Charlier & Hubinon: Punaparta

punaparta1

Avast, ye maties! Ainakin itselleni oli aikanaan yllättävä tieto, että Asterixin alati selkäänsä saavat merirosvot ovat itse asiassa parodiaa toisesta Pilote-sarjakuvalehdessä ilmestyneestä seikkailusarjasta, astetta vakavemmasta Punaparrasta. Punaparta ei kylläkään ole Asterixin kaltaista gagitykitystä, mutta korostetun vanhanaikainen seikkailusarja kun näyttäytyy hupaisan nostalgisena nykypäivän näkökulmasta.

punaparta2

Murskatkoon väkipyörä kalloni!

Käsikirjoittaja Michel Charlierin luoma Punaparta on siis Seitsemän meren kauhu, armoton kaappari, joka kuitenkin sarjan alussa heltyy adoptoimaan orpouttamansa lapsen, vauveli kun ei pelkää häntä. Ericiksi nimeämälleen pojalle hän opettaa kaiken tietämänsä laivan ohjastuksesta, taistelutaidoista ja yleisesti merirosvouksesta. Mutta nuoreksi mieheksi kasvettuaan Eric haluaakin lottaa pesäeroa isänsä väkivaltaisuuteen ja päättää lähteä omille teilleen.

punaparta91

-?!?! -?!?! -Mutta… -Mi-mitä teette minulle -Häh?! -Oh!

Suomeksi ilmestyneessä Punaparta-integraalissa (toinen on kaiketi tulossa tänä syksynä) on kaksi ensimmäistä tarinaa, joista ensimmäinen keskittyy Punapartaan ja toinen Ericin edesottamuksiin. Kovan onnen kundi Eric sinkoilee ja spedeilee läpi merten, joutuen aina ojasta allikkoon, vuorottain vangiksi, orjaksi, sotilaaksi ja kuolemaantuomituksi. Aina jokin isän opettama taito säästää hänen henkensä.

punaparta95

Soundtrack by Sanni.

Seikkailusarja on suunnattu aika nuorille lukijoille, huolimatta siitä että se esittelee erittäin raa’an maailman ja vihjaa aika raakaan väkivaltaan. Tämä näkyy huvittavimmin dialogissa, joka korostaa jokaista tunnetilaa äärimmäisyyksiin asti. Jatkuvasti yllätetyt ja tyrmistyneet hahmot huutelevat MITÄ?! -huutoja, samalla kun häijyläiset korostavat karuja suunnitelmiaan Hahhhahhahaa -naurunremakoilla. Ja kaikista parhain asia on toki voimasanailu, joka punastuttaisi kapteeni Haddockiakin. Punaparralla on varsin eloisa puheenparsi, joka ilahduttaa joka kerta, hornan suolet! Henki on tavallaan siis samaa campiä kuin vaikkapa Korkeajännitys -lehden sotasarjoissa.

punaparta3

Myrsky ja mylväys!

Kuitenkin lukeminen on kaikesta huolimatta hyvin sutjakkaa. Charlier tykittää isoja juonenkäänteitä ja petturuutta toisensa perään eikä koskaan vello samassa asetelmassa kovinkaan pitkään. Jo kahden albumin perusteella tuntuu kuin olisi lukenut Stevensonin Aarresaaren seitsemän jatko-osaa.

punaparta8

Sarjan suolana on myös todella pikkutarkkaan piirretyt 1700-luvun laivat ja meritaisteluvälineet. Sarja ei juuri koskaan malta viipyä pitkään maissa, ihan jotta piirtäjä Victor Hubinon pääsee osoittaamaan kuinka tarkkaan on mallintanut aikakauden menopelit.

punaparta7

Pilates on suomeksi melilosvot.

Paljastuipa opuksesta myös se, miksi Asterixin Pölkky-niminen ikäloppu merirosvo tykkää ladella latinankielisiä lausahduksia. Tämän esikuva, Kolmijalka kun on sarjakuvassa Ericin latinanopettaja. Asterixin merirosvot ovat kai näiden veijareiden esi-isiä, mutta ainakin vuosisatojen kuluessa tyypit ovat onnistuneet keräämään rohkeuttaan eivätkä tutise punteissaan aina kun tyyrpuurin puolella näkyy gallialaisia.

Kategoria(t): belgium, france, historia, Mainstream, Sarjakuvat, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Kukkonen: Voro & Voro 2

voro3

Pitää välillä vähän ottaa sanojaan takaisin. Enkä nyt puhu edellisen postauksen Batman-roastauksesta. Nimittäin kun käsittelin Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaita vuosimallia 2017, tuli teokset ehkä luettua turhankin hujakkaan. Janne Kukkosen Voro, joka tuli lopulta voittaneeksi koko skaban, ei ihan uponnut.

voro5

Tapahtui edellisessä jaksossa…

Uusintaluku kuitenkin auttoi. Se, mikä tuntui aiemmin pintapuoliselta ja hutaistulta, näyttäytyikin nyt sopivan hienovaraisesti esitetyltä ja teoksen mittakin tuntui sopivammalta kun ei ollut kiire kahlata koko sotkua läpi että saa bloggauksen kasaan. Sarjakuvaharrastus vaatii usein malttia. Piirrostyylikin on lopulta ihan täydellinen tähän aiheeseen, ja mustavalkoisella värityksellä ollaan saatu ihmeen tunnelmoivaa vaikutusta aikaan.

voro2

Tietyt kritiikinaiheet kuitenkin pysyvät. Mukana on jonkin verran kliseitä pop-kulttuurin suosituimmista fantasia-aiheista. Maailma muistuttaa Game of Thronesia, päähenkilön ammatinharjoitus Assassin’s Creed -pelejä, keskeinen aarrejahti Indiana Jonesia perillisineen, ja pääpahis on kuin ilmetty Tähtien sodan keisari Palpatine mustanpuhuvine ja voittamattomine naamioituneine apureineen, jotka ovat luovuttaneet inhimillisyytensä jo aikoja sitten.

voro6

Lisäksi teosta tunnutaan helposti arvioitavan joko lasten- tai kaikenikäisten sarjakuvana, vaikka mukana on aikka rankkojakin aihioita, eläviä kuolleita ja kidutusta. Kuolemanpelko on alati läsnä. En siis ihan perheen pienimmille antaisi sarjakuvaa, mutta ehkä jo kouluikäinen pystyy nykymaastossa sulattamaan painajaisaineiston ihan koska pop-kulttuuri muutenkin sitä niin paljon tulvii.

voro2_1

Voro 2:ssa mennyt vainoaa Liljaa.

Päällimmäisin puolin nämä kritiikinaiheet pysyvät myös jatko-osassa. Itse asiassa väkivalta menee vielä pitemmälle, sarjakuvassa muun muassa poltetaan jonkun kasvot elävältä. Aikuisemmat sävyt ovat vallanneet muutenkin alaa. Liljan päättäväisen ja itsepäisen pinnan alta paljastuu selkeämmin epävarmuutta, pelkoja ja katumusta menneistä teoista. Myös tämän suhdetta mentoriinsa Seamukseen syvennetään, ja molemminpuoleinen luottamus joutuu taas koetukselle.

voro2_2

Alussa toraillaan vielä varsin ystävällisesti.

Liljan kaari jatkuu muutenkin siitä mihin jäätiin. Jo isoja asioita aikaan saanut ja kunnioitusta janoava nuori tyttö joutuu pitämään suunsa supussa edellisistä edesottamuksistaan. Kaikki todistajat Seamusta ja erästä vanhaa vihollista lukuunottamatta ovat kuolleita, mikä on toisaalta siunaus jotta Liljaa ei enää vainota, mutta myös kirous sillä voro on jälleen vain nuori kloppi, joka ei kykene saamaan arvokkaampia keikkoja killaltaan. Maailman seksistisyys ja ainainen vähättely lisää Liljan kunnianhimoa. Tätä osuutta on tosin uudemmassa osassa vähemmän, sillä ulkopuoliset tapahtumat alkavat ajaa tapahtumia entistä enemmän.

voro2_5

Panokset kovenevat muutenkin. Edellisen osan lopussa muun taistelun tuoksinnassa herätettiin epähuomiossa henkiin myös Tulikiven kulttilaisten muinainen jumalhahmo Ithiel. Loppuun kuluneelta muumiolta näyttävällä Ithielillä on omat yliluonnolliset voimansa, ja hän alkaa kokoamaan armeijaa, joka sytyttäisi maailman palamaan. Tarina sukeltaa syvemmälle Voron maailman mytologiaan ja menneisyyteen. Kukkonen osaa hyvin vanhanaikaisia, lähes kalevalaisten loitsujen ja ennustusten luomisen.

voro2_7

Karu kohtalo odottaa myös Tulikultin jäseniä, mikäli Ithiel saa haluamansa.

Kukkonen osaa kasvattaa tunnelmaa ja lyödä panoksia pöytään. Liljan varastelureissut ovat molemmissa albumeissa jännittävää seurattavaa. Tarkkaan mietityt arkkitehtuuri ja koreografia eivät ole ihan läpihuutojuttu, mutta kun tekijä taitaa ne, on toiminnan seuraaminen suuri ilo. Sinänsä nämä kohdat ovat jo edellisosasta tuttua kauraa, mutta ei sillä ole väliä, koska niiden lukeminen silti tuntuu freesiltä.

voro2_6

Toisen osan heikkoutena on turhan selkeä MacGuffin, esine jota hahmot himoitsevat mutta syy on liian läpinäkyvästi juonen polkeminen eteenpäin. Voro 2 on selkeästi väliosa, joka toisaalta vaatii edellisosan juonen muistamista, ja toisaalta taas jää erityisen jännittävään cliffhangeriin, joka jää odottamaan seuraavaa osaa (ja kenties trilogian päätöstä?). Mutta kyllä kyseessä silti on kotimaisen seikkailusarjakuvan terävintä nuolenkärkeä!

voro2_4

 

 

Kategoria(t): fantasia, finland, Kasvutarina, Kotimaisia, Sarjakuvat, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Paavo haukkuu Batman-suosikkisi

batman_zero3

Edellinen blogipostaus sai yllättävänkin paljon huomiota ja uusia ystäviä blogille. Hankkiudutaanpa niistä sitten saman tien eroon sanomalla, että Batman on varmastikin yliarvostetuin sarjakuvahahmo maailmassa.

Sarjakuvataiteella on hirveästi erilaisia ulottuvuuksia, kuten blogin kolme vuotta ovat (toivottavasti) todistaneet. Kuitenkin ei ole sellaista kaikkien aikojen parhaiden sarjakuvien listaa, etteikö joku nörtti ole tunkemassa humpuuki-Lepakkomiestä sinne sekaan.

batman_dkr4

Hei, laukkaa ratsu reima!

Toki, eräänä suosituimmista ja pitkäaikaisimmista sarjakuvasankareista, on Batmanin 80:n vuoden aikana keretty näkemään jo hirveä määrä erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä hahmon psykologiasta. Kyllä siellä laatuakin on joukossa, vaikka sekin on suhteutettava siihen, mihin homma pohjautuu. Tämä kun ei nyt mitään rakettitiedettä ole; miljonääri pukeutuu halpaan naamiaisasuun ja pieksää rikollisia kunnes heidän juonensa pysäytetään. Geneerinen juoni, jonka avulla voi toki kertoa ehkä jotakin oikeasta maailmasta, mutta se tuppaa aina jäämään halvan macho-fantasian ja oikeistolaisen vigilantenpalvonnan alle.

Eli tässä postauksessa tehdään katsaus joihinkin Batman-seikkailuihin, jotka saattavat olla viihdyttäviä tai silkkaa sotkua. Mutta joka tapauksessa älkää viitsikö tehdä itsestänne naurunalaisia yrittämällä väittää, että kyseessä on viihteen sijasta jotain arvokkaampaa.

batman_hush4

Hush

Hush on sysityhmä kokoelma mättöä, jonka juoni sopisi paremmin videopeliin. Long Halloweenilla ja Dark Victoryllä maineensa kasvattanut Jeph Loeb on Bat-kirjoittajien J.J. Abrams: Kovaa juttuja käynnistelevä mutta lopulta tyhjänä kolisteleva tynnyri. Juoni pohjautuu lähinnä vain tiettyjen pahisten nostatukseen eikä mihinkään järkevään ajatukseen, eikä siis tarina kerro yhtään mistään. Ehkä siitä kuinka seksikäs Kissanainen on, jos halutaan olla anteliaita.

batman_hush3

Jokerin numero on kirjaimellisesti melkein pelkästään tätä.

Nytkin juonessa nähdään niin Killer Croc, Myrkkymuratti, Arvuuttaja, Jokeri kuin Ra’s al-Ghulkin, mutta yleensä vain siinä osassa että Bättis käy mukiloimassa heitä numeron verran koska ei osaa itse ratkaista typerää juonta, jossa sideharsopäinen keljulainen kiusaa häntä pitkin Gothamin katuja. Piirtäjä Jim Lee edustaa yhä 90-lukulaista grimdark-irvistys ja suonikkaat käsivarret -tyyliä, jota on varsin vastenmielistä katsoa.

batman_rip2

Batman R.I.P.

Hushia ovat toki kritisoineet muutkin, mutta suoranaisesti en kyllä ihan kykene ymmärtämään, miksi samoihin sudenkuoppiin tippuva, ja vielä huomattavasti sekavampi Grant Morrison pääsee niistä kuin koira veräjästä. Hänellä sentään on juttunsa taustalla joku ajatus; 50- ja 60-luvun hassuilla ja värikkäillä Bat-sarjakuvilla on yhtä lailla merkitystä myös nykypäivän yrmistelyssä.

batman_rip1

Mutta siis Hushin lailla tarina pohjautuu siihen, että Batmanin uusin, ja vaarallisin vihollinen esitellään ja tälläkin on yhteys Bruce Wayneen tämän lapsuudesta asti. Morrison vain ei itse pysty päättämään, mikä on näiden yhteyksien tausta, ja keskusroistolla on siis ainakin kolme keskenään poikkeavaa identiteettiä ja silti jotenkin aikaisemmin näkymättömissä pysytellyt supervoimakas salaseura tukenaan. Jokerikin ympätään mukaan. Ja taas Batman ei edes kykene romanssiin kun uusi tyttöystävä kidnapataan ja kaikkea.

batman_rip3

Jos Loeb kirjoittaa kuin Abrams, on Morrisonissa samaa vikaa kuin Game of Thronesin David Weinioffissa ja D.B. Weississa. Monimutkaisia suunnitelmia saatetaan kaavailla, mutta lopulta asioita ei jakseta kunnolla pohjustaa ja mennään isoilla näyttävillä ja järkyttävillä hetkillä järkevän sisällön sijaan.

batman_zero1

Vuosi nolla / Zero Year

Sitten pääsemme Bat-sarjakuvien Michael Bayhin, Scott Snyderiin. Hänelläkin on fiksaatio supersalaisiin ja pelottaviin salaseuroihin, joka näkyy selviten Pöllöjen hovi -tarinassa. Tuossa stoorissa on myös jälleen pahis, joka esittää olevansa Bruce Waynen lapsuuteen kuulunut hahmo, tässä kaikkein tyhmin mahdollinen, eli kauan kadoksissa ollut veli.

batman_zero4

Näiden kohdalla myönnettäköön, että pidän kovastikin Greg Capullon piirrostaiteesta. Yleensä ruskeanharmaa värityskin on tässä sarjassa mukavan värikästä paikoin.

Mutta otetaan tähän nyt käsittelyyn Snyderin alkuperätarina, jossa tällä olisi ollut hyvä mahdollisuus käsitellä Batmaniään uudesta näkökulmasta. Olihan Frank Millerin samanniminen klassikko jo esittänyt Batmanin vigilantismi-innon itsetuhoisena, rinnastaen tämän Gordonin rikollisuutta vastaan taistelun aiheuttaman oman elämän musertumisena.

batman_zero6

Juku, onkohantoiJokeri???

Mutta tässä tapauksessa kyseessä on vain kahden kirjan jatkumo, jossa ensin hyperväkivaltainen jengi uhkaa koko Gothamia, ja sitten Arvuuttajan ylilyöty postapokalyptinen juoni uhkaa koko Gothamia. Flaidausta ja arvoitusten ratkontaa kyllä on, mutta kuten arvasitte, ei tämäkään kerro yhtään mistään.

batman_dkr5

Yön ritarin paluu / Dark Knight Returns

Uskallan mennä myös tähän. On nimittäin ehkä niin, että Dark Knight Returns on kerännyt muutaman ikimuistoisen hetken ja vuosikausien hypetyksen ansiosta turhankin paljon kuumaa ilmaa pussiinsa. Frank Miller on Frank Miller jo tässä. Useista sarjan vioista mainittakoon esimerkiksi että juonessa ei ole jatkuvuutta (Batman saattaa ampua korston kiväärillä ja sitten myöhemmin tuomita kaikki aseet), mukana on fetisoivaa ja esineellistävää natsikuvastoa (natsinainen, jonka tissit peittävät swastikat), jutusta paljastuu äreän vanhan Millerin kyyninen suhtautuminen nuorisoon (seuraavat johtajaa, joka on vahvin) ja juoni pohjautuu silkalle käsirysylle ja sille, miten kovana hän Batmaniä pitää.

batman_dkr1

Bat-Rambo.

Juttu perustuu lähinnä grimdark-vastareaktion 60-luvun tv-ohjelmalle, mutta teoksella ei kuitenkaan ole hirveän paljon muuta annettavaa ja nekin vähät (tv:n asiaohjelmat, Reaganin jingoismi) ovat erittäin juurtuneita tekoaikaansa. Ei ole ihme, että tästä on pääasiassa adaptoitu elokuviin vain yksittäisiä kohtauksia. Kuitenkin on tämä aika lailla yhtä naurettava kuin nuo Millerin inhoamat 60-luvun värikkäät seikkailut.

batman_dkr2

Kollaasi- ja montaasikohtaukset ovat myös paikoin aika hölmöjä.

Kuvituksessakaan ei Miller Klaus Jansenin kanssa pääse samaan jylhään tummanpuhuvuuteen kuin Daredevil-tarinoissaan, vaan hahmot ovat kirveellä veistetyn näköisiä. Tuomitsen juttua nyt osittain myös sen vaikutuksen pohjalta, mutta ei se asioita ole ainakaan parantanut. Oikeastaan tämän kohdalla ihmetyttää että jatko-osia kohtaan sniiduillaan niin. Ne ovat pohjimmiltaan ihan samaa kamaa.

batman_joke1

En tajua, miksi Batman yrittää järkeillä Jokerin kanssa. Ja eikö murha/itsemurha -ajatus Batmanin kanssa ole eräs tätä konsistentemmin ajavista ajatuksista?

Tappava pila / The Killing Joke

SV. Seksuaalissävyinen väkivalta naista kohtaan.

Toinen tarina, jolla on ollut huono vaikutus myöhempään kehitykseen. Monissa muissa paikoissa on jo puhuttu siitä, miten Jokerin kosto Barbara Gordonille on kunnon ”fridging” -ilmiö käytännössä, eli naiset heitetään bussin alle ihan vain jotta mieshahmoilla olisi jokin motivaatio kostaa.

batman_joke2

Mutta ei se ole ainoa ongelma sarjassa. Alan Moore on puolestaan tekijä, joka menee konsepti ja rivien välinen idea edellä. Siispä tässä Batman ja Jokeri eivät kumpikaan tunnu toimivan ihan omina itseinään. Lisäksi häntäkin tuntuu usein vaivaavan puhdas edgyily, ja tässä vaiheessa vielä rikkoa rajoja joita supersankarisarjakuvassa vielä oli. Turha sanoakaan, miten huono vaikutus tällä oli.

batman_joke4

Sitten on koko se kiista, mitä tällä sivulla tapahtuu. SEN ON TARKOITUSKIN OLLA AMBIVALENTTI!!!

Yleisesti en hirveästi välitä mistään Jokerin taustatarinoista, vaikka loppu antaakin sille taas jonkinlaista salaperäisyyden verhon kulmaa. Saas nähdä, miten hahmon oman elokuvan kanssa käy. Yleisesti on aina hieman arveluttavaa heittää sympatiaa massamurhaavalle sadistille.

Cacophony / The Wydening Gyre

Kevin Smithin Bat-sarjakuvat ovat lukukelvotonta kuraa. Seuraava.

batman_odyssey1

Batman: Odyssey

Sekavin sarjakuva, jonka olen koskaan lukenut, kuuluu klassiselle Bat-piirtäjä Neal Adamsille. Itse asiassa kyseinen teos on Bat-sarjakuvafanienkin joukossa yleisesti naureksittu, mutta Uwe Böllin elokuvien tapaan jostain syystä sillekin löytyy faneja.

batman_odyssey2

Jos hommaa pitäisi jotenkin yrittää summata, kyseessä on sarja sisäkkäisiä kertomuksia, joissa Batman ei tunnu toimivan mallin mukaan tai mokaa. Sitten mukana on myös Adamsin käsittämättömiä ontto maapallo -teoriota, jossa asuu myös dinosauruksia, luolamiehiä ja velhoja. Ja sitten tarina on jokin tilinpäätös Adamsin Bart-uralle, jossa on isot osat hänen osaluomilleen hahmoille, kuten R’as al-Ghulille, Senseille ja Man-Batille. Mutta mitään tolkkua tai järkeä siinä ei ole.

odyssey-bruce-face

Vähän Michael Keatonmaiset piirteet.

batman_whcc2

Viimeinen Batman-tarina / Whatever happened to the Caped Crusader

Lopulta Neil Gaimanin viritelmä ”viimeiseksi Batman-tarinaksi”, joka lainaa mittansa ja nimensä tietysti Alan Mooren klassiselta Teräsmies-tarinalta. Joukko ystäviä ja vihollisia kokoontuu Batmanin hautajaisiin, kun tämä itse katsoo toispuoleisesta tilannetta. Ja tietysti joku, jota ensin epäillään Kuolemaksi on sitten myös kommentoimassa tilannetta.

batman_whcc1

Sarjakuva on täynnä muka-filosofointia ja tarinoiden merkitys -shaibaa suoraan Sandmanin roskakorista. Jotenkin jutusta näkyy, etteivät Batmanin monet kasvot ole Gaimanille kovinkaan läheinen aihe. Aiempi Arvuuttaja-tarina, jossa hahmo harmitteli 60-luvun tv-sarja campin muuttumista, oli paljon osuvampi isku. Mukana on kuitenkin yksi hieno ideanjyvä, Alfredin tarina jossa paljastuu että kaikki Batmanin seikkailut ovatkin hovimestarin teatteriryhmän lavastamia pitääkseen joutilas miljardööri Bruce Wayne pahimmista masennuksen syövereistä. Mutta yhdellä hyvällä idealla oltaisiin voitu keskittyä vain siihen itseensä.

batman_whcc3

 

Joko Bat-faneilla nousee savua korvista? No niin, hyvä. Tässä vaiheessa lievennettäköön hommaa sanomalla, että tämä teksti on jokseenkin kärjistettyä, vaikka pohjimmiltani olen kyllä oikeasti tätä mieltä. Etenkin jenkki-sarjakuvablogeja lukeneena kuitenkin Batmanin pohjaton ylistys herkästi jää ärsyttämään, koska sarjakuvataiteesta on niin paljon moneen muuhunkin. Mutta kuten todettu, Bat-sarjiksia löytyy moneen junaan. Ei tarvitse kauaa odottaa, niin tehdään katsaus niihin oikeasti parhaisiin.

Kategoria(t): American, DC, eri tekijöitä, Mainstream, metafiktio, Sarjakuvat, seikkailu, Supersankarit, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Roskasarjat: Giuseppe Perego ja Esinäytös

a_perego99.JPG

Vanhojen Aku Ankan taskukirjojen lukijat muistavat, että vanhaan aikaan taskareiden tarinat oli löyhästi punottu yhteen. Inhosin itse tätä tapaa vielä pahemmin kuin vanhojen taskareiden tapaa olla joka toiselta sivultaan mustavalkoisia. Skippasin usein nämä huonosti tuherretut esi- ja välinäytökset. Siinä oli tietty pointti, sillä ne muuttivat taskukirjojen sisällön ulosantia huomattavasti.

a_perego92

Minun ajanviettämiseni ei kuulu teille! Voin hyvin viettää aurinkoisen kesäpäivän lukemalla pimeässä huoneessa tämän laatuisia sarjakuvia!

Nämä väliosat oli useimmiten piirtänyt pahamaineinen Giuseppe Perego, italialainen sarjakuvaveteraani, joka tuhersi tarinoita lähes jokaiseen noin sadasta ensimmäisestä taskukirjasta, mutta ei silti ikinä kehittynyt piirtäjänä. Niin hänen ankkansa kuin hiirensäkin olivat alusta loppuun yhtä karkeita ja rujoja.

a_perego5

Älkää kuunnelko räyhääjää, lapset. Ihan hyvin voitte leikkiä keskellä vilkasta autotietä!

Alun perin sidosjutut oli teetetty italialaisten Topolino-sarjojen uusintapainoksia varten. Myöhempien taskukirjojen etu on, että ilmeisesti Suomen Aku Ankassa alettiin oikeasti toimittamaan niitä, toisin sanoen valikoimaan tarinoita ja kiinnittämään enemmän huolta niiden yhteneväisyyteen ja käännösten kieliasuun. Alkupään taskarit oli sen sijaan käännetty saksankielisistä alkulaitoksista, joten ne olivat käännösten käännöksiä. Kaiken lisäksi saksalaiset toki harjoittivat sensuuria ja muuta tarinoiden saksimista, minkä vuoksi vanhoissa taskareissa on niin epämääräinen ja sekava meininki. Tämä toki liittyy juuri niiden nostalgiaan.

a_perego3

En valehtele, Hessun riemukas esittäytyminen ja raivostunut suhtautuminen siihen kyllä kirvoittaa minulta naurut.

Peregon tehtävänä oli siis liittää yhteen useiden eri tekijöiden tarinoita, oli kyseessä sitten ankka- tai hiiriversumi. Koska kyseessä ei nyt ollut mikään huippuluokan kyky, ei varmaankaan ole hirveän yllättävää että usein esinäytösten juonet ovat hyvin toisteisia ja kehyskertomuksissa nähdeään usein jonkinlaisia hahmojen välisiä tarina- tai elokuvakilpailuita. Mutta kiehtovinta tietysti on, kun hahmot vain uneksivat monimutkaisia ja hämmentäviä seikkailuita ihan alitajunnastaan. Erityisesti italialaisten suosimat kirjallisuus- ja elokuvaparodiat olivat useimmiten Peregon käsissä juuri näitä unia.

a_perego6

Roopen unelmaretket -taskukirjassa Roope saa sairaalassa aina piikin suoneensa ennen kuin alkaa nähdä houreuniaan.

Peregon jäljen tunnistaa heti. Vaikka piirrosjälki on rujoa ja karkeaa, pitemmän päälle sitä oppii kankeutensa myötä tietyllä tasolla arvostamaan. Ei liene liioiteltua sanoa Peregoa ankkasarjojen Fletcher Hanksiksi, myös tarinoiden sisällön vuoksi (josta lisää kohta). Kun tuntuu, että useimmat ankkapiirtäjät yrittivät jäljitellä Carl Barksin hahmojen sulavaa kimmoisuutta ja ilmeikkyyttä nokkineen päivineen, tuntuu että Peregon ilmeisin esikuva on 30- ja 40-lukujen sanomalehtisarjoja tehnyt Al Taliaferro. Paikoin näkee suoraan Taliaferrolta kopioituja ilmeitä ja eleitä, etenkin Iineksen ollessa kyseessä, sillä onhan naispuolinen hahmo nyt huomattavasti hankalampi piirtää kuin miesoletettu!

a_perego96

On yleensä aika helppo bongata, missä Perego on lainannut piirrosta muualta. Vertaa Akua ensimmäisessä ja toisessa ruudussa. Ja koetapa lausua tätä dialogia ääneen!

Lisäksi Peregolla on selvästi ongelmia perspektiivin ja mittasuhteiden kanssa. Kun aikuisten ankkojen nokat ammottavat auki, ne tuntuvat kutistuvan samankokoisiksi kuin veljenpojilla. Veljenpoikien pallopäät tuntuvat suhteettoman isoilta aikuisiin hahmoihin, ja lasten sijaan he näyttävät enemmänkin kääpiöiltä. Ja nappinenäiset ”oikeat” ihmiset tuntuvat olevan piirtäjälle kaikkein vaikeimpia. Karhukoplalaisilla on valtavat aasinhampaat, Pelle Pelottoman pää tuppaa kutistumaan kuin kyseessä olisi noitatohtorin uhri, ja kaikkein kammottavimpina ovat ne epäpyhät mutanttidemonit, joiden kanssa Tupu, Hupu ja Lupu käyvät koulua.

a_perego2

Nuke the site from orbit. It’s the only way to be sure.

Perego ei itse luultavasti laatinut käsikirjoituksiaan, ja ne toki heijastelevat muutenkin taskareiden maailmankuvaa. Mutta esi- ja välinäytöksissä tuntuu korostuvan juuri, millaista maailmankuvaa niissä nähdään. Barksin kaltaisesta seikkailevasta ja yhtä vetävästä perheestä ei ole ankkatarinoissa tietoakaan, ja tilalla on ahdistava ja väkivaltainen perhehelvetti, jossa kaikki hahmot vihaavat avoimesti toisiaan ja tekojen motiivina on yleensä jonkinlainen kosto tai muu voimannäyttö halveksutuille osapuolille. Ahneus ajaa ja mattopiiska viuhuu! On syytä miettiä, mikä Italian sodanjälkeisessä mielenmaisemassa oli, että heidän oli hauskempi lukea tällaisten hahmojen edesottamuksista.

a_perego7

Tyypillistä välinäytöksen sanailua.

Muuten Peregon sarjoille ominaista on tietty ajanhaaskaus ja paikallaan poljenta, sekä toki arkijärjelle vieraat, älyttömät keinot päästä pisteestä a paikkaan b. Kun siis näkee, että esi- ja välinäytökset ovat oikeastaan unenomaisempia kuin muu taskukirjan sisältö, tulee näiden välille todella kummallinen ja epätodellinen suhde. Jos haluaa päänsä todella sekaisin, ei kannata sortua tinneriin vaan kaivaa ne vanhat Aku Anklan taskukirjat esille!

a_perego97

Siinä tulee mummon suusta Peregon tarnoiden pohjimmainen sanoma.

Kategoria(t): Disney, Huumori, Ihmissuhteet, Komedia, Mainstream, Roskasarjakuvaa, Sarjakuvat, seikkailu | Avainsanat: , , , , , , , , | 2 kommenttia

Lapsuus kolmannessa maailmassa: Minun Kiinani ja Tulevaisuuden Arabi

mkiinani5

Erityisesti ranskankielisessä maailmassa erityisen suosittu nykysarjakuvan muoto on tehdä muistelmia menneistä ajoista ja paikoista. Varmaankin Marjane Satrapin Persepolis sytytti tämän innon aikanaan. Monet Ranskaan sittemmin asettuneet tekijät muista kulttuureista kykenevät suodattamaan omia kokemuksiaan ranskalaisen maailman ja kerrontatavan kautta. Täten sarjakuvat toimivat kurkistusikkunoina vieraisiin kulttuureihin.

mkiinani2

Kulttuurin hävitystä uuden tieltä.

Tässä on toki se ongelma, että jutut ovat täysin subjektiivisia ja kertojasta riippuvia. Tuntuu, että mitä mehukkaampia paljastuksia tarinassa on, sitä suositumpi siitä tulee. Li Konwun Minun Kiinani -sarjan ensimmäisessä osassa on ilmiantoja ja petturuutta kuin kaudellisessa Game of Thronesia. Toisaalta voidaan myös epäillä, kuinka paljon sarjakuvista on oikeita muistoja, kuinka paljon sepitettä. Riad Satoufin Tulevaisuuden Arabi -sarja vaikuttaa viehättävän juuri pikkutarkkuudellaan ja pienten tapahtumien listauksellaan. Mutta voiko joku muistaa oikeasti lapsuutensa ihan näin tarkkaan?

arabi4

Vaaleanpunainen väritys indikoi Syyriaa. Onko mukana myös jotain ruusunpunaista nostalgisointia lapsuusvuosia kohtaan? Satouf vaikuttaa vähän inhorealistilta siihen.

Miesten tekemissä sarjakuvissa on myös toisenlainen yhteinen näkökulma. Kun Satrapi kertoi vahvasta naisesta, joka murtautui omista perinteistään ja samalla ahdistavasta yhteiskunnallisesta paineesta, on Li’n ja Satoufin sarjakuvien keskeisessä osassa ihaileva suhtautuminen isään tai isähahmoon ja päähenkilöiden päämääränä totella ja toteuttaa isällisiä määräyksiä ja visioita. Pikkuhiljaa näihin näkemyksiin alkaa ilmestyä säröjä. Samanlaista kapinaa ei kuitenkaan sarjakuvissa käsitellä.

mkiinani1

Kyllä, isi.

Huomautan tässä vaiheessa, että käsittelen molempia sarjoja jossain määrin epätäydellisinä. Li Konwu’n sarjassa on kolme osaa, Isän, Puolueen ja Rahan aika, jotka heijastavat Kiinan muutosta Maon hallinnon jälkimainingeissa hyperkapitalistiseksi diktatuuriksi päähenkilön elämäntarinan kautta. Näistä tämän tekstin teemaa käyttää pääasiassa ensimmäinen osa. Satouffin sarjassa puolestaan on suomeksi ilmestynyt kolme albumia, joissa päähenkilö ei ole kasvanut enempää kuin pikkupojasta koululaiseksi. Lisää on siis odotettavissa, ja Satouff onkin lupaillut, että äidillä tulee olemaan merkittävämpi osa myöhemmin. Isän otteesta siis tullaan irtautumaan.

arabi5

Isällä on toki oma kapinansakin taisteltavana Tulevaisuuden arabissakin.

Eurooppalaisen on hyvä naureskella ulkomaailman käsittämättömille yhteiskuntajärjestyksille ja autoriteettien epäluotettavuudelle. Mutta tämä kolonialistinen näkökulma on sinänsä vähän puusilmäinen sille, mitä tällaisista kokemuksista voidaan oppia. Kaikki järjestyneet yhteuskunnat ovat läpeensä ideologisia ja tuputtavat järjestystä ylläpitäviä ajatuksia koulun, viranomaisten ja byrokratian avulla. Ainoa ero on siinä väkevyydessä, millä tätä suoritetaan.

mkiinani4

Kiinalainen hierarkia.

Tälle syötölle ovat jotkut ihmiset helpommin vietävissä, ja haluavat korostaa tätä joka tilanteessa. Täten etenkin ulkopuoliselle voi tulla hankalata oltavat ideologista puhtautta vaativien kanssa. Molemmissa sarjakuvissa päähenkilö kohtaa vääryyttä ja sorsintaa sen takia, että joku määrittelee ulkoapäin, ettei hän ole kelvollinen ja siten yhteiskuntajärjestykselle vaarallinen. Jos aikoo kannattaa tasavertaisuutta ja liberaaleja ihanteita, on silloin myös hyvä havaita etteivät autoriteetit ja niiden kannattajat ole yleensä puolellasi.

arabi3

Lapsilla on suodattamaton näkemys aikuisten omaksumista ennakkoluuloista ja kaunoista.

Onpas teksti menossa anarkistis-filosofiseksi. Parempi korjata suuntaa vähän puhumalla teknisemmistä asioista. Satouf on paitsi yksityiskohtainen, myös sopivan karikatyrisoiva humoristi, joka piirtää hauskaa viivaa. Kulttuurin sisältä tuleva voi olla sopivan julkea myös ivatessaan paikallisia piirteitä ja käytöstapoja. Satouf ei säästele päästessään näyttämään miltä arabimaailma näyttää viattoman lapsen silmin.

mkiinani6

Kuvitus heilahtelee huolettomasti realismista karikatyyreihin.

Puolestaan Li ei ole itse piirtänyt, vaan Minun Kiinani -kuvituksesta vastaa Philippe Ôtié. Jälki osaa ottaa vaikutteita niin kiinalaisesta puupiirroksesta kuin myös kalligrafiastakin. Erikoiset sommitelmat, perspektiivit ja muut asettelut eivät ole ihan tavanomaisemmasta päästä. Lukijalle tulee tietynlainen kulttuurishokki jo sarjakuvan avatessaan, mutta siihenkin tottuu nopeasti. Vaikka käsikirjoituksessa on tiettyjä elämäkerran kaavamaisuuksia, tätä sarjakuvaa voi suositella jo ihan sen kuvituksen vuoksi.

Koska nämä ovat sarjakuvantekijöiden muistelmia, molempiin liittyy myös kohtaus, jossa nuori lapsi piirtää kuvan ja saa siitä aikuisilta palautetta. Kertovasti yhteiskunnan mukainen tuherrus saa kiitosta, mutta luovempi piirros sen sijaan haukutaan lyttyyn. Tässä voi nähdä jo jonkinlaisen metaforan siitä, mitä nämä kavamisesta diktatuurissa kertovat.

Kategoria(t): anarkismi, elämää, france, Hall of Fame, historia, Ihmissuhteet, Kansalaisaktivismi, Kasvutarina, muistot, politiikka, Sarjakuvat | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Hyrri: Satakieli, joka ei laulanut

satakieli6

Vaikka sinänsä pitäisi olla ihan sama, mitä sukupuolta sarjakuvantekijät edustavat, on etenkin naistekijöitä kohtaan yhä tiettyjä ennakkoluuloja. Olen kuullut sellaisia kliseitä, kuin että naistekijän sarjakuvissa tapaisi olla aina omakohtainen tarina, taiteellista akvarelliväritystä, pikkutyttöjä ja kaunokirjoitettua tekstausta. Näinhän ei tietenkään ole. Ja vaikka olisi, sanonpa siitä, että ei muulla pitäisi olla väliä kuin sillä, kuinka laadukasta ja tuoretta sarjakuva on. Esimerkiksi ensimmäisen sarjakuvansa juuri julkaissut Juliana Hyrri on ottanut näitä Katja Tukiaisen tapaisia tyylikeinoja ja tehnyt niistä aivan omannäköisensä ja -tuntuisensa sarjakuvan.

satakieli3

Jokaisella on varmaan kokemus kun rikkoi leikeissä jonkin lelun tai esineen, josta piti nimen omaan pitää hyvää huolta.

Hyrriä kiehtoo lapsuudessa tilanteet, joissa joudutaan sellaisiin tilanteisiin, joihin yleisesti ajatellaan etteivät lapset saisivat joutua. Erityisesti kuoleman kohtaaminen monissa muodoissaan tulee Satakieli, joka ei laulanut -teoksessa esille. Viattomuus menee kun lapset kohtaavat jotain salattua ja odottamatonta.

satakieli9.jpg

Hyrrin tapa käsitellä asioita on varsin mustan humoristinen ja paikoin jopa todella kiusallishumoristinen. Erityisesti mieleen jää, miten käsitellään myös ehkä pahinta kulttuurimme tabua, lapsuuden ja seksuaalisuuden yhdistämistä tavalla, josta on hankala löytää sormella osoittetavia syntipukkeja, mutta syvän häpeän ja järkytyksen tunteet ovat silti kosketeltavia.

satakieli8.jpg

Tekijä itse sanoo tarinoiden pohjautuvan joko omiin tai lähipiirinsä kokemuksiin. Ne on kuitenkin suopdatettu hämärtyvien muistikuvien tai kertojan selityksen kautta tavalla, joka hieman muistuttaa Ville Pirisen Yhesti x paikas -sarjoja. Hyrrin huumorintaju heijastuu etenkin tavoilla, joilla hän kuvaa lasten järkyttyneitä kasvoja, joissa saattavat silmät paisua tai kutistua kasvoihin modernien animaatiosarjojen tyyliin. Minulle nämä groteskit kasvokuvat ovat takuuvarma naurunpurskauksen lähde.

satakieli5

Did this happen to you? Call Charlie Kelly, Attorney at Bird Law.

Osa sarjakuvista on tarkoituksellisen karkeita hiili- ja lyijykynäpiirrosta, osa vähän kunnianhimoisempaa kuvitusta. Hyrrin tausta kuvataiteilijana näkyy erikoisemmissa värienkäytön ja maalipinnan käytössä. Sarja on sen verran kaunis, että sitä kelpaisi katsella galleriassakin.

Kenties sarjakuvan tietyistä tutuista juurista lähtevä lähestymistapa heijastaa vähän nostalgiaa ja tiettyä jaettua naiseuden alun kokemusta. Pienillä yksityiskohdilla saadaan loihdittua aidontuntuista ysärinostalgiaa niin seikkailumetsien, uimahallien, markettien kuin yökyläkotien kautta. Disneyn Leijonakuningas tuntuu olevan aika läpitunkematon juttu kaikille tuona aikoina kasvaneille.

satakieli2

Tuo pentu perineet käy latomaan.

Jos joku hieman heikompi tarina sarjakuvasta löytyy, niin kirjan sulkeva sarjakuva on vähän mitäänsanomaton verrattuna sitä edeltäviin juttuihin, ja tuntuu siksi vähän lussulta lopetukselta, vaikka siinäkin on hienoja huomioita. Muutamaan otteeseen yllättävästi tulevat fantasia-ainekset saattavat hämmentää, mutta sitten tajuaa että se kuuluu näkökulmaan. Tiettyä viattomuutta omaksuvat tytöt saattavat vielä uskoa yliluonnolliseen tai puhua lelujensa kanssa.

satakieli4

Vääryyttä todistanut isosisko purkaa vihansa pikkuveljeen kylmäävässä fantasiajaksossa.

Tietty epätasaisuus tosin kuuluu esikoisteokseen ja näinkin kirja on ehtaa voittaja-ainesta ensi vuoden Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaita valittaessa. Taitavaa sarjakuvassa on myös, miten joistakin jutuista jää asioita auki ja mysteereiksi, mutta koska keskiössä on tyttöjen reagointi niihin, ei asiaa avata sen enempää. Tarinat eivät ole pitkiä, mutta tämän ansiosta teos jää kummittelemaan mieleen.

satakieli1

Story of my life.

 

Kategoria(t): elämää, fantasia, finland, Huumori, Kasvutarina, muistot, Sarjakuvat, Suomi | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

McNeil: Finder – Talisman

finder5

Carla Speed McNeilin Finder-sarjan selittäminen lyhyesti tuntuu hankalalta, kuin selittäisi Tulen ja jään laulun pääpiirteitä. Pitkäikäinen sarjakuva on ajattelevan lukijan scifiä, eli sellaista jossa joka ruutu on täynnä pieniä informaatiohippusia ja yksityiskohtia, joita voi sitten bongata McNeilin loppuviitteiden avulla.

finder1

Tietynlaista taikuuttakin esiintyy.

Tekijä itse summaa teoksensa olevan ”aboriginaalia sci-fiä”. Ilmeisesti tulevaisuuteen sijoittuvassa maailmassa resurssit ovat niukkoja kuin autiomaassa. Samalla tilanteita ja tapahtumia käsitellään elävillä unijaksoilla ja symbolismilla, joka avaa kysymyksiä entisestään. Jos scifille on allerginen, Finder saattaa sopia silti hyvin, sillä kaikenlainen toismaailmallinen teknologia ja monimutkainen maailma eri klaaneineen ja esimerkiksi eläinihmisineen on pääasiassa taka-alalla. Etusijalla ovat ajatukset ja hahmojen väliset suhteet.

finder2.jpg

Kirjakaupassakin vilistää kaikennäköisiä pieniä dinosauruksia.

Sarjan näkökulmat vaihtelevat. Toistuva hahmo on Jaeger, romunkerääjä ja vaeltaja, jolla virtaa alkuperäisasukkaan veri. Hahmo toimii kuin kulkukissa, Wolverine tai Nuuskamuikkunen, hän vain ilmaantuu eräänä päivänä tuttujen luokse ja asettuu taloksi määrittelemättömäksi ajaksi, kunnes taas häviää. Finderin ensimmäinen kertomus vei loukkaantuneen Jaegerin hoivattavaksi Grosvenor-Lockhartin perheen luokse. Suhde perheen äitiin vaikuttaa olevan läheisempikin, kun taas perheen sairauden rapistavalla isällä ja Jaegerilla on yllättävää yhteistä taustaa.

finder4

Isän nykyinen olotila on myös merkittävässä asemassa Talismanissa.

Ja tästä päästäänkin sitten tarinaan Talisman, jota monet pitävät helpoimpana porttina Finderin maailmaan. Se ei ole turhan pitkä, ja pysyy rajattuna kasassa, vaikka sisältää paljon yhteyksiä muihin tarinoihin, erityisesti juuri sarjan avaavaan kokonaisuuteen, joka on myöhemmin saanut nimen Sin-eater. Se palauttaa näkökulmaa jälleen Lockhartin kolmeen lapseen.

finder6

Hahmot vetävät yhtä köyttä ja rohkaisevat toisiaan, mutta erilaisilla kulmilla.

Tarinan neljäntenä volyyminä ilmestynyt Talisman seuraa alussa pikkutyttönä nähtyä Marcieta, joka kasvaa saamaan oman idetiteettinsä ja itsenäisyytensä. Jaeger nähdään vain tapahtuman aluille panijana, sillä hän ostaa seitsenvuotiaalle Marcielle kirjan, joka tulee muuttamaan kaiken.

Finderin maailmassa, jossa toisaalta esineillä on tiukka hyötyarvo, ja toisaalta on olemassa erilaisia e-kirja -tekniikoita suoraan aivoihin, ovat vanhanaikaiset painokirjat väheksyttyjä esineitä. Sarjan voima onkin juuri siinä, että se osaa esittää kolmessa luvussa kolme tärkeää argumenttia siitä, mikä kirjan arvo on.

finder3

Tuolla nimellä on merkittävä asema siitä, miksi pieni Marcie niin tästä kirjasta alkaa välittää.

Alussa lapsena nähtävälle Marcielle kirja on läheisyyden mittari. Ensin Jaeger lukee hänelle ostamaansa kirjaa, mutta tämän lähdettyä jälleen omille teille, hän käy läpi läheisensä jotta nämä lukisivat kirjaa eteenpäin. Kuitenkaan kaikkien kerrontataito, moraali tai kiinnostus ei tahdo kantaa. Kunnes lopulta äiti heittää roskana pitämänsä kirjan menemään.

Tämän teon myötä opuksesta tulee otsikon Talismaani, mystinen objekti, jota on vaikea saada käsiinsä ja jolla on mittaamaton tunnearvo. Se myös sytyttää Marciessa mielikuvituksen liekin kun hän uniensa ja päänsisäisten unelmiensa avulla yrittää luoda maailmoja, jotka vertautuisivat kirjaan. Tietysti ei liene suurikaan spoileri, mutta kun kirjan saa takaisin, se ei ole omalta sisällöltään tämän arvoinen.

finder8.jpg

Kaikki lapset ovat omaksuneet ihailemaltaan Jaegerilta jotain. Transsukupuolinen Lynne saattaa olla omaksunut kaikkein eniten tämän filosofiaa.

Lopulta sitten fiilistellään tyhjiä kirjoja ja niiden antamaa potentiaalia mihin hyvänsä. Sarjakuvassa on myös aika banaalin oloinen tulevaisuuden elokuva, joka pystyy manipuloimaan katsojiensa tunteita suoraan, kuten Hitchcock aikanaan haaveili. Tällainen suora mielikuvituksettomuus tyrmätään täysin, mikä on omaan makuuni hieman turhan elokuvataidetta vähättelevä, mutta tarinan kontekstissa toimiva ratkaisu. Sarja on kaikille kirjailijanaluille inspiroiva, ja antaa avaimia koettaa ymmärtää kaoottista maailmaa ympärillämme.

finder91.jpg

Se käsittelee myös rehellisesti kirjoittajan kokemia ongelmia.

Minulla meni aikani alkaa ymmärtää Finderia, mutta Talismaniin päästyäni olin jo totaalisesti junassa McNeilin omaperäisen kerrontatavan kanssa. Hän on säilyttänyt jotain omakustanteista tai verkkosarjakuvan jälkeä tarinoissaan, vaikka ne ovat hyvin tarkkaan suunniteltuja ja piirrettyjä. Juttu voi olla turhankin monimutkainen monille lukijoille, mutta jos haluaa haastaa lukijana itseään, Finder on erittäin hyvä tuttavuus ja Talisman siihen erittäin hyvä alkuaskel.

finder9

Kategoria(t): American, family, fantasia, Hall of Fame, Ihmissuhteet, Kasvutarina, Sarjakuvat, scifi | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi