Mäkelä: Neiti Brander / Emil ja Sofi

makela92

Tänään vietetään Helsinki-päivää, ja eräs tiukiten Helsinkiin juurtuneista sarjakuvantekijöistä on eittämättä Timo Mäkelä. Vastikään Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaanakin ollut pitkän linjan tekijä tunnetaan pikkutarkkaan yksityiskohtia ja historiallisia faktoja yhdistelevistä sarjakuvistaan. Tässä tekstissä katsastuksessa on juuri tuo palkintoehdokas, Neiti Brander, sekä aiempi Emil ja Sofi – Yhden yön muisto kesältä 1909, joka myöskin vie menneen ajan Helsinkiin.

Historiallista tarkkuutta hakevassa sarjakuvassa on hieman se vaara, että siitä tulee museoesitteen kaltainen. Empiirisen tutkimuksen perusteella tiedän, että Neiti Branderia myydäänkin aika avoimesti Helsingin kaupungin taidemuseoiden myymälöissä. Keskushenkilö on historiallisia valokuvia Helsingistä 1900-20 -luvuilla ottanut Signe Brander, jonka kuvia varmasti muutenkin näkee kaupungin historiaa kartoittavissa paikoissa.

makela95

Vaikka kyseessä on elämänkertasarjakuva, se käy elämän pääpiirteet nopeasti ja siinä keskiössä on se hetki, kun Signe keksi, juuri miten hänen kannattaa ohjata valokuvaustyötään ja ottaa haltuun tilanteet, joita on kuvaamassa. Hänestä tuli teatteriohjaajan kaltainen näkymän manipuloija. Hieman sarjakuva onnistuu kommentoimaan myös naisen asemaa yhteiskunnassa kautta vuosikymmenten ja kuinka poikkeuksellista Branderin omapäisyys aikanaan oli.

makela91

Miesten hämmentäminen on Signen leipälaji.

En tiedä, oliko hänellä todella tavoitteena tehdä zeitgeistia varten juuri tuon hetken kuvia, mutta sarjakuvassa tämä ajatus on hänen päähänsä iskostettu. Brander kuvasi pyykkäreitä, korttelipoliiseja, katupoikia ja muita näkymiä, jotka ovat sittemmin Helsingistä kadonneet.

makela93

Kaunis vesiväriväritys syventää kaupunkikuvaa.

Branderin ihailussa näkyy myös Mäkelän kanta tilan ja ajan kuvaukseen, mikä on enemmän kuvataiteellinen kuin realistinen. Hän uskoo, että kiinnostavammat ja aikaa kestävämmät näkymät saadaan aikaan tulkinnalla kuin todellisuutta toisintamalla, vaikkakin hän itse toisintaa katunäkymiä, valokuvia ja aikalaistaidetta usein sellaisenaan ja myös muuten vain sarjakuvan osana.

makela1

Tätä taidepuolta kuvastaa impressionistisempi Emil ja Sofi, joka vie juuri 1900-luvun alun kuvataiteen maailmaan ja kuvaa tietynlaista kolmiodraamaa rakastavaisten ja mallinaan ja muusanaan Sofia pitävän maalaarin välillä. Mäkelällä on hyvin tunnistettava siveltimenjälki, jota hän hyödyntää erityisen hyvin tässä teoksessaan. Erityisesti öiset katunäkymät varjostuksineen ovat aika mieleenpainuvia näkyjä sarjakuvan maailmassa.

makela6

Hieman opuksen mukana pääsee myös historiakierrokselle Helsingin nähtävyyksiin.

Öisten katujen ja satama-altaiden lisäksi sarjakuvan näkymissä keskiössä ovat romanttiset piilopaikat, patsaiden juuret, puistopaikat ja etenkin taiteilija-ateljeet, joiden sisustukseen ja kalustukseen on erityisen tarkkaan painostettu. Traaginen rakkaustarina jää hieman ohueksi, ehkä koska lopulta hahmot ovat aika yksipuoleisia, vaikka heissäkin tiettyä äkkijyrkkää käännöstä näkeekin.

makela4

Triptyykki hahmojen ongelmia.

Mäkelä osaa tarvittaessa myös tarinankerronnan, mutta hänen pitemmissä kirjoissaan se on aika toissijainen aihe, ja tärkeämpää ovat tunnelmat, pinnanalaiset tunteet ja mielikuvat. Tässä aiheessa Emil ja Sofi toimii töksähtelevää Neiti Branderia paremmin. Helsingin katujen historia selvästi toimii sitten hänen omana muusanaan ja kaupungin historiasta tuntuu löytyvän alati häntä kiehtovia aihelmia ja juonenlankoja, joita purkamalla hän voi toteuttaa taiteensa tavoitteita.

makela3

Kategoria(t): art, helsinki, historia, Ihmissuhteet, kaupunki, Kotimaisia, rakkaus, Sarjakuvat | Kommentoi

Claremont, Byrne, ym: The Uncanny X-Men

xmen1

Koko Marvelin sarjakuvatuotanto tavallaan seisoo kolmen perusjalan varassa. Meni vieläpä aika pitkään että näitä tukijalkoja oli vain kaksi. Jack Kirbyn Fantastic Four loi pohjan universumille ja sen erikoisemmille kolkille ja asukkaille. Steve Ditkon Amazing Spider-Man puolestaan pohjusti hahmojen sisäiset ristiriidat ja arkipäiväiset ongelmat seikkailujen lomaan. Erikoisiin paikkoihin vieviä seikkailuja, joissa sankareilla oli paha olla sitten yritettiin tehdä monta kertaa näiden kahden perusaineen sekoituksena.

xmen4

Kykloopin johtamistaitoihin kuuluu Wolverinelle vittuilu välittämisen merkkinä,

Eräs epäonnistuneita viritelmiä oli Stan Leen ja Kirbyn X-Men, jolla oli hyvä perusajatus, mutta tekijöidensä ollessa kiinnostuneempi muista aiheista, ei se onnistunut koskaan nousemaan konseptinsa tasolle. Kansalaisoikeustaisteluiden vuosikymmenenä konsptina tosiaan oli, että joukko supersankareita on syntynyt voimiensa kanssa ja on siksi muiden ihmisten pelkäämiä ja hyljeksymiä. Sattumoisin aika samankaltainen konsepti oli samaan aikaan julkaistussa Doom Patrolissa, vaikka siinä hahmot olivat saaneet oudot voimansa epäonnekkaiden sattumien kautta.

xmen97

Tosin Professori X:kin joutui pyörätuoliin onnettomuudessa, astraalivoimillaan lesoiltuaan.

Marvelin (ja totta puhuen myös DC:n) hyvä puoli on näihin päiviin saakka, että jos panokset ovat vähäiset, antaa yhtiö enemmän liikkumavaraa tehdä omaperäisempää sarjakuvaa. Vähän myyneelle X-Menille sitä yritettiin jo 60-luvulla kun nuoret supertaiturit kuten Neal Adams ja Jim Steranko saivat tehdä omalaatuisia muotokokeiluitaan sarjalla. Mutta mikään ei auttanut. Ehkä sarjakuvan keskushahmot vain olivat niin tylsiä.

xmen92

Claremontin saippuaoopperaa.

70-luvulla sitten alkoi olla kansainvälisempi meininki. Edeltävästä kappaleesta voisi saada kuvan, että X-Menin uudelleenjulkaisu olisi ollut tekijöiden päähänpisto, mutta tosiasiassa tuli ihan ylempi mandaatti firmassa, että voisi perustaa supersankaritiimin, jossa jokainen jäsen tulee eri maasta. Ja kun X-Men -lisenssillä ei muuta tehty, otti kuvittaja Dave Cockrum vanhat hahmokonseptinsa esiin ja käsikirjoittaja Len Wein kyhäsi tarinan yksittäiseen spesiaaliin, jos tämä sattuisi olemaan suosittu. Se oli.

xmen5

Mutta tässä on nyt pohjustettu pitempään sitä, että oikeasti Ryhmä X:n sydän lähti sykkimään kun hahmoista aidosti välittävä Chris Claremont alkoi väsätä käsikirjoituksia. Claremontilla oli kaksi ominaisuutta, jotka erityisesti erottivat hänet edukseen; Hän osasi suunnitella pitkiä tarinakokonaisuuksia, joihin kylvettiin siemeniä jo reilusti etukäteen. Toinen oli hänen mieltymyksensä vahvoihin naishahmoihin. Tämä puhkesi kukkaansa kunnolla vasta myöhemmin, mutta Claremontilla selvästi oli mieltymys erityisesti Stormiin ja aiemmin valjuksi jääneeseen Jean Greyhyn, ja he saivat entistä enemmän tilaa hänen käsikirjoituksissaan.

xmen7

Toki Claremontin naiskuvaukseen kuuluu olennaisesti myös se, että heitä sidotaan ja otetaan kiinni usein ja arveluttavilla tavoilla.

Cockrumia lainkaan vähättelemättä hän ei ollut välttämättä kuitenkaan se kaikkein dynaamisin taiteilija Marvel-metodilla työskenteltäessä, joka vaatii myös piirtäjältä ymmärrystä tarinankehityksestä ja kuljetuksesta. Parinkymmenen numeron jälkeen hänet korvasikin kanadalais-brittiläinen uusi kyky, John Byrne, joka oli itsekin taitava tarinankehittäjä.

xmen6

Byrnen Wolverine panee tuulemaan, kun Claremontin naisia aivopestään hyvin lievästi valkopestyyn seksikulttiin.

Yhdessä Byrne ja Claremont kehittivät useita tarinoita, joita pidetään Marvelin kaikkien aikojen keskeisimpinä. Tämä siitä huolimatta, että Claremontin pitkäaikaisten kehittelyjen ja tavan kääntää tarinan suuntaa nopeaan tahtiin esimerkiksi Dark Phoenix -saaga on itsessään aika sekava ja hämmentävä ulkopuolisille, jotka eivät ole olleet tarinankerronnan matkassa jo useamman numeron mittaan. Paremmin omana kokonaisuutenaan toimii Days of Future Past, mutta tuossa vaiheessa Byrne oli jo lähtökuopissa, joten juonta ei turhaan kannattanutkaan pitkittää liian kauan. Ekonomisuus tekee kyllä minusta tuosta huomattavasti paremman tarinana.

xmen9

Wolverinen loppu on edelleen brutaalia katsottavaa.

Mutta mitkä ainekset tekevät nimenomaan Byrnen ja Claremontin Ryhmä X -sarjoista niin käänteentekeviä, että ne nostivat mutantit vuosikymmeniksi Marvel-sarjakuvien keskiöön? Eräs tekijä lienee sama suosion syy kuin Game of Thronesissa. Alusta saakka uudet X-Menit olivat yllättävänkin brutaaleja sarjakuvia, ja valmiita hankkiutumaan eroon ylimääräisistä hahmoista. Alkuesiintymisessä nähdyistä veikoista Myrskylintu kuoli melkein heti (itse asiassa alun perin suunnitelma oli putsata rosterista Wolverine, mikä on aika huikea ajatus), mutta tavalla, joka ei jättänyt hirveän isoa jälkeä lukijoiden mieliin. Myös Ulvoja ja Aurinkotuli vaihdettiin piakkoin muihin hahmoihin.

xmen96

Ja myös tutuista hahmoista saattoi löytyä uusia piirteitä.

Byrnen aikakaudella oleellisin jäähyväinen oli tietenkin Dark Phoenixin loppu, joka traumatisoi aikakauden faneja siinä missä Final Fantasyn Aeris omaa pleikkarisukupolveani. Myös Kyklooppi ja Professori X olivat tavan takaa lopettamassa tai m uuten neutraloituja, antaen tilaa uudemmille hahmoille kehittyä ja kasvaa lukijoiden suosikeiksi.

xmen93

Erittäin merkittävä hahmo tässä suhteessa oli 13-vuotias Kitty Pryde, joka konkretisoi niin tilanteiden kuin ulkomaailmankin vaarallisuuden mutanteille.

Mutta minusta merkittävmpi syy oli, että usein aika taustalla kulkenut ajatus mutanteista hyljeksittynä vähemmistönä konkretisoitui näinä vuosina selvästi. Claremont ja Byrne eivät pelänneet politisoitumista tai SJW-leimoja noina aikoina, vaan näyttivät oikeasti mitä ihmisten viha ja kauna ymmärtämättömän äärellä saivat aikaan.

xmen3

Claremont etenkin osasi tuoda vuosikausina aika yksiulotteisina pysyneisiin hahmoihin aivan uusia kerroksia, paatosta ja tosielmän aiheuttamia arpia. Hänen ideansa oli tehdä aiemmin hyvin tuntemattomana pysyneestä arkkiroisto Magnetosta keskitysleiriltä selvinnyt juutalainen, jolla on ymmärrettävää kaunaa ihmisten yksisilmäistä vihamielisyyttä kohtaan.

xmen94.JPG

Yhtä lailla on säilynyt Wolverinen erityissuhde Japaniin, jota nykyään pidettäisiin kulttuurisena omimisena.

Kuten monilla luovilla hahmoilla, Claremontilla ja Byrnellä oli riitaisa yhteistyö ja hyvin erilaiset näkemykset siitä, mihin Ryhmä X pitäisi viedä. Uskoisin että Byrne olisi mieluummin pitäytynyt maan tasolla, eikä lähtenyt yhtä kosmisiin seikkailuihin. Claremont hänen jälkeenkin sai aikaan useita huikeita tarinoita, joissa mielikuvitus ja tosielämän ongelmat yhdistyivät, ei ihan samaan magiaan enää palattu.

xmen8

Tämä aloitusruutu herätti Byrnessä närää. Hän oli piirtänyt Kolossin nostamaan kannon vaivatta, mutta Claremont kirjoitti puhekuplat  sen jälkeen kuin se olisi hänelle iso ponnistus.

Claremontista tuli myöhemmin karnevalistisia aksentteja ja selityslaatikkoja suoltava ja klooni-aikamatkailu-rinnakkaisulottuvuus -trifektalla X-Menit lopullisen sekaisin hämmentänyt sekoittaja. Byrne osoitti osaavansa supersankaritiimin dynamiikan Ihmenelosillaan, mutta ei osannut tehdä esimerkiksi Hämähäkkimiehelle mitään muistettavaa ja on nykyään keskustelufoorumeillaan trollaileva alt-right -flirttailija. Tuona aikana kuitenkin kun tekijät olivat nuoria ja valmiina näyttämään maailmalle, mitä he osaavat, he saivat aikaan kultaa.

xmen91

Ja tämä on hyvä pitää mielessä kun nyt pyörittelemme silmiämme Dark Phoenix -elokuvan äärellä.

Kategoria(t): American, Hall of Fame, Mainstream, Marvel, Sarjakuvat, seikkailu, Supersankarit, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Drnaso: Sabrina

sabrina1

Harva ulkomaalainen sarjakuva on herättänyt niin paljon keskustelua koto-Suomessa kuin yhdysvaltalaisen Nick Drnason Sabrina. Sarjakuva oli ehdolla arvostetun kirjallisuuspalkinnon, Booker-palkinnon saajaksi. Helsingin Sanomien kriitikko Harri Römpötti ei tähän nähden juurikaan osannut nauttia sarjakuvasta, vaan kritisoi kokemaansa kuvituksen ja tekstin suhteen puutteellisuutta, ja totesi sarjakuvan olevan taiteenlajina aivan erillinen kirjallisuudesta. Lopputuloksena niitä ei pitäisikään vertailla samalla mittapuulla.

Olen samaa mieltä jälkimmäisestä pointista, sarjakuvia ei pitäisi ottaa samaan kisaan kirjojen kanssa koska ne ovat eri asia. Ensimmäisestä pointista olen eri mieltä, sillä Sabrina on selkeä mestariteos.

sabrina4

Voin kyllä ymmärtää penseyden, sillä kuvitus ei ole selvästikään tässä sarjakuvassa se asia, johon on eniten panostettu. Voin myös arvioida että tylsännäköisten kuvakaappausten takia tämän tekstin lukijamäärä lienee jotain 11:ta luokkaa. Mutta itsekin uskoin ennen lukemista Sabrinan olevan hankalaa ja vaikeasti luettavaa ”taidesarjakuvaa” ja lopulta en saanut sitä irti käsistäni. Se on kyllä haastava, siitä ei pääse mihinkään.

sabrina3

Sarjakuva pelaa paljon verkkoelämällä ja siellä sanomattomaksi jäävillä tunteilla.

Kuvitus ei liene sattumalta samankaltaista kuin lentokoneissa näkee penkkiä edeltävässä taskussa löytyvissä turvallisuusohjeissa. Sabrinassa on kyse juuri tutkailusta siitä, miten ihmiset reagoivat hätätilanteissa ja miten tuskan kanssa pärjää. Tietyistä asioista haetaan apua tällaisiin tapauksiin ja miksei sarjakuvakin voisi sellaisena toimia. Siispä kuvitus on jo omanlaisensa haaste itsessään.

sabrina5

Hengenpelastusohjeet.

Sabrina seuraa joukkoa hahmoja, jotka kaikki joutuvat raa’an ja selittämättömän väkivallanteon takia imaistuksi tuskan, syyllisyyden ja surun syövereihin. Toiset henkilökohtaisella menetyksellään, toiset myötätunnosta. Päähenkilö Calvin koettaa myös reilulla käytöksellä peittää sielunsa omat aukot ja hankalat tunteet joita avioero ja tyttärestään erossa asuminen hänessä aiheuttaa. Tämän vuoksi hän suostuu tarjoamaan katon päänsä päälle Teddylle. Tästä koituu hänelle tunnontuskia ja vaikeuksia.

sabrina2

Teddyn tyttöystävä Sabrina on kadonnut mystisesti ja hän haluaa potea traumaansa rauhassa. Tämä ei ihan onnistu, sillä tiedotusvälineet saavat vihiä tilanteesta. Toisaalla seurataan Sabrinan siskoa Sandraa, joka joutuu kokemaan tuskan vailla apua. Sarja kuvastaa tapahtumia, joita voitaisiin käydä minkä tahansa nykypäivän tragedian jälkeen, kuten joukkoampumisen, terrori-iskun tai poliittisen väkivallan. Nick pitää tarkoituksella itse tapahtuneen teon motiivit ja syyt epämääräisenä. Juuri selittämättömyys on asia, joka aiheuttaa hahmoille kovempia kokemuksia ja joka saa median korppikotkat spekuloimaan asioilla, joista heillä ei ole mitään tietoa. Paralleeli etenkin Yhdysvaltojen Sandy Hookin kouluampumisiin ja sillä salaliittoteorioita levitelleeseen äärioikeiston limanuljaskaan Alex Jonesiin on selvä.

sabrina8

On ihan hirvittävää kuvitella mitä uhrit joutuvat kokemaan kuullessaan näin saastaista spekulaatiota moraalittomien kusipäiden toimesta.

Eräs asia joka tosiaan yhdistää kirjallisuutta ja sarjakuvataidetta on kyky kirjoittaa asioita rivien väliin. Toisin kuin Römpötti koki, minusta sarjakuvan suuremmat ruudut, paussit ja tovit sinänsä ovat erittäin perustelluissa paikoissa. On helppo lukea, mitä sikiöasennossa nyyhkyttävää hahmo tuntee, mutta Lego-ukon naamalla varustettua lähikuvaa ei niinkään, minkä vuoksi ruutukoon vaihtelun vuoksi annettu pitempi tauko antaa siihen mahdollisuuksia. Mielenkiintoisimmat huomiot ja monimutkaisimmat tunteet onkin juuri sijoitettu tällaisiin hankalemmin luettaviin kohtiin.

sabrina6

Tässä kohdassa etenkin on merkittävää huomioida katse, johon ei osata vastata.

Sarjakuvataide on upeaa, ja toisinaan onnistuu ihan varkain koskettamaan vaikka puitteet näyttäisivät olevan vain kylmän analyyttiselle ja mälsälle taiteelle. Sabrinaan ei kannata tarttua jos haluaa valmiiksi solmittuja loppuja ja selkeää melodraamaa. Mutta siihen suosittelen erittäin vahvasti tutustumaan jos nykyajan kamaluuksien psykologia tai ihmismielen toiminta sinänsä kiinnostavat. Kommentti nykyajasta on myöskin hyvin relevanttia sanottavaa.

sabrina7

Google ja sosiaalinen media ovat kirouksia lahjojen muodossa.

Kategoria(t): American, Hall of Fame, humanitarian, Sarjakuvat | Kommentoi

O’Malley: Seconds

seconds1

Siinä missä debyytillään suosituiksi nousseilla musiikkiyhtyeillä, on myös sarjakuvantekijöillä oma toisen albumin ongelmansa, jos ensiteos on nostanut maineeseen. Scott Pilgrim -sarja toki oli kaikkiaan kuusiosainen, mutta jo Bryan Lee O’Malleyn Seconds-sarjakuvan nimi kuvastaa sitä, että nyt päästään toiseen vaiheeseen.

Sinänsä kasvua on myös keskushenkilön iässä. Scott Pilgrim oli vähän päälle parikymppinen nahjus, jolla oli vaikeuksia olla aidosti aikuinen. Secondsin päähenkilö Katie Clay lähestyy kolmeakymmentä, ja on ahkera ja määrätietoinen uraohjus, mutta kokee ettei ole vielä saavuttanut aikuisuudellaan mitään ja että polkee paikallaan. Kokkina työskentelevä Katie on avannut vanhaan taloon ensimmäisen ravintolansa, mutta joutunut tekemään sen vuoksi kompromisseja eikä ole tyytyväinen.

seconds2

Mutta vanhassa talossa on myös salaisuuksia ja vanhoja henkiä. O’Malley hakee korealaisesta taustastaan myyttistä ulottuvuutta, jossa äkäinen tyttöhenki tuijottaa vihaisesti lipaston päältä, ja mystisiä sieniä syömällä voi korjata edellisenä päivänä tekemänsä virheet. Myös manga, päällimmäisenä hieman kolkompi Death Note, ovat selkeästi olleet vaikuttimina.

seconds4

Hei, me ryypiskellään

Scott Pilgrimiin verrattuna O’Malleyn tyyli on mennyt chibimmäksi ja hahmot näyttäväyt usein pehmolelumaisilta. Tämä aiheuttaa ristiriitaa, etenkin alkupuolella tuntuu vähän väärältä nähdä että pallopäiset hahmot ovat myös seksuaalisia olentoja ja Katieta usein ajavat tunteet ovat myös himo, mustasukkaisuus ja kauna. Sarjan ulkoasu on ehkä valittu hänen näkökulmansa perusteella, mutta minusta se voisi heijastaa hieman paremmin myös hahmojen ikää.

seconds6

Mutta muuten O’Malley on kehittynyt kuvittajana huomattavasti. Sarja on upeasti väritetty, tunnelmallinen ja arkkitehtuurilla mehusteleva. Paikoin näkyy myös isoja splash-paneeleja, joissa on vaikutteita muinaisista korealaisista ja japanilaisista puupiirroksista.

O’Malleyn leipälaji on hahmojen arkipäiväisen elon ja normikommellusten kuvaaminen ennemmin kuin tarinan eteenpäin vieminen. Siinä mielessä tarinavetoisempi Seconds jää hieman Scott Pilgrimista jälkeen, vaikka kyseessä on hallitumpi kokonaisuus ja selkeämpi kaari. On Secondsilla kuitenkin onneksi myös mittaa sen verran, ettei kaikki nyt silkkaa keskusjuonta palvele. O’Malleylle ominainen huumorikin kukkii taas.

seconds3

Habbo Hotel on jälleen avoinna.

Kuten arvata saattaa, Katie rupeaa lyömään överiksi asioiden uudelleen ja uudelleen tekemistä ja saa aikaan yhä pahenevan katastrofin. Loogisesti edetään melko arkipäiväisestä kerronnasta kosmisen mittakaavan pelkoihin ja mytologisiin hirmuisuuksiin. O’Malley hallitsee tarinansa sävyt, ja mikään ei tunnu juuri ylimääräiseltä tai paikalleen kuulumattomalta. Kuluneimmat kliseet ja ilmiselvyydet vältetään myös taitavasti.

seconds5

Seconds nimenä viittaa haluun tehdä asiat uudelleen, mutta myös uusiin mahdollisuuksiin ja ajatuksiin. Juuri näihin tarinan moraali Katietä ohjaa. Tietysti on hieman kulunutta antaa hänen merkittävimmän oivalluksen pyrkiä auttamaan myös muita kuin itseään. Mutta sarjaan on saatu hieno naisten ystävyyden kuvaus ujon ja nörtähtävän tarjoilija Hazelin kanssa. On aina ilo nähdä, että sarjakuvan, jossa on naispäähenkilö, ei tarvitse edetä miesten ehdoilla tai asettaa yksinomaan miehiä naisia ajavaan asemaan. O’Malley sementoi tällä asemansa uuden sukupolven sarjakuvakykynä.

seconds7

Myös ruuan kuvaus, niin valmistuksen kuin syömisen osalta, on yksityiskohtaista.

 

Kategoria(t): Canadian, fantasia, Huumori, Ihmissuhteet, Kasvutarina, Sarjakuvat | Avainsanat: , ,

Brubaker & Phillips: The Fade-Out

fadeout6

Sarjakuvalla ja elokuvalla on tietyllä tapaa yhtenevä historia, ja molempien kohdalla tietyt käännekohdat myös rinnastuvat toisiinsa. Yhdysvalloissa elokuvan mustin hetki lienivät 40-luvun lopun ja 50-luvun alun kommunistivainot, jotka veivät monia merkittävimpiä kykyjä erityisesti käsikirjoittajista mustalle listalle. Samaan aikaan myös sarjakuvakustantajia painostettiin luopumaan graafisemmasta materiaalista, mikä tarkoitti myös loppua aikuisille suunnatuille rikostarinoille. Molemmilla vei aikansa nousta kuopasta ylös.

fadeout4

Ed Brubakerin käsikirjoittamat sarjakuvat tuntuvat aina heijastavan tätä lähtökohtaa jollakin tasolla. Hänen tunnetuin työnsä, Marvelin Winter Soldier -saaga, konkreettisesti palauttaa kylmän sodan kauhut Kapteeni Amerikan niskoille. Mutta parhaimmillaan Brubaker on aina ollut rikossarjakuvien tekijänä, ja tällöin hänen uskollinen työparinsa on Sean Phillips.

fadeout7

Ei liene yllätys että juuri Hollywoodin kulissien taakse kurkistava The Fade-Out on juuri itselleni läheisin miesten yhteistöistä. Unelmien kaupungista on tehty kymmeniä leffoja, jotka paljastavat mädännäisyyden, ahneuden ja riettauden sen ytimessä, mutta harvoin lanataan miljöö yhtä totaalisesti, kuin kolmesta näytöksestä rakentuvassa The Fade-Outissa. Brubakerilla onkin myös omakohtainen kanta aiheeseen, sillä sarjan aihe perustuu löyhästi hänen enonsa John Paxtonin, kokemuksiin.

fadeout3

Myös joitain aikakauden oikeita tähtiä piipahtaa cameo-rooleissa.

Hollywood-studion luottokäsikirjoittaja Charlie Parish peittelee tosiasiassa sitä, että työt hoitaa hänen ystävänsä Gil, joka on joutunut mustalle listalle. Hermoheikko Charlie kärsii sotamuistoistaan, ja kaksinaamaisuutensa syyllisyydestä. Kuitenkin alkoholi maistuu ja mielellään tämä osallistuu prameimpiin bileisiin ja pokailee kauniita tähtösiä. Eräänä aamuna hän herää vuoteesta murhattu supertähti vierellään. Vaikka muisti on mennyt, hän teietää että joku muu murhasi naisen ja koettaa lavastaa hänet syylliseksi. Nopea äly ja Hollywood-koneiston tutkiminen alhaalta ylös ovat tarpeen jos hän aikoo selvitä hengissä.

fadeout92

Osa hahmoista puolestaan on selviä allegoriota todellisista kohtaloista Hollywoodin historiasta.

Phillipsillä on kyky saada aikaan uskomattoman tunnelmallista jälkeä. Sarjakuva on sulava ja tyylikäs, ja hahmot ovat uskottavan näköisiä vaikkeivät ihan täysin fotorealistisia. Eleet, ilmeet ja kehonkieli ovat hyvin tarkalla silmällä mallinnettuja. Ja tummat taustat ja märästä katukivestä heijastavat valot luovat synkeää tunnelmaa aikaan. Voi melkein haistaa röökinsavun ja viskin sekä kuulla surumielisen jazz-trumpetin kun sarjakuvaa lueskelee.

fadeout2

Mad Men: The Early Years.

Mutta vaikka sarja on paljon velkaa vanhan ajan noir-elokuville, on se silti selkästi oma juttunsa. Brubakerin hienous on osata noukkia tunnistettavimmat elementit, mutta osata käyttää niitä yllättävästi, uudesta näkökulmasta tai petollisen yksinkertaisesti. Tarkkaan tutkittu tapahtuma-aika ja -paikka antaa mukavasti jyväsiä ja ahaa-elämyksiä Hollywoodin historiaa ja elokuvia tuntevalle, mutta tämä vinkkailu ei koskaan vie otetta päämysteeristä tai keskushenkilöiden dilemmoista.

fadeout91

Kuvankaunis neito valkeissa antaa hirviömäiselle studiopampulle mitä tämä ansaitsee. Sarjaa voi kritisoida toki turhan perinteisistä sukupuolirooleista, vaikka se on tietenkin kuvaamansa ajan kuva, ja siinä naiset ovat oikeita toimijoita eivätkä silkkoja somisteita.

Sarjakuvan maailma on aivan lohduton. Kaikki Parishin kohtaamat henkilöt ovat jollain lailla kaksinaamaisia. Tietynlaisen kulissin ylläpitäminen tai jonkun muun auttaminen tässä tietysti kuuluu Hollywoodin luonteeseen. Tämän vuoksi myös päähenkilö itse joutuu tutkiskelemaan itseään ja menneisyyttään sarjan edetessä.

fadeout1

Löydöt eivät aina ole kovin miellyttäviä.

Toisinaan Brubakerin ja Phillipsin sarjat ovat tavanneet hieman paisua ja siksi muuttua toisteisiksi, mutta The Fade-Out on yllättävänkin sliipattu. Se rullaa jatkuvasti eteenpäin ja homma on paketissa 12 numerossa, tai kolmessa voluumissa. Ja sanomaa piisaa ilman että kaikkea tarvitsee läpsiä lukijan naamaan.

Brubaker on aiemmin itse pitäytynyt pääasiassa sarjakuvien kirjoittajana, mutta nyt häneltä on tulossa sarja, jonka toisena luojana toimii elokuvaohjaaja Nicolas Winding Refn, joka muistetaan esimerkiksi noir-henkisistä elokuvista Drive tai Pusher-trilogia. Voidaan varmaan sanoa, että olen lievästi kuumeissani tätä odotellessa.

fadeout9

Sean Phillips antoi omaan opukseeni pienen luonnoksen vieraillessaan pari vuotta sitten Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla.

 

Kategoria(t): American, Hall of Fame, mysteeri, rikos, Sarjakuvat | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Roskasarjat: Turtles ja kuuma viidakkoseikkailu

turtles1

Kun on liian monta ideaa, niin joskus käy niin ettei mitään niistä kykene viemään loppuun asti. Sarjisblogin kannalta tällöin on aina hyvä ottaa joku Roskasarja käsittelyyn. Löysin mökiltä pari vanhaa Turtles-lehdykkää ja nehän sopivat kuin kuori Testudines-suvun mateiljalle.

turtles_kansi

Ihailkaa kuusivuotiaan minun arkistontisysteemiä alavasemmalla. Mukana tosiaan on yksi ruutu, jossa on dinosauruksia.

Otsikko on sikälki hämäävä, että pääasiassa haluan käsitellä Teenage Mutant Hero Turtles -lehden numeroa 5/1993. Mutta koska TMHT-spesiaalilla 1/1992 on myös lisäksi noin upean eroottinen nimi, otetaan se nyt tähän käsittelyyn. Käydään nämä aikajärjestyksessä ja tutkaillaan 66-sivuista spesiaalia ensiksi. Kuten muuten huomasitte, näkee että elämme 90-luvun euroopassa kun sankareiden nimestä on korjattu arveluttava ”ninja” pois, koska siitähän voisi tulla huonoja vaikutteita ja lapset alkaa leikkiä feodaaliajan japanilaisia linnanherroja vasalleineen.

turtles5

Tällaisia asioitahan lapset eivät koulun pihalla muuten kokeile. Muuten, ääniefekti FAK! kyllä tiesi paikkansa.

Päätarinassa siis Turtlesit seikkailevat viidakossa, Etelä-Amerikan Amazonasilla siis, mihin syy löytynee jostain edellisnumeroiden yhteenotosta Krangin ja Silppurin kanssa, mihin viitataan. Kuten kuvioon kuuluu, tapaavat Turtlet kätevästi markkinoitavia lelufiguurihahmoja reissullaan. Näitä ovat Jagwar, joka on caramba-espanjaa solkkaava viidakon lapsi, sekä (en puijaa tässä nyt) Dreadmon, viidakossa asuva susi, joka sitten puhuu jamaikalaisittain Jah, man -kieltä. Eli kyllä näitä stereotypioita tuli lapsena vastaan useammastakin suunnasta.

turtles3.jpg

Sarjakuvan tekijöiksi on merkitty Dean Clarrain, Ken Mitchroney ja Dan Berger. Tyyliltään he ovat aika kaukana alkuperäisistä Eastmanista ja Lairdista.

Seikkailu itsessään jää aika mitättömäksi, jonkin verran nahistellaan Herra Nullin kätyreiden kanssa ja pian jo saavutaankin Atlantin valtamerelle, jossa seikkailu jatkuu Paholaisrausku Ray Filleet’n seurassa. Tässä jälkimmäisessä seikkailussa on kohtaus, jossa rauskun pieni kaveri, pulinakieltä puhuva kalamkies Kuplis saa luodista ja kuolee. Moinen raadollinen kohtalo on jäänyt itselleni mieleen, kenties koska tällaista ei kovinkaan usein lapsuuden sarjakuvissa tapahtunut.

turtles6.jpg

Kuplis! EIIIII!

Suoranaisesti en jaksanut innostua tarinan isommista kuvioista juuri lankaan. Spesiaalissa suosikkisarjojani ovat lopussa nähtävät ja väritykseltään hieman moniulotteisemmat lyhyttarinat, joissa päästään näkemään oikeasti kiinnostavia hahmoja, kuten Rocksteady ja Bebop. Aika nuorille lukijoille suunnatut sarjat ovat myös mielelleni tuttuja joidenkin ikimuistoisten sarjakuvaruutujen ansiosta.

turtles8

 

No niin, käydäänpäs sitten itse asiaan ja Turtlesin numeroon 5/1993 sekä sen klassikkotarinaan Tumpin juonet (tosiaan vaikuttaa että R on tippunut nimestä pois). Kyseessä on nimittäin eräs kaikkien aikojen dadaistisimmista sarjakuvajuonista, joita on sarjakuvanystävän uralleni sattunut. Kyseisessä tarinassa nimittäin autiomaassa vaeltavien Turtlejen eteen ilmaantuu puhuva lehmänpää, joka imaisee kilpikonnat mukaansa ja vie heidät ulkoavaruuteen isäntiensä, toisen ulottuvuuden puhuvien puiden luo.

turtles91

Piirroksista vastaavat Chris Allan ja Jon d’Agostino. Clarrain on kynäillyt tämänkin, jostain mielensä pimeästä sopukasta lähtöisin.

Kyseiset tyypit ovat wrestling-promoottoreita, jotka haluavat Turtlet osallistumaan galaksienväliseen painiturnaukseen, joka kaikesta huolimatta ei ole mitenkään ennalta sovittua väkivaltabalettia, vaan ihan aito asia.

turtles92.jpg

”Perskutarallaa.”

Sarjassa nähdään myös Turtlejen vapaapainiasut, joista etenkin Rafaellon mustasta puvusta tuli sarjakuvissa pitkäaikaisempikin asuste. Toisaalta se nähtiin myls viidakkoseikkailussa, joten voimme kai olettaa että painiepisodi sijoittuu aikajanalla näistä ensiksi. Pidän vapaapainijoiden hauskoista ulkomuodosita ja värikkäistä puheenparsista. Ässä-ankka näyttää hieman bodatummalta Varjoankalta, kun taas päävastus El Mysterio on kuin Mortal Kombatin Goron ja Mustan Pekan lehtolapsi.

turtles93.jpg

Erotiikkaa tihkuva kohtaus Verilöylyn ja Ässä-Ankan välillä.

Vanhoissa lehdissä on myös ilo lukea vanhoja lukijakirjeitä ja toimituksellisia tiedotteita. Tässä ne ovat eksiaukeamalla nimellä ”Mestari Tikun Pizzahetki”. Hyvin nuoret lukijat pääsevät kysymään tyhjänpäiväisiä kysymyksiä, kuten Donatellon kepin nimeä tai jatkuvuuteen liittyviä hämäryyksiä, jotka eivät kyllä selkeydy juuri lainkaan vastauksista.

turtles94.jpg

Kun kyseessä on Semic-lehti, arvelisin että sarjakuvien eläväinen nuorisokieli on peräisin firman taidokkaammilta käämntäjiltä, kuten The Metsäseltä, Mail-Maniltä tai Rmäeltä. Kun kysyin kämppikseltäni, joka on varsinainen Turtles-keräilijä, niin oli hänellekin painutut mieleen tiettyjä sananparia, kuplia ja sanontoja näistä lehdistä. Perskutarallaa, elefanttimies!

Kategoria(t): American, fantasia, Roskasarjakuvaa, Sarjakuvat, seikkailu, Supersankarit | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Tintin perilliset: Tim & Tom ja Gil Jourdan, Non Stop!

giljourdan1

Kaikki belgialaiset sarjakuvat vaikuttavat olevan enemmän tai vähemmän velkaa Tintille. Case in point ovat kaksi Otavan Non Stop -sarjassa julkaistua klassikkosarjaa, Tim ja Tom sekä Gil Jourdan. Ensisijaisesti tietenkin Hergén ligne claire -koulukunta on vaikuttanut niiden ilmaisutyyliin, ja ovathan nämä tietenkin jatkosarjoina alunperin julkaistuja seikkailuita täynnä jännitystä ja huumoria kuten esikuvansakin.

timtom1

Tom päättää alkaa yksityisetsiväksi. Vaikka ammatti on sama kuin Gil Jourdanilla, ottaa Jourdan työnkuvansa huomattavasti ammatillisemmin.

Näistä Dineurin ja Willin Tim ja Tom ovat hieman nuoremmille lukijoille suunnattua pölhöilyä, jossa ihonvärisiltä smurffeilta näyttävät sankarit seikkailevat hyvin belgialaisen pikkukaupungin tyyppisissä maisemissa, ja esimerkiksi kahelit keksinnöt ajavat heitä seikkailuja kohti. Sarja juontaa juurensa niinkin kauas kuin vuoteen 1938, ja se aloitti Spirou -lehden ensinumerossa, samassa jossa teki ensiesiintymisensä myös Piko. Luonnollisesti näin pitkään historiaan liittyy myös isoja sävyvaihteluita. Sarja alkoi vitsisarjana, joka sitten pikkuhiljaa kiipi kohti isompia seikkailuita.

giljourdan8

Gil Jourdanissa esiintyy poliisitarkastaja Korpun nonchalanttia oopiumin käyttöä.

Maurice Tillieux’n Gil Jourdan puolestaan on hieman varttuneempaa yksityisetsivä-sarjakuvaa, jossa kansainvälinen rikollisuus aiheuttaa sankareille päänvaivaa. Aseet laulavat ja autot kolaroivat erityisen näyttävästi. Jourdanin apurit Sukkula ja Korppu ovat tässä kuin Tintin oppikirjasta, sillä heistä huokuu Haddock- ja Dupondt -vaikutelmaa. Itse Jourdan on vähän kuin vähän vanhemmaksi kasvanut Tintti tai Piko, ja tällä on taipumusta erityisen värikkäsiiin huudahduksiin.

timtom3

”Taas se kurja partasuu!”

Tim ja Tom -kirjaan on valikoitu ensinnäkin sarjan historiasta muistuttava seikkailu Villa Virkistyksen arvoitus vuodelta 1950, joka oli viimeinen sarjan alkuperäisen luojan Dineurin käsikirjoittamista jutuista ja myös ensimmäinen albumina julkaistu seikkailu. Kerronnaltaan ja sisällöltään se on varsin vanhanaikainen tarina, muistuttaen esimerkiksi Franquinin ensimmäisiä yritelmiä Pikon ja Fantasion parissa. Siksi onkin hämmentävää, että se on julkaistu niinkin myöhään. Kun ajattelee, että sarja alkoi jo samaan aikaan kuin Hergé vei Tintin Mustalle saarelle, ja tässä pisteessä oltiin jo lähes edetty Kuuhun asti, niin kyllä voi sanoa, että jälkijunassa laahattiin.

timtom6.jpg

Tri-tri-loikka.

Muut seikkailut ovat Willin ja Rosyn yhteistyötä. Vuosilta 1967 ja -68 peräisin olevat Vihreä ihmeaine ja Kumia kantapäässä muodostavat kahden albumin jatkumon. Aikaisemmilla edesottamuksillaan ovat Tim ja Tom päässeet arvovaltaisten hallituksen edustajien kiikariin, ja heitä pyydetään tutkimaan uuden keksinnön ominaisuuksia. Tietysti tuota Flubberia himoitsevat vakoojat ovat myös heidän kantapäillään.

timtom7

Taikinaa naamaan, komisario Kalju.

Jutun lopussa Tom saa itsekin pistoksen ainetta suoniinsa, minkä vuoksi pystyy toimimaan sitten huipennuksessa ja jälkimmäisessä seikkailussa kumikallemaisena supervoimaisena oikeuden puolustajana. Tämä ilmaisee, että vaikka me eurooppalaiset pidämme omaa sarjakuvaperinnettä usein amerikkalaisia supersankarihömpötyksiä ylevämpänä, saattavat ne oikeasti kattaa hyvinkin samanlaisia tarinakuvioita.

giljourdan2.jpg

Gil Jourdaniin puolestaan ollaan valikoitu suoraan alkuperäisen albumisarjan osat 10-13 vuosilta 1967-1972. Osa kyseisistä albumeista on sisältänyt lyhyitä tarinoita, mutta on tietysti myös kiehtovaa tekijän kannalta ettei kaikkia tarinoita tarvitse miettiä standardoidun albumimitan kannalta vaan pituuden voi valita vapaasti. Seikkailut vievät esimerkiksi Pelon palkka -elokuvan tapaiseen vaaralliseen kuormuriajoon pitkin monsuunisateista Kiinaa ja varsinaiseen sotatilanteeseen fiktiivisten Coronadorin ja Macasaran välisessä konfliktissa. Pääasiassa juttuja ratkotaan tietenkin Belgiassa, joskin hieman urbaanimmalla seudulla kuin Tim ja Tom.

giljourdan4

Hergé olisi ylpeä autojen tarkasta mallinnuksesta, ja Franquin puolestaan vauhdikkaista takaa-ajoista, jotka ovat usein tarinoiden huikeinta suolaa.

Kuten vihjasin, silloin kun Tim ja Tom on toisinaan hieman kankeaa kerrontaa (joka tosin alkaa hieman venyä ja paukkua edetessään), on Gil Jourdanissa toimintapuoli varsin huikeaa. Jälki vetää Hergélle vertoja, mutta jää hieman Franquinista voimiensa tunnossa. Mutta puolestaan Jourdanin huumoripuoli on hieman vaivaannuttavampaa. Sukkula on toki sarjan sisälläkin ärsyttävä hahmo, mutta tämän sutkaukset ovat lähinnä hävettäviä. Lieneekö kyseessä sitten hankalasti kääntyviä sanaleikkejä? Myös sarjoissa tavataan toistaa hieman liian usein saman gagin variaatioita, kuten lampeen tippuva Korppu tai Sukkulan sähellys automaattivuoteiden nappuloiden kanssa.

giljourdan7

Kaikki nuo ”Buah hah hah” -ruudut olisin itse leikkaamassa sarjakuvasta ensimmäisenä. Vaikka tosin pidän yleisesti parittomien kaverusten, Sukkulan ja Korpun välisestä torailusta.

Tim ja Tom on rauhallisemmissa kuvakulmissaan ja etenemisissään kelpo slapstickin esittäjä. Tosin kiihkeämpi tahti antaa Jourdanin seikkailuille mahdollisuuden tykitellä menemään enemmän, ja siten kyllä senkin vitseistä aina silloin tällöin jokin osuu. Myöhempien Jourdanin edesottamusten piirtäjä Gos tykkää myös saada pahisten kätyrit nöyryytettyä ja hankaliin tilanteisiin.

giljourdan5

Aikamoinen amfibio-ajoneuvo!

Tilleux puolestaan uskaltaa ottaa toisinaan kokeellisempiakin näkökulmia ja viedä tyypillistä Belgian koulukunnan sarjakuvakerrontaa omiin suuntiinsa. Esimerkkinä kolmisivuinen tarina ”Salaperäinen talo”, jonka oletin alun perusteella olevan pitempikin juttu. Lopulta tarina pannaan hyvin äkkinäisesti pakettiin. Ei voi silti väittää, etteikö sen pikaisessa päätöksessä olisi tiettyä poptaidemaista vimmaa ja yllättävyyttä.

giljourdan3

Etenkin käden näkökulmasta koettu ampuminen on aivan huikea kunhan hoksaa, mitä ruudussa tapahtuu.

Non Stop -sarja on todella mainio tapa tutustuttaa vanhojen aikojen sankareita uusille sukupolville. Kaikki nuo sarjat eivät ole olleet ihan niin omaperäisiä kuin saattaisi toivoa, mutta silti toivon että näitä kirjoja tulee vielä monta lisää. Hieman harmittava kehitys sarjakuvan aikuisharrastajalle on että esimerkiksi Benjamin -opuksessa on kerrottu ummet ja lammet sarjakuvien kehityksestä ja niiden syntymisajankohdasta pitkässä introessee-osuudessa. Tämä lienee ranskalaisten integraalien perua. Essee on Tim ja Tom -kirjassa kutistunut muutamaan sivuun ja taas Gil Jourdanissa pelkkään sivulliseen. Kun kerran Non Stop -sarjalla on kulttuurihistoriallista arvoa, niin toivoisin myös että edes tuo muutaman sivun pohjustava essee kustakin sarjasta saataisiin vastaisuudessakin. Onhan maailma nimittäin jo ehtinyt muuttua aika lailla noiden julkaisusta.

giljourdan6.jpg

Kategoria(t): belgium, eri tekijöitä, france, Huumori, Komedia, Sarjakuvat, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi