Roskasarjat: Toxic Avenger- eiku Crusaders

toxic5

Kaikelle sitä lapsena tulikin altistuttua. Ei riittänyt että lauantaiaamuisin telkkarissa pyöri Tappajatomaattien hyökkäys -leffaan perustuva animaatiosarja, lelujen puolella kuumin juttu olivat Toxic Crusaders -figuurit, jotka perustuivat Troman erittäin lapsilta kiellettyyn elokuvasarjaan. Olihan se tosin tietty aikuistumisriitti kun katsoimme VHS:ltä Toxic Avenger II:n ja ihmettelimme missä on Tri Killemoff ja Nozone, kun tarjolla oli alastomia naisia, päänkatkomisia ja muuta törkyhuumoria.

toxic7

Vastaavasti yllättävää kun lastenlehdessä vierailee leffasta tuttu paksu pormestari.

Joka tapauksessa lelubuumiin liittyi myös vuosien 1992 ja -93 Toxic-lehti (cue Britney Spears), jota tässä kirjoituksessa katsastelemme. Toinen iso yllätys oli lapsena, että vaikka Toxic Crusaders -lehteä julkaistiin vain kaksi numeroa (jotka molemmat minulla oli), oli tuohon Troman Toxieen perustunut lehdykkä ehtinyt pyöriä peräti vuoden (ja neljä numeroa). Nyt vasta aikuisiällä sain nuokin lehdet käsiini. Verrataan hieman Toxien kehitystä ennen ja jälkeen lelufikaation.

toxie5

toxic1Alkuperäinen Toxie vaikuttaa liittyneen Semicin 90-luvun sarjisrevoluutioon, jonka turvin tuotiin vaikkapa Pulmuset-sarjakuvalehti, Parodia-Sarjan albumeita ja muuta kivaa suomalaislukijoiden käsiin. Siinä on hyvin samanlainen ote kuin Suomen MADissä ja yllämainituissa, vaikka tällä kertaa kääntäjänä ei ole Metsänen tai edes Mail-Man. Toxie-sarjakuvathan ovat Marvelin alun perin julkaisemia.

Alkuperäiset Toxie-sarjakuvat edustavat samaa kauhu-/supersankarisarjakuva-ristisiitosta kuin vaikkapa Swamp Thingit. Niissä on karmivaa kuvastoa ja kauhutrooppeja hulluista tohtoreista lähtien, mutta myös joka numero huipentuu nyrkkitappeluun Toxien ja viikon hirviön kanssa. Ei liene sattumaa, että kuvittajaksi on palkattu Marvelin Man-Thingiä tehnyt (ja Howard the Duckin ensimmäisenä piirtänyt) Val Meyerik.

toxie1

Ja jälki on kyllä tyylikästä!

Kuitenkin sarjakuvassa on myös itsetietoista vitsailua. Neljättä seinää koputellaan jos ei nyt ihan rikota, ja huulta heitetään vähän samaan tapaan kuin Toxic Avenger -leffoissa, mutta kuitenkin hieman kiltimmin. Saman tason räävitöntä potta- ja veripalttu-huumoria ei sarjassa sentään nähdä, vaan sitä on siivottu nuorempia lukijoita huomioiden.

toxie2

Tämä Mutanaama-juttu kyllä menee huonon maun rajoille, vaikka sillä tehdäänkin pointti poliisin yleisistä toimintatavoista.

toxic9Entisestään puhdistus etenee kun siirrytään Toxic Crusaders -lehden puolelle, jonka iskulausekin on ”It’s Clean Up Time!” Ensimmäisessä numerossa retconnataan Toxien syntytarina niin, että myös muut animaatio- ja lelusarjasta tutut markkinoitavat hahmot ovat mukana. Toxie perustaa sarjan tiimellyksessä omat Avengersinsa, johon kuuluu myös kasviperäinen Major Disaster, jättiaivastuksia päästävä pilotti Nozone, pummin ja rakkikoiran yhdistelmä Junkyard sekä tyhjäpäisestä surffarista ja Squidwardista koostuva kaksipäinen FenderBender. Vastustajina heillä on aiemmissa numeroissa nähdyltä Mr. Chairmaniltä ilmeisesti Apocalypse Inc -yhtiön itselleen hamunnut Tri Killemoff, sekä mäntit jankkaavat apurinsa Psycho ja Bonehead.

toxic3

Ota tästä selvää, kuka kukin on.

Mikä alun perin sai lanseeraamaan Toxien lasten pariin? Varmaankin yhdistelmänä oli ajan kuva, toisaalta Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnatkaan eivät alun perin olleet lapsille, vaan aikuisille suunnattua parodiaa, joka sitten väännettiin multimedia-ilmiöksi lähtien leluista. Toxie kyllä sai oman lelunsa, olenjan itsekin kuvauttanut itseni Lloyd Kaufmanin kanssa pidellen tuota lapsuuteni leikkikappaletta. Toisena on aikakauden lastenkulttuurille tyypillinen kaksinaisjako; saarnaavuus ympäristön puolesta (katso myös Kapteeni Planeetta) ja tietty inhoreaktiota hakeva keskittyminen räkään, limaan ja muuhun mönjään, joka juontanee Nickelodeon-firman piirrossarjoista.

toxic2

Toxic Crusaders -lehden piirrosasu on astetta piirrossarjamaisempaa.

Siis lelumainos, ympäristötuhojen estäminen ja mönjäestetiikka paiskaavat tassua myös sarjakuvassa. Huumoriakaan ei ole unohdettu, mutta se on aika väkinäistä. Toxie ratkoo yhä ongelmat mieluiten väkivallalla, mitä ei juurikaan kyseenalaisteta tai muutenkaan esitetä arveluttavana. Aikuisille toki Itchy & Scratchy -väkivalta on hauskaa huumoria, mutta lapsille esittämisessä on kyllä oma problematiikkansa.

toxie3

Oikeastaan kumpikaan inkarnaatio Toxic Avenger -sarjakuvista ei ihan osu maaliinsa. Molemmat tuntuvat olevan vähän tarinan tasolla hutiloituja ja räävittömyydestään tingittyjä inkarnaatioita. Crusaders-porukasta ei oikein saada irti kummempia ainakaan alkuseikkailuissa, tiedä sitten olisiko homma ollut luontevampaa pidemmällä tähtäimellä. Vaikka Troman tuotoksetkaan eivät nyt varsinaisesti mestariteoksia ole, syytävät ne sentään törkyhuumoria ja gagejä tasaiseen tahtiin ja yleensä etenevät niin arvaamattomasti, ettei lopputulosta voi ihan helpolla ennustaa. Toxien sooloseikkailut puolestaan menevät helpolla peruskaavalla. Visuaalisesti ne ovat melko muikeita, joten pidän lehdet kyllä silti kuriositeetteina kokoelmissani.

toxic6

Hyvää Hirviöiden turpakäräjää vain itse kullekin säädylle!

18

Kategoria(t): American, fantasia, Huumori, Marvel, Roskasarjakuvaa, Sarjakuvat, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Conanin legenda

conan_1

Hirviöiden turpakäräjät jatkuvat!

Robert E. Howardin klassisella fantasiahahmolla Conan Cimmerialaisella on pitkä ja vaihteleva historia sarjakuvan parissa. Meksikossa tehtailtiin Conan-sarjakuvia jo 50-luvulla. Kuitenkin hahmo nousi suorimpaan suosioonsa 70-luvulla. Kun Yhdysvaltojen tiukat sensuurisäädökset alkoivat höltyä, oli mahdollista tehdä rujompaa sarjakuvaa ja tuoda tappavia antisankareita lähikuvaan. Marvelin sarjakuvatehtaalla nähtiin avautuvat mahdollisuudet ja Conan sopi tähän pirtaan täydellisesti.

conan3

Siinä teille mörököllejä!

Legendaarisimmat Conanin seikkailut kirjoitti Marvelin luottomies ja Stan Leen oikea käsi Roy Thomas. Piirtäjänä aloitti ensin nuori lupaava kyky Barry Smith (myöh. Barry Windsor-Smith). Osa Conan-faneista vannoo yhä Smithin nimeen. Aikakaudelle jälki kyllä oli aika klassisen näköistä, yksityiskohtaista, puupiirrosmaista ja sommitteluiltaan omaperäistä. Mutta itseäni ei Smithin jälki lopulta juuri miellytä. Hän on erityisen kankea piirtämään kasvoja ja niiden eleitä, etenkin naisten, joille jää kummallisen eloton olemus.

conan6

Howardia ja Stan Leetä yhdistää poskettomien nimien keksiminen kuvatuksille.

Sarjakuva alkoi Conanin nuoruudesta, jossa tämä oli vielä norja ja atleettinen seikkailija. Kun Conan kasvoi vanhemmaksi ja kyynisemmäksi sotaratsuksi, alkoi tämän ulkomuotokin kehittyä. Myös Marvelilla huomattiin, että Conan-tarinat möivät hyvin, ja nuoren kyvyn tilalle palkattiin talon sen hetken tuotteliaisuuteen nähden laadukkain piirtäjä, John Buscema.

conan_3

Näkisin että Busceman väkivahva lihaskimppu-Conan on se, mitä useimmat ajattelevat kun Conan barbaari mainitaan. Ellei sitten ajattele Arnold Schwarzeneggeriä, joka kyllä minun näkökulmastani palkattiin rooliin koska ei kukaan muukaan olisi täyttänyt Busceman piirtämän hahmon raameja. Mutta Conan ei ole mikään pullistelija, vaan dynaaminen ja nopea liikkuja ja erityisesti toimintakohtausten kuvaamisessa Buscema loistaa.

conan4

Täältä tullaan!

Koska Robert E. Howard ei lopulta elänyt hirveän pitkää elämää, alkoi jossain vaiheessa Marvelin sarjakuvissakin lähdemateriaali loppua. Onneksi Thomas oli sisäistänyt jo helposti tarinoiden sisäisen kaavan. Yleensä homma toimii niin, että Conan on ryöväämässä tai etsimässä jotain aarretta kun vastaan sattuu joku ulkopuolinen (yleensä kuvankaunis nainen), joka tarvitsee hänen apuaan jonkin ongelman ratkaisemiseksi. Yleensä ongelman aiheuttajana on kajahtanut velho, joka loitsii myös jonkin sortin hirviön Conanin kiusaksi. Conan mättää kaiken tiellään olevan maan tasalle, vie aarteet ja jättää tytön matkatakseen kohti seuraavaa seikkailua.

conan_5

Conanin yksi parhaita puolia on tämän mutkattomuus ja halveksunta kaikkia loren rakennusta kohtaan.

Tätä kaavaahan voi varioida loputtomiin. Marvelin kiinnostavimmat kokeilut liittyivät tarinan yhdistämiseen muuhun Marvel-universumiin. Lovecraftmäinen kammotus Shuma-Gorath alkoi kiusata myös Dr Strangeä nykypäivänä, ja erilaiset aikaluupit veivät Conania menneisyyteen tai muita tunnettuja hahmoja Hyboriaaniseen aikakauteen. Vaikka nämä ovat hauskoja ajatusleikkejä, on Conan silti parhaimmillaan kun ei lähde hirveän kauas Howardin jo muutenkin yltiöpalttisen rikkaasta maailmasta. Muu tuntuu vain kikkailulta.

conan5

Anna minulle Howardin kynäilemä traaginen apina, joka luulee olevansa velho minä päivänä hyvänsä!

Eräs merkittävä lisäys oli Conanin naisvastine Red Sonja, joka oli löyhästi perustettu Howardin teksteihin, mutta sai oman elämän sarjakuvassa. Conanista tehtiin myös sanomalehtistrippi, jota varten toki jouduttiin karsimaan väkivallasta ja seksuaalisesta sisällöstä. Emolehteä oltiin kokeiltu jo julkaista ilman Comics Coden valvontaa mustavalkolehtinä ja myynti sujui ihan hyvin.

conan_2

Kun oikeudet hipuivat Marvelin käsistä 2000-luvun alussa, alkoi Dark Horse julkaista Conan-sarjiksia käsikirjoittajanaan muun muassa maineikas Kurt Busiek. Dark Horse sai myös oikeudet Conanin takakatalogiin. Hyvänä puolena kokonaan uusi sukupolvi (minun) sai käsiinsä klassisia Conan-tarinoita. Huonona taas Dark Horse uudelleen väritytti sarjakuvat ankealla digivärillä. En ole suurin puristi luonnolliseen väritykseen, sillä esimerkiksi sadekohtauksiin saadaan tällä tekniikalla uudenlaista tunnelmaa. Mutta pääasiassa digiväritys näyttää vain mielikuvituksettomalta, halvalta ja kankealta. Suomessa on julkaistu parempia Conan-korkkareita, jotka ovat onneksi mustavalkoisia.

conan_4

Nykyään Conan kuuluu jälleen Marvelille. En ole itse uuteen kamaan tutustunut, mutta kirjoittajana on yleensä luotettava Jason Aaron, joka on esimerkiksi onnistunut tekemään Thorista jälleen eeppisen saagan. Mysö kuvittaja Mahmud Asrar vaikuttaa olevan täydellinen nykykuvittaja Conanin uusille seikkailuille. Vähemmän minua kiinnostaa Marvelin ylemmän portaan vaatimus heittää Conania Avengerseissiin ja muihin tiimisarjiksiin vierailevaksi tähdeksi tai jopa jäseneksi. Hyboria Hyborialaisille sanon minä ja täts it.

conan1

 

19

Kategoria(t): American, eri tekijöitä, fantasia, Hall of Fame, Mainstream, Marvel, Sarjakuvat, seikkailu | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Hirviöiden turpakäräjät: The Goon ja The Demon

goon1

Hirveästi ideoita, liian vähän aikaa. Oli kolme päivää aikaa tehdä isompaa postausta mutta jotenkin nyt on jo kolmannen päivän ilta ja juuri mitään ei ole valmistunut. Varasuunnitelman aika. Halloween tulossa. Vertigon lopettamiseen pitäisi kai reagoida jotenkin. Tässä kuussa tosiaan olisi tarkoitus käsitellä muutama Vertigon klassikko, joita ei vielä olla keretty. Mutta voihan homman aloittaa ottamalla esiin jotain vähän vähemmän tunnettua.

demon2

Ota mukava asento kun tyynyt puhuvat pehmoisia.

Kuinka moni tietää DC-hahmo The Demonin, alias Etriganin? Takarivin hahmo lienee korkeintaan tuttu jos sen on nähnyt vierailemassa jonkun tunnetumman hahmon omassa kirjassa. Riimittelevä keltainen demoni, joksi keskiajalta asti elänyt mystikko Jason Blood muuttuu on itse Jack Kirbyn luomus. Uuteen suosioon hahmo nousi 80-luvulla kun Alan Moore kaivoi tämän naftaliinista pariin muistettavaan numeroon Swamp Thingiään.

demon6

Ennis kyllästyy tietyssä pisteessä riimittelyyn, eikä peittele tätä.

Vähän yllättävämmin 90-luvun alkupuolella annettiin sitten The Demonin oma sarja nousevalle irlantilaiskyvylle Garth Ennikselle ja aika omakustannekulmikasta jälkeä mainstreamiksi tuottavalle piirtäjä John McCrealle. Tunnetusti hyvin happamesti supersankareihin suhtautuva kirjoittaja ei varmaan olisikaan suostunut ottamaan mitään hahmoa, joka olisi tätä lähempänä trikoosankaria. The Demon on oikeastaan hieman kuin vanhan ajan kauhusarjakuvien juontaja, sarkastinen ja ironiasta tykkäävä ja kuolevaisten kohtaloihin lähinnä huvituksella suhtautuva antisankari, joka ei epäröi päästää pahiksia päiviltä.

demon4

Tai pistää pehmolelun näköisiä otuksia mikroon.

Nykypäivänä sarja muistetaan lähinnä siitä, että Ennis sai esitellä itselleen vielä läheisemmän hahmon, psyykkisiä voimia omaavan palkkatappaja Tommy Monaghanin, Hitmanin, joka sai voimansa isommassa crossoverissa ja sitten lopulta oman spinoffinsa, jonka Ennis-McCrea -parivaljakko vei maineeseen. Odottelen parhaillaan että DC saisi aikaiseksi tehtyä näistä sarjoista myös uusintapainokset oman kokoelmani täydennykseksi, sillä niiden surumielinen ja kyyninen maailmankuva on ominta Ennistä, ei pelkkää sekoilua.

demon3

Tommy Monaghan ei vähästä hätkähdä.

demon8The Demonin kanssa puolestaan Ennis kykenee irroittelemaan hieman enemmän, pysyen kuitenkin selkeästi vielä järjen rajoissa (mitä ei kaikista hänen tuotoksistaan voi sanoa, etenkään myöhemmistä). Kaavahan on tietysti tuttu, Helvetistä saapuu erilaisia demoneita jotka ovat vielä Etriganiakin pahempia ja vastahakoinen Jason Blood joutuu laskemaan alter egonsa vapaakseen ne hoidellakseen. Muun touhun tohinassa Etrigan sitten pääsee myös keksimään ironisia rangaistuksia maan päällä tallustaville tavallisemmille syntisäkeille. Myös Hitmaniä erikoisempia hahmoja vierailee tarinassa, kuten etelävaltion kummitusten riivaama Haunted Tank, joka käy taistoon (tietysti) natsizombeja vastaan. Ihme kyllä, tuo hahmo ei edes ole Enniksen luomus!

goon2

Okei, okei! Puhutaan toki välillä Goonista!

Toinen vastaava sarjakuva, joka on koottu lähinnä tekijänsä huvittelutarpeisiin, mutta on sittemmin singonnut kiinnostaviin ja surumielisempiin viritelmiin, on Eric Powellin pitkäaikainen sarja The Goon. Jo 90-luvulta alkanut sarja on kiertänyt eri kustantamoilla, mutta nykyään Powell on luomuksensa kanssa omavarainen.

goon6

Parempi olla silti suututtamatta jokapäiväistä leipäämme.

Eräänlaiseen vaihtoehtoiseen 30-luvun kaupunkiin sijoittuvassa kaupungissa on yksi iso rikollisjärjestö. Aluksi vaikutti, että The Goon on vain sen johtajan Labrazion ykköskätyri, mutta aika pian alusta saakka piilotteluleikki hylätään, ja selviää että väkivahva Goon onkin itse capo di tutti capo. Oikeastaan rikollisjärjestöönkään ei kuulu muita Goonin lisäksi kuin hänen suulas ja äkkipikainen kaverinsa Franky. Goon suojelee kaupunkia ja muut pitävät hänet rahoissa ja kaljoissa.

goon7

Suojelua tarvitaankin, sillä läheisellä suolla asuu katala Nimetön mies, voodoopappi joka komentaa zombigangstereiden armeijaa. Totta kai Goon on hänelle kivi kengässä, josta olisi päästävä eroon. Muita kiinnostavia hahmoja ovat muinainen pyssysankari The Buzzard, joka ahmii ampumiensa zombien jäännökset, hyväntahtoinen mutta kokeidensa kanssa alati sähläävä tohtori Hieronymous Alloy ja Spider, joka on leppoisa jättihämähäkki joka tykkää läiskiä korttia baarin takanurkassa.

goon9

Puhumattakaan sitten vierailevista tähdistä.

Goon tosiaan on alun perin rakennettu vain yksittäisiin humoristisiin räiskäisyihin, jossa yleensä päähenkilö ottaa mittaa milloin mistäkin mutanttikoljatista. Mutta hiljakseen Powell alkoi myös rakentaa vaihtoehtohistoriallista maailmaansa. Nimettömän miehen konnantyöt vievät jo villin lännen aikoihin, ja ovat aiheuttaneet kirouksen maan päällä, missä kukaan ei lopulta kykene olemaan onnellinen. Goonin oma historiakin on täynnä tragediaa, murhetta ja sydänsuruja.

goon8

Ollakseen niin villi ja arvaamaton sarjakuva, Powell onnistuu tasapainottelemaan sävyjen välillä hyvin. Tai ainakin lukemani perusteella koko ajan paremmin kun tarina kehittyy. Tässä auttaa hänen piirrostyylinsä, joka on ainakin kovasti omaan mieleeni. Häneltä luonnistuvat niin synkät ja tunnelmalliset maisemakuvat, vanhan ajan puupiirrosmainen kuvittaminen kuin överisti ylilyöty piirroselokuvamaisuus. Powell piirtäjänä muistuttaa Jack Davisin kaltaisista klassisista MAD-piirtäjistä, jotka saivat ensin leipänsä vanhoista kauhusarjakuvista ennen kuin yleinen sekoilu ja häröily tuli myöhemmin muotiin.

McCrea on sitten päinvastainen talentti, hänen jälkensä kun on aina ehtaa itseään. McCrea pystyy tuomaan tiettyä toismaailmallisuutta ja kieroutuneisuutta kuvaan ja helvetin visiot maan päällä ovat hänelle ihan osuva kuvitusurakka. Mikään ihan arkijärjelle normaali ei sitten ole ihan yhtä vahvaa, mutta onneksi Enniksen tarinat antavatkin mahdollisuuden kuvittaa vaikka sohvatyynyiksi muutettuja ihmisiä. Sarjoja yhdistää värikkyyden, kauhusarjakuvan historian hatunnoston ja hyvän käsikirjoittajan antamien sävyvaihteluiden lisäksi tietysti myös se, että molemmissa annetaan hirviöille köniin. Onhan tuota amerikkalaista sarjakuvaa rakastettava!

demon9

Menossa tekemään lihamureketta!

Kategoria(t): American, DC, fantasia, Huumori, kauhu, Mainstream, Sarjakuvat, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Sfar: Rabbin katti

rabbinkatti1

Ranskalainen uuden aallon sarjakuva on antanut tekijöille uudenlaisia mahdollisuuksia tarttua aiheisiin. Leimallisesti aikakauden sarjakuvia tuntuu yhdistävän tietty lastensarjakuville ominaisen naiiviuden (kuten puhuvat eläimet) ja monitahoisten, haastavien aiheiden käsittely. On hyvä syy, miksi Joann Sfaria pidetään liikkeen keskeisenä tekijänä.

rabbinkatti2

Rabbin katti on kertomus 1930-luvulta lähtein juutalaisten elämästä ja filosofiasta. Ja sitä seurataan puhuvan kissan välityksellä, helposti lähestyttävästi ja humoristisesti. Juutalaiselle oppi-isälle ja tämän kuvankauniille tyttärelle kuuluva kissa oppii puhumaan hotkaistuaan suihinsa ärsyttävän papukaijan. Rabbi pitää sitä mukanaan opettaakseen sen kunnon juutalaisen tavoille, mutta koska kissa ei tunnu kuuluvansa uskontoon, on se myös koko ajan haastamassa luutuneita käsityksiä ja kommentoimassa asioiden kulkua.

rabbinkatti3

Piru olkapäällä.

Suurempaa tarinankaarta ei oikeastaan voi sanoa olevan. Rabbi ja katti ajelehtivat paikasta ja ajasta toiseen, tavaten kiehtovia hahmoja ja keskustellen näiden kanssa maailman menosta ja uskonnon asemasta. Huikea dialogi heittelee lennokkaista konsepteja ilmaan ja saa ehkä katsomaan maailmaakin hieman erilaisin silmin.

rabbinkatti8

Alkukohtaus toisesta Rabbin katti -kirjasta, ja siten neljännestä albumista.

Siinäpä sitä on konseptia kerrakseen. Aiheesta on toki tehty myös animaatioelokuva, ja Sfar itse on myös sittemmin siirtynyt elokuvan pariin. Mutta leimallisesti ei tällaisia kertomuksia oikein saa kerrottua mitenkään muuten kuin sarjakuvan välityksellä. Toki on myös maagisen realismin romaaneja, mutta se menettää kerronnassa pari oleellista jujua.

rabbinkatti6

Kuvataide ja runous yhdistyvät.

Sfar nimittäin vaihtelee myös tyyliään. Vaikka useimmiten keskushahmot ovat karrikoituja, välähtää näiden realistinen muoto silloin tällöin ruuduissa, ja saattaapa linja mennä entistä alkeellisemman näköiseksi. Linja on huolella tehty improvisoidun oloiseksi, mutta tärkeintä on luoda oikeanlainen miljöö, ymmärrys paikasta ja sen olosuhteista. Sfar muistuttaa hieman tässä Ville Rantaa, joten ei ole ihme että jälkimmäinen on Ranskassa niin suosittu.

rabbinkatti9

Juutalaista toimintaa!

Tapahtumat on tietenkin sijoitettu tilanteeseen, jossa juutalaisten olemassaoloa aletaan uhata. Tässä kuvattu aikakausi alkaa nostaa antisemitistisiä näkemyksiä pintaan, mikä tietenkin tulee kulminoitumaan holokaustiin. Kuitenkin lämmin väritys ja rehevät maisemat eivät anna ymmärtää että uhka on vielä niin paha kuin se oikeasti on, vaikka siihen tarinassakin viitataan. Lukija tuo itse oman historian painolastinsa tarinaan, joka ei sitä liiemmälti korosta. Taitavasti myös näin vältetään kliseet juutalaisuuden kuvaamisessa, ja historiallisesti pikkutarkka kertomus onnistuu opettamaan jotain uutta uskonnon historiasta Euroopassa ja pohjois-Afrikassa.

rabbinkatti91

Venäjänjuutalainen pakolainen saapuu toisessa kirjassa.

Sfar on alun perin suunnitellut sarjansa jatkuvan vielä useammankin kirjan ajan. Voisi uskoa että sen oli tarkoitus edetä lähemmäs toista maailmansotaa. Harmi kyllä Sfar pitää itsensä kiireisenä muiden projektien parissa, eikä uudesta ole tietääkseni ole kuultu vähään aikaan mitään. Mutta kyllä se silti jossain vaiheessa saattaakin ilmestyä, onhan kysessä tuotteliaan sarjakuvantekijän kiistaton pääteos.

rabbinkatti7.jpg

 

Kategoria(t): fantasia, Filosofia, france, historia, Huumori, Sarjakuvat, seikkailu | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Run: Mutafukaz

 

mutafukaz1

Juonihan on sarjakuvassa ihan toissijainen asia. Se voi olla pelkkää takaa-ajoa, kuten vaikkapa nimimerkki Runia käyttävän Guillaume Renardin sarjakuvassa Mutafukaz. Sen keskeinen tarinankuljetus on lähinnä tekosyy kokeilla erilaisia tyylejä ja piirtää supersiistejä juttuja ja hassuja hahmoja.

mutafukaz2

Mutta eikö tällainen lesoilu sitten ole ärsyttävää, kysytte. Mutafukazin ilo on siinä, että se imee voimansa latinalaisen amerikan kulttuurista ja heijastaa sitä koko olemuksellaan. Siis peri-americanaa oleva supersankaritouhotus pysyy loitolla, ja luotu maailma on omannäköisensä, mutta myös kulttuurisen osmoosin kautta tuttu. Tatuoinnin näköiset pääkallojäbät, luchadoret ja ninjat elävät kaikki Mutafukazin maailmassa, Dark Meat Cityssä.

mutafukaz5

Dark Meat Cityn kaduilla.

Seikkailun keskiössä oleva surkimuskolmikko, pizzakuskina toimiva, tummahipiäinen ja isosilmäinen Angelino, ghostridermainen ja äreä pääkalloheppu Vinz ja hammasraudoitettua oravaa muistuttava Willy, asuvat yhdessä saastaisessa pikkukämpässä ja koettavat tulla toimeen paskaduunien ja pikkurikosten avulla. Lähinnä pizza ja huumeet kiinnostavat, naisetkin etäisesti. Sitten sattuu Hitchcockmainen väärä mies -ymmärrys ja kohta kaiken maailman verenhimoiset agentit jahtaavat ystävyksiä pitkin poikin kaupungin katuja. Mutta sankarimme eivät ole ihan altavastaajia, vaan heistä löytyy Scott Pilgrimmaisesti myös taistelijakykyjä. Angelinon mystinen tausta tuleekin sarjakuvan keskeiseksi kysymykseksi.

mutafukaz92

Kokisin että sarjakuvan esikuvana on toiminut myös Frank Millerin Sin City. Ränsistynyt Dark Meat Cityn kaupunki vaaroineen ja lapsijengeineen ei ole niinkään surullinen ja ankea paikka asua, vaan jännittävien seikkailuiden mahdollistaja. Luodit viuhuvat ja toiminta tulee taajaan, vaikkei siinä olisi mitään järkeä. Kaupungissa on elementtejä Los Angelesista, México Citystä ja Rio de Janeirosta, ehkä myös Roubaix tai Pariisin ränsistyneimmät alueet, tekijä kun kuitenkin asuu ja työskentelee Ranskassa.

mutafukaz7

Latinalaisen amerikan köyhimpiin osiin kuuluvaa kurjuusonanointia on ilahduttavan vähän, tässä on otettu mitä saatu, liioiteltu sitä äärimmäsiyyksiin ja lähdetty sitä viemään eteenpäin. Tuntuu kuitenkin, että Run on oikeastikin saanut tuntea köyhimmät slummikadut ja torakantäytteisimmät asunnot, joista hän ammentaa.

mutafukaz4

Kuvituksessa on vaikutteita Millerin lisäksi myös animesta, Jamie Hewlettin Gorillaz– ja Tank Girl-kuvastosta, MTV:n urbaanimmista animaatiosarjoista kuten Boondocks ja Afro Samurai, ja toki myös supersankarisarjakuvasta. Tyylien sulatusuuni toimii kuin vertauskuvana aisosti monikulttuuriselle kaupungille. Visuaalinen dynamiikka saa hip hopin jo melkein raikamaan korvissa.

mutafukaz8

Run on onnistunut saamaan sarjakuvastaan monimediailmiön, johon kuuluu täyspitkä animaatioelokuva, videopelejä ja lyhytelokuva, joka toimii kuin tv-sarjan pilottina. Tässä mielestäni iskee vähän vastaan se, että Mutafukaz ei tosiaan ole tarinaltaan kauhean omaperäinen tai terävä. Pienissä annoksissa voi nauttia Dark Meat Cityn omaperäisestä atmosfääristä. Mukava paikka vierailla, mutta en haluaisi asua siellä.

mutafukaz3

Kategoria(t): anarkismi, france, Huumori, Komedia, rikos, Sarjakuvat, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Miyazaki: Tuulen laakson Nausicaä

nausicaa0

Tällä viikolla käynnistyi sekä Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali, että kansainvälinen ilmastolakko ja -hätähuutoviikko. On siis erittäin sopiva aika tarkastella itse animaatiomaestron Hayao Miyazakin työtä mangan parissa. Luonnon ja ihmisen suhteesta kertova Tuulen laakson Nausicaä on toki myös tunnettu animaatioelokuva vuodelta 1984, joka myös esitetään R&A Trailblazers -sarjassa tänä vuonna festivaaleilla. Mutta Miyazaki myös teki siitä paljon pidemmän, kaikkiaan kahdeksan volyymiä kattavan mangan vuosina 1982-94.

nausicaa7

Tietenkin manga menee paljon syvemmin tarinan teemoihin kun sillä on paljon enemmän tilaa. Vain ensimmäiset kaksi osaa menevät kuta kuinkin elokuvan mukaan, mutta kun leffa oli julki, pystyi Miyazaki viemään tarinaansa uusiin sfääreihin. Tämä toki muistuttaa toisesta vastaavalla tavalla tehdystä anime/mangaklassikosta, Katushiro Otomon Akirasta. Kummassakin animaatioelokuva on niin vaikuttava ja järkevästi tarinaltaan tiivistetty, että antaisin hieman enemmän terää näille versioille. Mutta mangaversiot eivät paljoa häviä laadussa ja tietysti lukukokemus voi olla omalla tavallaan huikean vaikuttava.

nausicaa5

Kuitenkin Miyazakin tavaramerkeistä esimerkiksi lentämisen hurman kuvaaminen nyt vain on hienompaa animaation avulla.

Nausicaän seikkailut sijoittuvat kauas tulevaisuuteen, jossa ihminen on saanut kehitettyä uuden tavan elää massasukupuuton ja hirveiden katastrofien jälkeen. Ilma on myrkyllistä ja maapallon eläimistä on jäljellä enää valtavia hyönteisiä ja ammoin geenimanipuloituja olentoja, kuten lintuja muistuttavia hevosia tai oravaa muistuttavia pikkupetoja. Vanhasta maailmasta muistuttavat jo ammoin näivettyneet ja metsittyneet rauniot.

nausicaa1

Kun aikaa menneistä kauheuksista on kulunut, käy yhä selvemmin ilmi ettei niistä olla opittu. Ihmiskunnan rippeet ovat jatkuvasti verisen sodan alla. Animaatiossa nimen Tuulen laakso oli rauhanomainen paratiisi, mutta mangassa se on asuinpaikka siinä missä muutkin, isompien ja vahvempien sotilasmahtien uhkaama ja vietävissä.

nausicaa92

Sodan julmuus käsittää kattamaan myös viattomat luontokappaleet. Miyazakin nerokkuus on siinä, miten hyvin epäinhimillistä jättiläisötökkääkin voi alkaa tarinan mittaan empatisoimaan.

Vain laakson prinsessa Nausicaä hakee tasapainoa ja ymmärrystä luonnon kanssa. Hänellä on häntä vanhempiin valtaapitäviin verrattuna selkeämpi käsitys siitä, mitä kauheuksia ahneus ja puusilmäisyys ihmisille aiheuttaa, vahva empatiakyky niin ihmisiä kuin luontoakin kohtaan, ja päämäärätietoisuutta sekä valtaa myös muuttaa asioita. Nykylukija löytää ehkä yhtäläisyyksiä hahmossa muuan Greta Thurnbergin kanssa.

nausicaa3

Miyazakin pikkutarkkuutta on ihailtava. Kaikki miljööt ja hahmot on toteutettu erittäin pienellä viivalla huolella ja uskottavasti. Tarinankertojana hän on ehkä kuitenkin omimmillaan animaatiossa, sillä sarjakuva muistuttaa paikoin kuvakäsikirjoitusta. Ruudut soljuvat kyllä hyvin toisesta toiseen, mutta niiden keskinen aika ja käytetty tila tuntuu olevan hieman hakusessa. Animaatiossa on helpompi ilmaista, miten pitkittyneesti kukin kohtaus tapahtuu.

nausicaa8

Vaikka taistelun kuvaaminen on todella komeaa…

nausicaa2

…sodan jälkiäkään ei unohdeta.

nausicaa6Myöskin tietty ähkytauti vaivaa hieman mangaversiota. Sotimista on sen verran paljon, että vaikka se olisi kuinka hienosti piirrettyä, kyllä siihen alkaa hieman kyllästyä. Miyazakin vahvuus on tehdä kiehtovia hahmoja, joista jopa antagonistin asemassa olevilla on ymmärrettävä maailmankuva ja tavoitteet. Niin myös tässäkin, mutta yllättäen lisäpituus mangalla ei tuo hirveästi uusia sävyjä kelmienkään maailmaan. Keskus on yhä Nausicaässa, jonka harteille jää maailman pelastaminen lopulliselta tuholta.

 

nausicaa4

Se on niin raskas tehtävä, että välillä sitä tarvitsee hieman timeoutia.

Nausicaä ei ole ihan helppoa luettavaa. Miyazakin animaatioille tyypillinen rauhanomaisuus ja zen asenne on mangassa paljon harvinaisempaa. Sen sijaan siinä on aika karuakin väkivaltaa ja maailmanlopun kynnyksen kannattamaa tuskaa. Isossa paketissa on kyllä raskauden tuntua, ehkä osaset tosiaan ovat parempia luettavia vähän kerrassaan. Kuitenkaan ei voi väittää, etteikö lukukokemus olisi palkitseva ja avartava.

nausicaa9

Miyazaki on ehdottomasti suunnannäyttäjä, niin animaatiossa kuin tällä mangallakin. Tuntuu, että joka toinen finalfantasyn kaltainen scififantasia on pöllinyt vähintään jonkin elementin hänen aivoituksistaan, yleensä vielä enemmänkin. Kuitenkin näissä puuttuu yleensä se tasapaino, minkä Miyazaki omiin fantasiamaailmoihinsa saa. Niissä teknologia, yliluonnollinen ja omaperäiset luontokappaleet ovat aina ihan luontevia, ja tuntuvat kuuluvan samaan palapeliin keskenään. Vaikka kaikennäköiset härvelit ja hirviöt asuttavat samaa maailmaa, eivät ne tunnu vain siisteiltä elementeiltä, jotka on länttäisty kasaan.

Kategoria(t): fantasia, Hall of Fame, Manga, Sarjakuvat, seikkailu | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

O’Donnell, ym.: Modesty Blaise

modesty7

Briteillä on ollut aina omanlaisensa sarjakuvakulttuuri, joka on muutamia judgedreddejä ja isoa kasaa talentteja lukuunottamatta yleensä pysynyt saarten sisällä. Sama pätee myös sanomalehtisarjakuviin. Globaalisti levinnyt on lähinnä Peter O’ Donnellin (1920-2010) vuonna 1963 luoma naisagentti Modesty Blaise. Mutta se kertookin ympäri maailman kattavista seikkailuista, huomattavasti ymmärtäväisemmällä otteella kuin imperialistinen ja kolonialistinen kollegansa James Bond.

modesty9

Bond heittäisi vastusjansa rotkoon ja tokaisisi jotain tyyliin ”haaveet kaatuu”.

Kioskipokkareita tehtaillut O’Donnell sanoo löytäneensä mallin keskushahmolleen tavatessaan nuoruudessaan armeijan rauhanturvaajan tehtävissä lähi-idässä tyttöjä ja naisia, jotka nuoresta iästään huolimatta olivat todellisia selviytyjiä.

Modestyllä onkin taustatarinaa vaikka muille jakaa. Hän on entinen rikollisjärjestön johtajatar, kosmopoliitti, salakuljettaja, taidekauppias ja toki sittemmin myös salaisen palvelun agentti. Tässä näkyy hahmon 60-lukulaisten juurten ihanteet. Hän on ihminen, jolle rahasta ei koskaan ole mitään ongelmaa, ja koska on kykenevä, voi tehdä mitä haluaa. Yleensä hänet tempaistaan mukaan seikkailuun ihan muun hengailun lomassa milloin missäkin päin maailmaa.

modesty6

Mihin liittyy toki maailmankolkan naistenasusteiden testaaminen.

Modestyn oikeana kätenä toimii Willie Garvin. Kaksikon välillä on monimutkainen rakkaussuhde, joka selvästi on tärkeä Modesty-faneille. Joskus hahmot ovat keskenään rakastajia, toisinaan platonisesti kuin sisaruksia. Kuitenkin tarinan sitä vaatiessa voi kumpikin heilastella myös useamman hahmon kesken (toki heteronormatiivisesti, mitä nyt pieniä vihjeitä välillä on muunkinlaisista aktiviteeteista). Sarjan modus operandina onkin aika hälläväliä-suhtautuminen perinteisiin asetelmiin miehen ja naisen suhteen. Garvinia saa pelastaa pulasta yleensä hieman useammin kuin neuvokasta Modestyä.

modesty8

Garvin tapaa myös saada osumaa Modestyä useammin. Hoivavietin esittäminen tosin ei ole kovvinkaan subversiaalia.

Toki ei sarjassa nyt vältytä male gazelta. En tunne alkuperäisen piirtäjä Jim Holdawayn tarinoita juurikaan. Vuoden 1970 jälkeen sarjan pääpiirtäjä oli espanjalainen Enrique Badia Romero, jonka piirtämät sarjat tavallisesti ovat laajiten levinneitä, ja niistä Arktinen banaanikin julkaisi kolme kovakantista kokoelmaa 2000-luvulla.

modesty5

Romeron asetelmat ovat usein tissejä ja peppua korostavia. Naisten silmätkin ovat aika lautasmaiset. Toki sanomalehtisarjan ruudussa on rajoitetusti tilaa, joten on korostettava entisestään sitä, mitä haluaa lukijan seuraavan. Toiminnassa Modesty hakkaa gorillan näköisiä korstoja pehmopornoasentoihin jämähtäneissä taistelukohtauksissa. Iskuihin reagoidaan lempeällä huudahduksella ”Aah!” tai ”Uhh”, jolloin myös ”kaadutaan” tunkemalla lantiota hyökkääjän suuntaan.

modesty3

Modesty, tuo iskevä perhonen, soittaa myös mielellään suuta oikeamielisyyden asialla.

Myönnettäköön, että minulla meni Romeron jäljen vuoksi aika kauan että pääsin Modestyyn sisälle. Pienellä ja pikkutarkalla viivalla piirtävä Romero kun tekee aika omalaatuista jälkeä. Varsinkin sarjan kaikkien miesten piirteet ovat erityisen groteskeja, nuorillakin täynnä ryppyjä ja uurteita ja kasvot niin veistokselliset, kuin vain vuosien nyrkkeilijän- ja viskinjuojan uralla voi saada.

modesty4

Ohut viiva on erikoinen valinta, kun usein rajallinen sanomalehtipainatus tuppaa kadottamaan yksityiskohtia. Tarvitaan laadukkaita korkkareita, mikäli haluaa nähdä kunnolla kaikki apinamiesten rypyt ja uurteet tai huolestuneiden hahmojen tuhannen vuoden ummetukseen ikuisesti jämähtäneitä ilmeitä.

modesty2

Kaikki tekosyyt piirtää Modesty riisuutumassa tai vaihtamassa paitaa, kyllä käytetään.

Modestyssä käydään läpi usein kioskikirjallisuudelle tuttuja kuvioita, oli pohjana sitten pahisten monimutkainen kostoretki, matka vieraalle maalle auttamaan uusia ystäviä paikallisten vihollisjoukkojen kynsistä, tai sitten pelastusoperaatioita milloin mistäkin. Pitemmän päälle sarjaa lukiessa alkaa pehmetä monipuoliselle vaihtelulle ja sille, miten hahmot alkavat hitaasti paljastaa itsestään pehmeämpiä puolia. Lopulta tässä on kyse syvästi toisiaan rakastavasta parista, joka ei aikaile tarttua toimintaan, ja on aina avoin ja uskollinen toisilleen, vaikka nyt heilasteleekin myös muiden kanssa minkä ehtii. Näin rakastavaa polyamoriaa ei sarjakuvissa kauhean usein ole esillä.

modesty1

Kategoria(t): English, Mainstream, rikos, Sarjakuvat, seikkailu, Strippi, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi