Myönnän, jätin laiskuuttani eilen kirjoittamatta blogia ihan jotta voin niputtaa luvan kanssa yhteen kaksi Tome & Janry -kaksikon sarjaa. Ja koska olen arvostellut parivaljakon teoksista yhden tuotannon keskeltä, on ovela suunnitelmani ottaa käsittelyyn heidän ensimmäinen ja viimeinen albuminsa.
Näiden avulla voidaan myös välttää eräs keskeinen ongelma heidän tuotannostaan, nimittäin melko yleinen rasismi. Muun muassa Piko & Fantasio New Yorkissa -albumia ei tämän vuoksi tässä sarjassa tällä kertaa käsitellä. Heidän keskeinen uusi luomuksensa oli tuossa sarjassa ensi kertaa nähty konnahahmo Vito Cortizone, Marlon Brandon Kummisetä -hahmon karikatyyri, jonka italialaisen stereotyypin ominaisuudet oltiin viety tappiin. Hänen vastustajiaan olivat erityisesti keltaihoisina ja vinosilmäisinä esitetyt kiinalaiset. Ja vaikka Musta säde -sarjassa on kiinnostavaa pohdintaa ihonvärin merkityksestä, on se silti erittäin sävykuuro kertomus paksuhuulisina hahmoineen, joka ei varmaan hirveästi auta asiaa, jos jutut kokee muutenkin loukkavina.
Chill.
Mutta tuo olkoon nyt sivupolku. Tome & Janry ovat kuitenkin ongelmallisuudestaan huolimatta melko suvereeneja sarjakuvantekijöitä, jotka toivat aikuisempia aineksia Pikoon ja Fantasioon, ja pitkästä aikaa myös veivät tosimaailman aiheiden käsittelyä entistä pitemmälle. Heidän sarjansa ovat myös synkkiä ja väkivallantäyteisiä, mutta ilman että se tuntuu hirveän itsetarkoitukselliselta tai päälleliimatulta. Ajat olivat yksinkertaisesti muuttuneet 50-luvun futuoptimismista 80-luvun pessimismiin.
Tämä näkyy jo parivaljakon ensimmäisessä tarinassa Virus, joka julkaistiin alun perin vuonna 1981. Tässä vanha tuttu konna John ”Mureena” Helena (tuttu Hämäräperäisestä hylystä ja Kuplamiehistä) hakee Pikolta ja Fantasiolta apua, sillä on saanut Etelänavan tutkimuslaitoksessa työskennellessään tartunnan harvinaisesta sairaudesta. Lääkettä pystytään kehittämään vain palaamalla laitokselle hakemaan sen geenipankeista sopivaa ainetta.
Juhan af Grann -vittuilu huvittaa käännöksen osalta.
Vielä tässä vaiheessa Tomen käsikirjoitus on kuvitusta enemmän tarinaa eteenpäin vievää. Hahmot pysähtyvät selittelemään paikoin vähän turhankin pitkästi ja juonta olisi huoletta voinut vielä virtaviivaistaa. Mureenalla olisi jälleen kerran voinut olla isompikin rooli mukana. Tomen tyyli oli tehdä sarjoista entistä sarkastisempia ja myös itsetietoisempia. Kaikki huumori ei sarjassa ihan onnistu kukkimaan, mutta sekin vaati vähän harjoitusta.
Tässä paremmin mietitty sivutaitto helpottaisi ymmärtämään, missä kahdesta pisteestä toiminta kussakin ruudussa tapahtuu.
Janrystä kehittyi myöhemmin oiva toimintakohtausten kuvaaja, mutta vielä tässä isot toimintakuviot ovat paikoin sekavia ja vähän kankeita. Joitakin outoja lisäyksiäkin on, kuten mukana roikkuva hylje, joka tuntuu olevan jonkinlainen yritys korvata Marsupilami uudella maskotilla.
Söpöjä eläimiä!
Virus sai kuitenkin kommentoitua biologisten aseiden tehtailua varsin tuoreella otteella, etenkin jos vertaa Nic & Cauvin -parin mitäänsanomattomuuteen tai Fournierin nykäyksittäin etenevään kerrontaan. Tome ja Janry nostivat Pikon jälleen suosion huipulle, minkä myötä he myös saivat yhä enemmän liikkumavaraa tarinoissaan. Viimeisessä tuotoksessaan he kokeilivat jotain aivan erilaista.
Vuoden 1998 Kone, joka näki unia on kokeilu realistisemmalla tyylillä, joka kerronnassaan ottaa vaikutteita Franquinia ennemmin cinemaattisesta mangasta, kuten Katsuhiro Otomon Akirasta, tai vaikkapa Frank Millerin 80-luvun puolivälin tyylistä. Neo noir -vivahteinen tarina panee muistinsa menettäneen Pikon pakomatkalle agentteja, jotka selvästi yrittävät tappaa hänet.
Oleellisessa osassa on myös Tiina ”Kitariina”, joka on tosin muunnettu minun makuuni paljon tylsemmän näköiseksi filmitähtiblondiksi minihameessa. Kiinnostavia ovat aikuisemmat vihjaukset, joita Tome ja Janry antavat hahmojen välisille suhteille. Tiina on tässä selvästi Pikosta kiinnostunut, mutta antaa myös pientä vihiä, miksi tuntee sen olevan turhaa. Pikon, Fantasion ja Tiinan välistä kolmiodraamaa setvi sitten myös Yann paljon kömpelömmin tarinassaan Sieninevan sukuhauta. Mielestäni Tiina on kuitenkin paljon parempi hahmo, kun ei ole mikään love interest tai sankareiden perään haikailija, vaan omalla agendallaan toimiva nainen.
Puhuuko Tiina itsestään vai Fantasiosta?
Paikoin tuntuu että kaikki Pikon ja Fantasion seikkailuihin kuuluvat ainekset eivät aivan taivu Tomen & Janryn testailuihin. Esimerkiksi Pikon luonne ei tunnu olevan tässä aivan samanlainen kuin albumisarjan mittaan. Ennen niin neuvokas ja tulistumiseen saakka oikeamielinen hahmo on pitkin matkaa apea ja valmis luovuttamaan kun on niin rankkaa. Vähän kovemmin voisi myös vääntää paranoia-ruuvia. Sarja on myös lähes huvittavan vakavasti itsensä ottava ja huumorintajuton.
”I can’t go back to my wife and kids looking like this.”
Kyseessä on silti erittäin kiinnostava testi, joka selvästi oli aikaansa edellä. Tomen ja Janryn siirryttyä eksklusiivisesti Pikku Piko -vitsisarjan pariin, jatkoivat seuraajat Morvan ja Munuera joka tapauksessa sarjan ulkoasun viemistä manga-vaikutteisemmaksi. Kone, joka sai unia sai melko huonon vastaanoton, mutta sen paikka ei ehkä ollutkaan päätarinassa, vaan ensilaukauksena kokeellisempaan Uudet seikkailut -julkaisusarjaan. Kuvan jälkeen seuraa vielä tarinasta spoileri.
Ooh!
Hieman avoimeksi jäävä loppu voidaan tulkita myös siten, että alkuperäinen Piko uhraa itsensä ja tulee korvatuksi uudenlaisella mallilla. Tätä mallia ei sitten oikeastaan nähtykään enää uusissa seikkailuissa kun Tome ja Janry päättivät antaa kapulansa eteenpäin. Tämä on sääli, ja olisi kiinnostavaa nähdä, millaisen tarinan he voisivat nyt tehdä Uudet seikkailut -sarjaan. Mutta saipa maailma sentään lähes 20 vuotta parivaljakon tekemiä sähäköitä seikkailuita jo muutenkin.
Virus:
Kone, joka näki unia:
Ahvenaario 
Paluuviite: Piko & Fantasio -joulukalenteri: Luukku 22 | Ahvenaario