Sarjakuva-Finlandia 2017

25

Vaikka Sarjakuva-Finlandian jakoon on vielä pari viikkoa, olen jo saanut kaikki ehdokkaat luettua. Maaliskuu on tarkoitus pyhittää muille aiheille, joten lienee aiheen kirjoittaa ehdokkaista jo nyt. Toisin kuin viime vuotisessa jutussani, voisin nyt käydä ehdokkaat läpi yksi kerrallaan.Yleisesti tämän vuoden ehdokaskattaus taitaa olla viimevuotista parempi, pääosa ehdokkaista on keskitasoa selvästi parempaa.

Jos tekijöitä sattuu lukemaan tämän, pahoittelen jo valmiiksi erittäin subjektiivista lähestymistapaani. Tarkoitukseni ei ilkeillä, vaikka kaikki sarjakuvat eivät mielestäni ole mestariteoksia. Arvostan vähintään sitä, että näin laajalta skaalalta kotimaisia tekijöitä pääsee vuosittain esille tämän palkinnon ansiosta.

27092016102603-1

Tommi Musturi: Suurin piirtein Samuel

suurin_piirtein_samuel_kansiViime vuonna Musturin teos oli mielestäni ehdokkaista selkeästi paras ja monitahoisin teos. Kuitenkaan tuomari Heli Sutela ei valinnut sitä voittajaksi, vaan noukki joukosta ehdokkaiden parhaimmistoon kuuluneen Kati Närhen Seitsemännen vieraan. Kaikesta huolimatta siis tämä palkinto on usein tuomarinsa näköinen, ja tänä vuonna palkinnon valitsee A.W. Yrjänä.

En ole aivan varma, millaisesta tunnelmasta Yrjänä pitää, mutta voisin uskoa, että hänen(kin) näkökulmastaan Musturin tuorein, Suurin piirtein Samuel, on voittaja-ainesta. Musturi selkeällä viivallaan jatkaa surrealistisen kulkijan, Samuelin tarinaa – tai pikemminkin tarinoita, sillä hahmo on syntynyt ja kuollut monta kertaa. Osa kulkijan näkemistä maisemista on ahdistavan arkisia, osa toismaailmallisia. Kirjassa myös Samuel astuu ison kaartin pop-kulttuurihahmoja nahkoihin.

Sisältö on nimensä puolestakin varsin suuripiirteistä, tuntuu että sarjakuva kuvastaa joka sivullaan jotain omanlaistaan. En kuitenkaan pitänyt siitä aivan yhtä paljon kuin Toivon kirjasta.

112os01

Milla Paloniemi: 112 osumaa

112osumaaPaloniemen Kiroilevan siilin voittaminen palkinnon aloittamisvuonna 2007 on luonut varjon koko Sarjakuva-Finlandian ylle. Jos tuomari sattuu tykkäämään yhtä vitsiä venyttävästä ja kuvallisesti köyhästä strippisarjasta, saattaa se virdä palkinnon paljon kunnianhimoisempien teosten nenän edestä.

Paloniemi on kuitenkin lahjakas tekijä, joka on myös vuosien saatossa kasvanut taiteilijana. 112 osumaa on kokoelma hänen henkilökohtaisesta blogistaan, ja se menee jo tuskallisenkin sisälle itse tekijän ajatusmaailmaan. Siksi tuntuu myös hieman vaikealta kritisoida teosta, jottei sitä tulisi sotkeneeksi tekijän kritiikkiin niin kirjoittaja kuin lukijakaan.

Mainittakoon siis, että Paloniemi esittää kirjan jutuissa itsestään sellaisia asioita, joka herättävät itsessäni ahdistusta ja huolta siitä, kanavoituuko äärimmäisyyksiin meneviin suhdesotkuihin joitakin isompiakin mielenterveysongelmia. Juttujen kuitenkin oli kai pääasiassa tarkoitus olla humoristisia. Onneksi haastattelujen perusteella Paloniemi on sittemmin hakenut apua ongelmiinsa. Itse teoksessa vaihtelevat tyylit ja tietty rentous tekometodeissa tekee tästä visuaalisesti miellyttävän.

ripakramppi.indd

Pauli Kallio, Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä – Ripa ja kadunlakaisijat

Sanottakoon, etten erityisemmin pidä Pauli Kallion käsikirjoittamista sarjakuvista, ja tekijän vanhetessa silmien pyörittely hänen juttujensa äärellä on vain lisääntynyt. Uusi Kramppeja on vaivaannuttavaa keski-ikäistä saippuaoopperan ja ”tolkun ihmisen” somejulistamisen yhdistelmää sietämättömän nokkelapokkelalla dialogilla ryyditettynä. Nuutisella on paikoin vaikeuksia kuvata mitään laajempaa kuin puhuvia päitä, vaikka uskoisin näiden ongelmien juontuvan viikoittaisen stripin tekemisen aikatauluongelmista, sillä parhaimmillaan taide on lopulta ihan osuvaa hatusta vedetyissä perspektiivisuhteissaankin.

ripakramppi.indd

Petteri Tikkanen: Black Peider Itse

ripakramppi.inddToinen ehdokkaissa mukana oleva strippikokoelma osoittaa, että Tikkanen vaikuttaa pääsevän millä tahansa teoksellaan ehdokaslistalle. Black Peider -jutuissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ne tuntuvat olevan hieman liian tarkasti sidottuja tietyllä keikalla läsnäoloon, tai tekijän mielenlaatuun. Leppoisaa jutustelua, mutta alkaa myös puuduttaa todella nopeasti paksuhkosta kirjasta luettuna. Ei tosiaan tekijänsä parhaimpia, mutta vetoaa ehkä rock-maailmasta tulevaan tuomariin. Tikkanenhan on tosin voittanut aiemminkin.

Pelkistetyllä tyylilläänkin Tikkasen piirrosjälki on aina ilo silmille, ja on hauskaa, miten hän saattaa yksinkertaisissakin jutuissa yllättäen venyttää kuvallisuudesta todella hienoja yksittäisiä kuvia.

ripakramppi.indd

Petteri Kantola: Ajan kanssa – Kesäni Marcel Proustin seurassa

Mahdollisesti musta hevonen ehdokkaiden joukossa. Proustin omanlaisensa ajankuvauksen ja kesämuistojen yhdistelmä loihtii leppoisaa tunnelmaa, mutta näin Proustia tuntemattomalle moukalle se jää vähän etäiseksi ja omituiseksi tekeleekseen. Täytyy kuitenkin arvostaa teosta, joka vaatii auetakseen että Kadonnutta aikaa etsimässä on lukijalleen tuttu. Kuka väittää, etteikö sarjakuva olisi korkeakulttuuria?

ripakramppi.indd

Kati Kovács: Kamileen labyrintti

Kovácsin jutut aiheuttivat minussa nuorempana välittömän hylkimisreaktion, mutta vanhhemmiten olen alkanut osata arvostaa niitä. Kamileen labyrintti kuitenkin tuntuu jäävän hieman väliinputoajaksi niin huumoriltaan kuin surrealismiin vihjaavalta lähestymistavaltaankin. Se ei ole yhtä hävytön tai lennokas kuin Kovács osaa vimmaisimmillaan olla. Teoksen parempana puolena mukana on varsin värikäs hahmogalleria, joista paljastuu yllättäviä asioita. Ehkä tämä olisi voinut edetä mieluummin hahmo kerrallaan kuin aika ohueksi jäävän keskushenkilön viemänä? Maurikunnasmainen piirrosjälki hykerryttää silti paikoin.

21-0

Ossi Hiekkala: Nimettömien hautojen maa

nimettomienhautojenmaa_1bAiemmin dekkarinkansia piirtäneen tekijän esikoinen on aika kovaksi keitetty pulp-teos, jossa kolmen erillisessä tarinassa päädytään kaikissa kaivamaan salaista hautaa. Sinänsä itse tarinoissa ei ole mitään ihmeellistä, ne ovat aika arkityyppisiä rikoskertomuksia. Ne on kuitenkin kuvitettu tunnelmallisesti, ja kerrottu sopivan säästeliäästi. Kaikki turha rasva on kertomuksista leikattu irti.

Jutuista keskimmäinen on paras ja ensimmäinen vaatimattomin. Tarinoissa päästään sisälle myös rikollisen ajatusmaailmaan, oli kyseessä vaikeaan tilanteeseen ajautunut liigan jäsen kuin kajahtanut kostaja. Siinä keskimmäisessä jutussa seurataan murhan jälkiä siivoavaa pariskuntaa, eikä Hiekkala turhaan avaa sitä, kuka on tapettu ja miten tilanteeseen on päädytty. Tärkeintä on kahden henkilön keskinäiset ristiriidat.

voro2

Janne Kukkonen: Voro – kolmen kuninkaan aarre

voroVarsinainen yllätys oli, kun paksu fantasiasarjakuva Voro ilmestyi kauppojen hyllyille. Kyseessä on selkeästi Kukkosen sydäntä lähellä oleva aihe ja teoksesta paistaa tekijänsä läheisyys. On myös mukavaa, että keskushahmona ja vaarallisten tilanteiden selviytyjänä  on nuori tyttö. Piirrosjälkikin on mukavan pyöreää ja lapsille soveltuvaa. Mieleen tulee Luke Pearsonin Hilda-sarja, mikä on lastensarjojen ehdotonta kärkeä nykypäivänä.

Kuitenkin mukana on runsaasti väkivaltaa, mikä saa paikoin ihmettelemään, kenelle teos lopulta oli suunnattu. Voron kohtaamat vaarat ovat hieman liian pelottavia ja uhkaavia ihan pienille sentään, ehkä tämä on sitten nuorisolle paremminkin. Game of Thrones -tyylinen fantasia vaatisi minusta vähän rujomman piirrosjäljen tuekseen. Myöskään teos ei ihan täysin perustele kestoaan. Juonessa on tarpeettomia sivupolkuja ja mukana on lopulta aika vähän hahmoja, joista heistäkin suurin osa jää aika ohuiksi. Maailma ei ihan ota sisälleen.

taivaan_suuri_susi_1

Petri Hiltunen: Praedor – Taivaan suuri susi

praedor1Toinen fantasiasarjan edustaja on neljäs Praedor-sarjakuva, kun edellisestä on kulunut aikaa jo yli kymmenen vuotta. Hiltusen luoma fantasiasarja on tosin elänyt tänä aikana esimerkiksi roolipeleissä. Oleellisena osana toimivat myös Ville Vuorelan maailmasta kertovat fantasiakirjat, joista tuorein myös täydentää tässä nähtävää kertomusta toisesta näkökulmasta. Hiltunen on kuitenkin onnistunut saamaan sarjakuvansa seisomaan myös omilla jaloillaan.

Ottaen huomioon että Jaconian maailmaa tekijät alkoivat luomaan teini-ikäisinä Conan barbaari -faneina, ja että maailman osasissa täytynyt huomioida myös roolipelin tarpeet, on se silti varsin syvällisesti rakennettu ja aidon oloinen fantasiamaailma. Vähemmissä sivuissa sarjakuva tuntuu kertovan monin verroin enemmän tarinaa kuin tuplasti pitempi Voro.

taivaan_suuri_susi_2

Jo ikääntynyt palkkionmetsästäjä Ferron ajautuu nyt vastentahtoisesti salamurhaamaan vuoristolaisten kuningasta Kadiria, ennen kuin tämä saa aikaan suursodan. Hiltusella on paremmin taitoa pitää useita palloja samaan aikaan ilmassa. Lyhyesti näyttäytyvissä sivuhahmoissakin on elämää ja pitkän historian tuntua, ja miljööt ja kasvonpiirteet on taidokkaan tarkasti kuvattuja. Jutun ongelmana on vain lähinnä pulp-tyyppisen helppo loppuratkaisu.

139

Hanneriina Moisseinen: Kannas

kannasViimeisenä suosikkini ja myös sarjakuva, joka todennäköisimmin voittaa Sarjakuva-Finlandian Tampere Kuplii -festivaaleilla. Moisseinen vakiinnuttaa asemaansa eräänä Suomen johtavista sarjakuvataiteilijoista.

Kannas tarkastelee Jatkosodan viime hetkiä yllättävistä näkökulmista. Mukana on järkensä menettänyt sotilas, evakkoja ja jopa lehmiä, jotka ovat tärkeä metafora evankkoon lähtemiseen liittyville tunteille. Moisseisen lyijykynänjälki antaa utuista tilaa myös surrealistisemmille näyille, kuten myös tarinaa jaksottaville aidoille sotavalokuville.

5610607

Aivan en ymmärtänyt jutun nykypäivään sijoittuvaa epilogia, mutta se vihjaisi hieman, että aihe on Moisseiselle tuttu myös perheensä kautta. Siinä mielessä se on myös laajennus vaikeiden tunteiden tutkimiselle oman perheen historian kautta, kuten hänen aiempi mestariteoksensa Isä.

Kannas on raskas ja tukala luettava, mutta täysin lukijansa haltuun ottava ja unohtumaton teos. Se on myös tervetullut vastalääke kaikkeen sodan estetisointiin, jota joudumme Suomi100-juhlavuonna näkemään.

Tietoja Paavo Ihalainen

Palaute, huomiot ja parannusehdotukset osoitteeseen paavo.ihalainen(at) elitisti.net
Kategoria(t): art, eri tekijöitä, fantasia, Filosofia, Kasvutarina, Kotimaisia, muistot, rakkaus, rikos, Sarjakuvat, seikkailu, surrealismi Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Sarjakuva-Finlandia 2017

  1. Paluuviite: Hiltunen: Praedor | Ahvenaario

  2. Paluuviite: Sarjakuva-Finlandia 2018 | Ahvenaario

  3. Paluuviite: Kukkonen: Voro & Voro 2 | Ahvenaario

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s