André Franquin alkoi päästä loppusuoralle Pikon ja Fantasion piirtourallaan 60-luvulle tultaessa. Tekijää vaivasivat pahat masennusjaksot, minkä seurauksena SOS… Bretzelburg kutsuu on julkaistu alun perin Spirou-lehdessä kahdessa jaksossa. Kieltämättä loppupuoliskolla on aika paljon kertausta, mutta muuten ei ehkä tulisi huomanneeksi, että sarjan tekemiseen tuli kahden vuoden tauko vuosien 1961-63 välillä.
Visuaalisesti kekseliäitä kerrontakeinoja löytyy.
Ehkä myös sisäisten myllerrysten vaikutuksesta piirtojälki kehittyi myös entistä ilmeikkäämmäksi. Hahmot kuvastavat erityisen hyvin pelon, epätoivon ja suuttumuksen ilmeitä. Tarinaltaankin SOS… Bretzelburg kutsuu on synkeähkö, ja selvästi kommentoi Neuvostoliiton vallan alaisuudessa olevan itä-Saksan tilannetta. Tämä rinnastetaan taannoiseen natsivaltaan aika lailla yhtä riemukkaasti kuin elokuvassa Top Secret! – Huippusalaista.
Riistoporvarin arkkityyppinen hahmo.
Helppo vertailukappale on myös Tintti-seikkailu Ottokarin valtikka. Molemmissa perinteinen keskieurooppalainen valtio on vallananastajien juonien kohteena ja kuningasta ollaan syrjäyttämässä. Bretzelburgin kuningasta pidetään kenraalilleen säyseänä lääkityksen avulla, samalla kun kähmitään kulissien takana Juha Sipilän ja Timo Soinin ristisiitoksen näköisen asekauppiaan kanssa.
Piko ja Fantasio sekaantuvat tähän kun Marsupilamin nenä nappaa radiotaajuuksillaan hätäsoiton. Franquin erottaa sankarit selkeästi kolmeen osaan. Fantasio joutuu Bretzelburgilaiseen kidutuskammioon ottamaan mittaa Tohtori Kilikilistä, Piko yrittää löytää kuninkaan ja saada tämän toimintaan tolkkua, ja Marsupilami etsii isäntiään läpi Euroopan.
Mitähän Franquinilla on leukapartaisia ihmisiä vastaan? Kilikilin lisäksi karvoitusta kantavat myös Zorbul sekä Niilo Pielisen äreä pomo Kursio.
Ikääntyessään Franquin alkoi kohdella hahmojaan karikatyyrisemmin. Sankareiden oikeamielisyys ja rehtiys viedään lakipisteeseen, antaen näille kovia raivokohtauksia jos vain kohtaavat vääryyttä.
Bretzelburgin rivikansalaisten epäonni tuodaan hyvin esille, eikä tarina pyöri koko ajan vain monarkian ongelmissa.
Käsikirjoitusapuna on jälleen toiminut Greg, joka oppi pitemmän päälle myös hyödyntämään etenkin Spipiä oikein. Albumin etu on myös, että Marsupilamia säännöstellään oikein, eivätkä jokainen ongelma ratkea vain sillä, että tuo äkkipikainen eläin tulee antamaan pahiksille köniin.
Vaikka toki sitäkin osuutta on myös jonkin verran oltava.
On huomioitavaa, miten tasapainoisesti Franquin osaa esittää surulliset tilanteet aikansa diktatuureissa myös lapsille soveltuvassa lukemistossa. Jutut eivät koskaan mene liian pitkälle, vaikka pahisten julmuus ja itsekkyys tukee hyvin esille. Tämän sarjan poliittisen päädyn albumeista kyseessä on eräs ehdoton kärkitapaus.
Ahvenaario 
Paluuviite: Piko & Fantasio -joulukalenteri: Luukku 23 | Ahvenaario