyödynnetä juuri millään lailla jo pitkään kypsyteltyjä hahmoja, jotka toistelevat itselleen tyypillisiä repliikkejä kuin metsään eksyneet kesyt papukaijat. He tuntuvat olevan mukana nyt ihan että lukijat muistaisivat kyseessä olevan Asterix-albumi. Lopussa gallialaisten muisti pyyhitään, mutta lukija jää toivomaan että samoin tämän albumin katkera muisto pyyhittäisiin myös hänen päästään.

asterix8

Mutta aina vain se muisto jostain pörrää ja estää minua nukkumasta öisin.

Vielä muuna Star Wars -paralleelina, kun alkuperäinen tekijä oli sössinyt tarpeeksi pitkään omia rakastettuja töitään kelvottomilla lisäosilla, kaupattiin intellektuaalinen omistusoikeus eteenpäin ja alettiin tehdä vanhan mallin mukaisia, mutta pääosin hampaattomia jatko-osia, jotka eivät taida tyydyttää oikein ketään pitemmäksi aikaan. Tosin jos jotain myöhemmissä Asterix-albumeissa on edes jotain Last Jedin veroista, tarinaa jossa oivaltavasti osataan käsitellä ihan sarjan perusaineksia ja viedä hahmojen kaaria oikeasti johonkin suuntaan, vaikka äänekkäimpien konservatiivifanien suosion kustannuksellakin, niin kuulisin tästä ihan mielelläni.

asterix4

Ja mitä tämän jälkeisiin Asterix-albumeihin tulee, ne houkuttavat ihan yhtä lailla kuin Asterixia hodarit.

Kiitoksia Roskasarjat-ystävyydestä. Kaksi tekstiä vielä jäljellä Ahvenaario-blogin tarinaa!

Kategoria(t): fantasia, Huumori, Mainstream, Roskasarjakuvaa, Sarjakuvat, scifi, seikkailu, Supersankarit, Toiminta | Avainsanat: , , , | Kommentoi

It’s a good life, if you don’t weaken / Pieniä voittoja

goodlife1

Jos muistatte I Shall Destroy All the Civilized Planetsin lopusta, mukana oli sarjakuvantekijä Paul Karasikin epilogi, jossa tämä käy etsimässä myyttistä Fletcher Hanksiä. Ilmeisesti tällainen kadonneiden gurujen etsiminen on Amerikassa tavallisempaa, sillä samankaltaisesta aiheesta kertoo myös nimimerkki Sethin It’s a good life, if you don’t weaken.

goodlife2

Eipä pompita puskan ympärillä, on selkeä syy sille, miksi Sethin slice of life -tarina nyt sopii näihin blogin loppuvaiheisiin. Sarjakuva kertoo itsessään sarjakuvanörtistä, joka löytää vanhasta nostalgiasta enemmän samaistumispintaa kuin modernista kulttuurista. Kuulostaako ehkä joltakulta jonka tunnette?

goodlife8

Why don’t you like this blog more?

No, vitsailu sikseen. Vaikka voi tuntua että tällaisia tosielämän tarinoita on helppo kertoa, on kyseessä ihan tietynlainen taiteenlajinsa. Seth edustaa hyvin pohjois-amerikkalaista tapaa navankaiveluun, sen minimalistinen, sulava kuvitus jopa kellastuneita sivuja myöten lainaa näiltä menneen ajan pilapiirtäjiltä, joiden ympärille tarina rakentuu. Sarjakuva rytmittyy julkaistujen pienlehtien mukaan jaksoihin. Mutta tavallista elämää voi lähestyä myös eurooppalaisemmasta näkökulmasta.

voittoja1

Eli ei-niin-hektisesti ja ratkaisukeskeisesti.

Manu Larcenet’n neliosainen Pieniä voittoja -sarja puolestaan ottaa eurooppalaisemmat pottunokat ja albumiformaatin pohjakseen. Tarkkanäköinen tarina on niin todellisen makuinen, että sitä lukiessa tuppaa jatkuvasti unohtumaan, ettei Larcenet ole tekemässä elämäkertaa vaan ihan fiktiivistä tarinaa. Uskoisin kuitenkin, että kosketuspintaa todellisuuteen on oltava. Sarjakuva käsittelee myös aikojen muuttumista ja sukupolvien välistä yhteyttä, mutta sosiaalisemmin kuin sisäänpäinkääntynyt Seth.

voittoja2

Valokuvaaja Marco kohtaa keski-ikäistyvän elämänsä kriisejä toisensa jälkeen, joita ovat esimerkiksi (mielen)terveys-, pariutumis- ja perheongelmat. Samalla tarina on kehystetty Marcon lapsuuden kulissien, maaseudun ja Ranskan teollisuusalueiden kuihtumisen ja kuolemisen kautta. Nämä ovat juuri niitä aiheita, joita Marco alkaa kuvata saadakseen selkoa omaan elämäänsä.

goodlife6

Kissaystävyys yhdistää sarjakuvien päähenkilöitä.

It’s A Good Life, If You Don’t Weaken puolestaan kuvaa Sethin yksinäistä elämää Torontossa, jossa kiintopiste tuntuu olevan lähinnä paras ystävä Chet (jonka toivottavasti muistamme lukijoina itsekin Yummy Fur -lehden tekijänä). Seth saa obsession sattumalta löytämästään pilapiirtäjästä Kalosta, ja alkaa ensin metsästää tämän piirtämiä kuvia vanhoista lehdistä, ja sitten tietoja tämän elämästä, matkaten myös haastattelemaan tämän läheisiä. Kalosta muodostuu tärkeämpi kuin esimerkiksi Sethin orastava parisuhde.

goodlife9

Kehnostihan siinä käy.

Siinä missä Seth pitäytyy tarkkaan määritellyssä tyylissään, kuvaten sillä myös aidot Toronton paikat ja vierailemansa pikkukylät, on Larcenet tyylinsä kanssa vapaampi. Kerronta nojaa paljonkin siihen, että mukana on osin realistisempia kuvia. Tuntuu, että Marcon kasvaessa aikuiseksi, alkaa tämän todella karikoitu banaaninenäinen naamansakin muistuttaa enemmän oikeaa ihmistä.

voittoja5

Mutta se, minkä molemmat sarjakuvantekijät hallitsevat, on hiljainen, melankolinen tunnelma. Sethillä vuodenaikojen vaihtuessakin kaikki kuvat tuntuvat yhtä autioilta kuin talvi-ilta Torontossa. Larcenet puolestaan kuvastaa mieluiten nostalgista loppukesää ja alkavaa syksyä, joissa on siinäkin vääjäämättömästi muuttuvan maailman tuntumaa. Jotenkin sekin tuntuu yhtä hiljaiselta ja yksinäiseltä.

voittoja6

Neljän albumin mittaan Pienet voitot todellakin vievät Marcoa eteenpäin. Hän muuttuu pössyttelevästä ja uransa kanssa haparoivasta nuorukaisesta perheenisäksi, jolla on oma palkittu kirjansa ja joka pyrkii hakemaan saamansa kunnian avulla myös jotain helpotusta ahtaalla oleville satamamiehille, joista muodostuu hänelle tärkeitä isänkorvikkeita. Oikea isä puolestaan on itsepäinen hahmo, joka sarjan alussa sairastuu Alzheimeriin, riutuu ja lopulta kuolee.

voittoja3

Juuri suhtautumisessa kuolemaan tulee Marcon kasvun mittari sarjakuvan mittaan. Omalle lapselle siitä selittäminen sujuu jo astetta helpommin kuin isään suhtautuminen. Sethin kasvun paikka puolestaan on huomata, että hänen ihailemansa sarjakuvantekijät ovat ehkä eläneet lyhyen ja surullisen elämän, jossa hekin ovat olleet eristyksissä muusta maailmasta ja tuoneet intohimonsa esiin vain paperilla. Kenties tässä on hyvä paikka blogaajankin miettiä, mikä on vain oman tyhjän obsession toteuttamista, ja mikä aito pieni voitto, jolla elämä etenee.

voittoja9

Kategoria(t): Canadian, elämää, france, Hall of Fame, Huumori, Ihmissuhteet, Kasvutarina, mysteeri, Sarjakuvat, Weltzschmertz | Kommentoi

Thompson: Habibi

habibi9

S.V. / T.W. r*iskaus

Tässä sitä valvotaan jouluaatonaattoyönä ja kirjoitetaan, koska järjestin äänestyksen joulua ennen ilmestyvästä arvostelusta, ja hieman yllättävästikin sen voitti Craig Thompsonin vuonna 2011 ilmestynyt Habibi. No, teoksella on mittaa noin 650 sivua, ja en ollut sitä ennen lukenut, joten joulukiireiden ohella sitten meni näinkin pitkään että päästiin asiaan.

habibi3

Jos olet ihmisiä, jotka käyttävät usein termejä, kuten ”kulttuurinen omiminen” ja kritisoit etenkin valkoisten miesten tekemiä kertomuksia muista kulttuureista, varmasti Habibi herättää närää jo aiheellaan. Michiganissa syntynyt Thompson on kuitenkin tehnyt mittavan määrän työtä, selvittääkseen arabialaisia taruja, historiaa, taidetta, kirjoitusta ja kulttuuria joka näkökulmasta. Varsinaisesti arabimaailmasta ei tulvi omaa kulttuuria käsitteleviä sarjakuvia länsimaisen käsiin hirveän usein (onneksi on sentään Marjane Satrapi), joten yhtä lailla Koraanista kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoista vaikutteensa ottava Habibi tuntuu kyllä aika tuoreelta ja alkuperäänsä kunnioittavalta työltä.

habibi5

Mutta se ei ole ainoa asia, joka teoksessa on arveluttavaa. Eräs keskeisiä sen kuvaamia aiheita on naisten ja mustien heikko asema, erityisesti juuri arabikulttuurissa. Edellistä ollaan kuvattu runsailla raiskauskohtauksilla, alkaen jo siitä kun päähenkilö on 9-vuotias. Keskeinen rakkaustarina on arveluttava sikäli, että se käytännössä rakentuu ottoäidin ja tämän adoptoiman lapsen ympärille. Tämäkin liittyy juuri veiraan kulttuurin kuvaamiseen, antaako sarjakuva siis ymmärtää että islaminuskoisiin maihin liittyy niin kiinteästi seksikauppa, lapsiavioliitot ja sukurutsa että Habibin kaltainen epämääräiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvakin tarina voi liikkua niiden ympärillä.

habibi6

Epämääräinen aika kyllä puolestaan myös rikastaa kuvattua tarinaa. Kun alussa kuvittelee seuraavansa muinaisia aikoja, tuovat modernit teknologiat ja lopussa nykyaikaiset kaupungit isoa kysymysmerkkiä koko kuvatun asian ympärille. Liikutaanko ajassa vapaasti, vai voisiko koko työ olla Margaret Atwoodin Orjattaresi -kertomuksen tavoin varoitteleva esimerkki tulevasta?

habibi2

Ensiksi yhdeksän vuoden ajan avioliittoaan paennut tyttö Dodola kasvattaa pientä orpolasta Zamia autiomaassa. He selvitytvät niukasti ja Dodola alentuu myymään itseään beduiineille ruokaa tienatakseen. Samalla hän kertoo pojalleen tarinoita toisensa perään, joilla kaikilla on jokin paraabeli todellisuuden kanssa. Tulee selväksi että samankaltaista paraabelia rakennetaan myös sarjakuvan ja meidän todellisuutemme välille.

habibi91

Ennen kuin puberteetin vaikeudet iskevät kunnolla päälle, pari erotetaan toisistaan. Dodola joutuu ökyrikkaan sulttaanin jalkavaimoksi ja koettaa keksiä keinoja, joilla pitää sulttaanin mielenkiinnon yllä ettei tule tapetuksi ja saa tilaisuuden paeta. Seksuaalisuutensa kanssa hukassa oleva Zam ei löydä muuta tietä eteenpäin kuin alkaa eunukiksi. Vaatii moninaisia vaiheita, ennen kuin pari voi nähdä toisensa jälleen.

habibi4

Läpi sarjakuvan vesi on tärkeä symboli, elämän eliksiiri ja edellytys autiomaassa asuville. Tärkeimmät tapahtumat tapahtuvat nimen omaan veden tähden, mutta myös useissa paikoissa on saastunutta vettä, mikä pahenee entisestään kun sarjakuva etenee. Ympäristön tila on keskeisiä asioita, joista Thompson haluaa varoittaa. Saastuneen veden kanssa ja loputtomien roskavuorten kupeessa ei kukaan tule elämään pitkään.

habibi7

Ei varmastikaan ole epäilystäkään siitä, etteikö Thompson ole suvereeni tekijä, joka näkee vaivaa työnsä eteen. Sarjakuvan kuvitus on joka sivulla aivan silmiä hivelevän upeaa ja kekseliäs ruutujako ja juonenkuljetus pitävät mielenkiinnon yllä. Sisältö on takuulla monikerroksista, sellaista että teemoja on helppo poimia kenen tahansa, mutta mitä paremmin tuntee muslimikulttuureita, sitä enemmän sarjasta saa irti. Etenkin arabialaisen kirjoituksen tunteville uskoisin sarjakuvassa olevan paljonkin kiehtovaa symboliikkaa.

habibi8

Tulee kuitenkin mieleen, yrittääkö Thompson vähän liikaa. Halutaanko tehdä kunnon magnum opus, jonka avulla pääsisi mainituksi Art Spiegelmannin Mausin, Neil Gaimanin Sandmanin (kaksi muuta äänestysehdokasta, muuten) tai Joe Saccon Palestiinan kanssa kirjallisuuslehdissä. Sarjakuvalla nimittäin on sen verran myös varjopuolia, ettei se ihan omaan sydämeeni täysin uponnut, kiistattomista ansioistaan huolimatta. Thompsonin ansioksi on kuitenkin sanottava, että hän ei tee koskaan samaa sarjakuvaa useampaan kertaan. Minun suosikkini hänen tuotannostani onkin lapsille suunnattu, sopivan kaheli avaruusseikkailu Space Dumplings.

habibi1

The reason for the season.

Hauskaa joulua kaikille Ahvenaarion lukijoille! Vielä kolme tekstiä pitäisi saada tehtyä ennen kuin vuosi vaihtuu, joten eipä tässä pahemmin kerkeä joululomailemaan. Toivottavasti kuitenkin pysytte netin ääressä ja saatte lahjaksi hyviä sarjakuvia!

Kategoria(t): American, fantasia, Kasvutarina, Sarjakuvat, seikkailu | Avainsanat: , , | Kommentoi

Morrison & Mora: Klaus

klaus1

Jouluvinkkinä Netflixissä on katsottavissa varsin hieno käsin piirretty animaatio, joka käsittelee Joulupukin alkuperää. Sen nimi on Klaus. Luulin ensiksi, että kyseessä on adaptaatio Grant Morrisonin ja Dan Moran sarjakuvasta, sillä sekin käsittelee Pukin alkuperää. Oikeastaan parempi, ettei näin ole. Klaus-elokuva on sydämellinen, tunnelmallinen ja hauska kertomus, jossa pukki itse on sivuhenkilö ja tarina kerrotaan Postimestarin näkökulmasta. Klaus-sarjakuva on… jotain ihan muuta.

klaus2

Hetkeä myöhemmin Klaus saa turpiinsa ja jätetään jäätikölle verta vuotavana kuolemaan.

Sarjakuva on överin ylilyövää veripalttua, melkein kuin parodia niistä asioista, joita Joulupukkiin yhdistämme. Esimerkiksi porojen sijaan Pukin apureita ovat valtavat sudet. Sanoisin, että meno on kuin metallilevyn kannessa, ja sarjiksen lukeminen sujuukin paremmin jos taustalla kuuntelee jotain heavyä. Kuitenkin kun puikoissa on Morrison, on tässä taustalla kuitenkin vilpitön usko tiettyihin joulupukin peruspilareihin. Siispä yhdistelmä on hieman hämmentävä, toisaalta täyttä Roskasarjaa ja toisaalta ihan joulunaikaan sopivia asioita henkivää seikkailua.

klaus4

Loki saa vielä maksaa! Eiku Malekith! Eiku siis Magnus.

Jos jotain verrokkeja tälle pitäisi etsiä, niin varmaankin tulisi mainittua Marvelin Thor (etenkin Jason Aaronin kirjoittamana), Assassin’s Creed -pelit ja Game of Thrones. Sarjakuva siis sijoittuu epämääräiseen myyttiseen keskiaikaan (joitain nimiä ja viitteitä skandinavisuuteen on), jossa rautaisella kädellä valtaa pitää hallitsija Magnus, joka on ottanut mallia Alan Rickmanin Nottinghamin sheriffistä ja perunut joulun.

klaus5

Tämä prinssi Joffreyn kouluttamisen kohtaus on paras mahdollinen kuvaus siitä, mistä Morrisonin sarjakuvissa on kyseessä. Niissä on synkkiä asioita, mutta ne eivät ole grimdarkia, koska kuolemanvietin sijaan niitä ajaa tietty rakkaus lajiin.

Magiaa osaava Klaus lähtee puolustamaan kaupungin lapsia ja tulee lähes tapetuksi siitä hyvästä. Klaus osaa kuitenkin joitain loitsuja ja saa siksi toismaailmallisilta hengiltä tehtävän. Tarkoitus on tuoda hyvää joulumieltä kaupunkiin. Mutta Magnus haluaa pitää valtansa ja menee jopa niin pitkälle että panee orjansa vapauttamaan kaivoksista balrogin, sori, siis demonin, joka vaikuttaa hyvinkin samanlaiselta kuin nettisuosiossa oleva joulunhenki Krampus.

klaus6

Gruss von Krampus.

Nuori kyky Dan Mora piirtää ihan Marvel-tason jälkeä, sikälikin niin että useimmat hahmot näyttävät aika samoilta, kuin mitä isojen supersankarisarjakuvatalojen keskeiset henkilöt. Toiminnan kuvaajana hän on vielä hieman kuvakirjamainen poseeraaja, ja välillä on hieman epäselvää, kuka tekee ja mitä.

klaus2_1

Joulepukke, joulepukke, valkoparte, vanha ukke.

Klausille tehtiin myös jatko-osa Further Adventures of Santa Claus, jossa Morrison pääsi rakentamaan eteenpäin supersankareidensa tavoin myös Santa-versumia, jossa kaikkien kulttuureiden pukkihahmot ovat yhtä ja samaa ja elävät ajan ulkopuolella. Toisessa tarinassa nähdään hyvin Lobon näköinen anti-Santa, joka on tietenkin laskelmoitu virvoitusjuomayhtiön mannekiinihahmo, jonka tavoite on lisätä kulutusta lasten kustannuksella. Jatko-osassa nähdään myös Geppetto hyvin samannäköisenä, mutta kiltimpänä tyyppinä kuin Fablesissa. Voisin uskoa, että jos saisi mahdollisuuden, Morrison liittäisi myös samalla tavalla kaikki mahdolliset satuhahmot osaksi samaa universumiaan. Joidenkin suunnitelmat nyt aina vain täytyvät olla yhtä massiivisia.

klaus2_3

Holidays are coming, always Poka-Cola

Tulipa mieleen tästä postauksesta, että Grant Morrison on varmaan useiten esillä ollut sarjakuvantekijä tässä blogissa. Käsittelyssämmehän ovat olleet We3, Animal Man, Doom Patrol, sekä myös ohimennen All-Star Superman, Batman R.I.P. sekä Arkham Asylum. Tämä on vähän yllättäväkin havainto, en pidä itseäni minään Morrisonin superfanina. Mutta kyllä hän yleensä jotain kiinnostavaa tuo pöytään, vaikka tällä kertaa aiheenamme olikin tekijälleen varsin suoraviivainen tuotos.

klaus7

Kategoria(t): American, fantasia, Sarjakuvat, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Roskasarjat: Jedin paluu

 

jedinpaluu94

Star Wars -saagan päättävä elokuva on teattereissa. Ja vuosihan ei siis ole 2005, saati 1983. Mutta oikeastaan voisimmekin katsaista tuota vuotta 1983, ja Tähtien sodan osaa Jedin paluu, jota on nimitetty myös Episodi VI:ksi. Kun en ole muuten blogissa käsitellyt Star Wars -sarjakuvia, niin voihan sen tietysti tehdä tällaisesta elokuvaspesiaalista.

jedinpaluu92

Ei Ewok-taloa lukita yöksi, Hei Ovela!

Kuten olen aiemmin James Bondin kohdalla sanonut, nämä tällaiset sarjakuvat olivat suosituimmillaan silloin kuin kaikilla ei ollut streamauspalveluita, dvd:eitä tai välttämättä edes videolaitteita. Näitä selaamalla sai palautettua kätevästi mieleen suosikkisuurelokuvan parhaimmat kohdat. Harmi vain että sarjakuvana ne harvemmin ovat kelvollisia, lähinnä vain sarja asetelmia elokuvasta ja paljon, paljon selittäviä tekstejä.

jedinpaluu9

Tätä järkevämpää toimintaa ei tästä sarjakuvasta saa irti.

jedinpaluu91

Oletko pitänyt puutarhaplaneettasi kunnossa?

Toisin kuin vaikkapa Roger Rabbitin tapauksessa, Jedin paluun varsinaisesta sisällöstä on turha yrittää etsiä mitään, mikä ei jo ole ollut koko kansan näkyvillä elokuvassa. Hahmoille on piirretty aikamoiset kivikasvot, joten niiltäkään ei voi lukea lisämerkityksiä. Tässä vaiheessa rupeaa harmittamaan, etten ottanut Roskasarjoihin ennemmin jotain kahelimpaa alkuperäisen trilogian jatkosarjaa, joita olisi ollut hyvin tarjolla.

Lähinnä lukijalle jää vain selityslaatikot, jotka antavat välillä ymmärtää jotain ihan muuta. Ja erityisen paljon hupia irtoaa sitten siitä, että käännös on pääasiassa ihan päätön. Brändinvartijat eivät selvästikään olleet pörräämässä ympärillä, yhtenäistämässä sanastoa.

jedinpaluu4

Mikäs se tämä valosa peli on? VALOMIEKKA! VOWRAARK!

Oletan, että Jedin paluun perustarina nyt taitaa olla pääosalle tuttu, mutta kuitenkin pieni kertaus. Ensiksi pelastetaan kidnapattu Han Solo gangsterietana Jabban kynsistä. Sori jos spoilaan Imperiumin vastaiskua, mutta jedikoulutuksensa keskeyttäneen Luke Skywalkerin tulee sen jälkeen tulla sinuiksi sen kanssa, että paha Darth Vader on hänen isänsä. Samalla paha keisari suunnittelee koko kapinaliiton tuhoamista, mikä vie sankarit Endorin kuuhun viimeiseen taisteluun.

jedinpaluu6

Sehän on Baby Yoda vanhana! Puhumassa melkoisen suoraviivaisesti.

Tällä tavalla luettuna Jedin paluusta tulee muuten kuva tarinana, jossa edellisosissa valehtelun takia ollaan hiki pinnassa. Yoda ja Obi-Wan saavat selitellä tekojaan koska eivät kertoneet Lukelle Darth Vaderistä, ja sama jatkuu sitten Luken kylmäävään kohtaamiseen Leian kanssa.

jedinpaluu8

Mikähän tässä Lukea nyt noin vaivaa?

Tekijöitä ei albumissa lue, mutta hommaan on otettu Marvelin päätoimittaja Archie Goodwin kirjoittamaan ja avaruusalusten erikoismies Al Williams kynän varteen. Pikkutarkka viiva saa hyvin luotua uudestaan elokuvan scifinäkymät hirviöistä avaruustaristeluihin. Siihen nähden onkin sitten kurjaa, ettei näitä jylhiä jaksoja nähdä enemmänkin. Tosin eihän se avaruuslentely itse elokuvassakaan ole kuin korkeintaan C-juoni, kun sarjan varsinaiset päähenkilöt seikkailevat muualla.

jedinpaluu93

Silti oli Amiraali Ackbar saatava tähän nyt mukaan ikonisine lausahduksineen.

Jedin paluu -sarjakuva on ilmiselvä fanituote. Sen avulla saattaa ihan isojen, komeiden kuvien avulla saada houkuteltua jonkun pikkulapsen Tähtien sodan ystäväksi, mutta muille se tarjoaa kovin laihanlaisesti mitään kiinnostavaa. Jedin paluu on muutenkin pahiten ajan hampaan syömä alkuperäistrilogiasta, mutta kyllä sekin olisi hieman monipuolisempaa jälkeä ansainnut.

jedinpaluu2

Bosckaa!

Kategoria(t): American, fantasia, Mainstream, Roskasarjakuvaa, Sarjakuvat, scifi, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , | 3 kommenttia