Roskasarjat: Giuseppe Perego ja Esinäytös

Vanhojen Aku Ankan taskukirjojen lukijat muistavat, että vanhaan aikaan taskareiden tarinat oli löyhästi punottu yhteen. Inhosin itse tätä tapaa vielä pahemmin kuin vanhojen taskareiden tapaa olla joka toiselta sivultaan mustavalkoisia. Skippasin usein nämä huonosti tuherretut esi- ja välinäytökset. Siinä oli tietty pointti, sillä ne muuttivat taskukirjojen sisällön ulosantia huomattavasti.

Minun ajanviettämiseni ei kuulu teille! Voin hyvin viettää aurinkoisen kesäpäivän lukemalla pimeässä huoneessa tämän laatuisia sarjakuvia!

Nämä väliosat oli useimmiten piirtänyt pahamaineinen Giuseppe Perego, italialainen sarjakuvaveteraani, joka tuhersi tarinoita lähes jokaiseen noin sadasta ensimmäisestä taskukirjasta, mutta ei silti ikinä kehittynyt piirtäjänä. Niin hänen ankkansa kuin hiirensäkin olivat alusta loppuun yhtä karkeita ja rujoja.

Älkää kuunnelko räyhääjää, lapset. Ihan hyvin voitte leikkiä keskellä vilkasta autotietä!

Alun perin sidosjutut oli teetetty italialaisten Topolino-sarjojen uusintapainoksia varten. Myöhempien taskukirjojen etu on, että ilmeisesti Suomen Aku Ankassa alettiin oikeasti toimittamaan niitä, toisin sanoen valikoimaan tarinoita ja kiinnittämään enemmän huolta niiden yhteneväisyyteen ja käännösten kieliasuun. Alkupään taskarit oli sen sijaan käännetty saksankielisistä alkulaitoksista, joten ne olivat käännösten käännöksiä. Kaiken lisäksi saksalaiset toki harjoittivat sensuuria ja muuta tarinoiden saksimista, minkä vuoksi vanhoissa taskareissa on niin epämääräinen ja sekava meininki. Tämä toki liittyy juuri niiden nostalgiaan.

En valehtele, Hessun riemukas esittäytyminen ja raivostunut suhtautuminen siihen kyllä kirvoittaa minulta naurut.

Peregon tehtävänä oli siis liittää yhteen useiden eri tekijöiden tarinoita, oli kyseessä sitten ankka- tai hiiriversumi. Koska kyseessä ei nyt ollut mikään huippuluokan kyky, ei varmaankaan ole hirveän yllättävää että usein esinäytösten juonet ovat hyvin toisteisia ja kehyskertomuksissa nähdeään usein jonkinlaisia hahmojen välisiä tarina- tai elokuvakilpailuita. Mutta kiehtovinta tietysti on, kun hahmot vain uneksivat monimutkaisia ja hämmentäviä seikkailuita ihan alitajunnastaan. Erityisesti italialaisten suosimat kirjallisuus- ja elokuvaparodiat olivat useimmiten Peregon käsissä juuri näitä unia.

Roopen unelmaretket -taskukirjassa Roope saa sairaalassa aina piikin suoneensa ennen kuin alkaa nähdä houreuniaan.

Peregon jäljen tunnistaa heti. Vaikka piirrosjälki on rujoa ja karkeaa, pitemmän päälle sitä oppii kankeutensa myötä tietyllä tasolla arvostamaan. Ei liene liioiteltua sanoa Peregoa ankkasarjojen Fletcher Hanksiksi, myös tarinoiden sisällön vuoksi (josta lisää kohta). Kun tuntuu, että useimmat ankkapiirtäjät yrittivät jäljitellä Carl Barksin hahmojen sulavaa kimmoisuutta ja ilmeikkyyttä nokkineen päivineen, tuntuu että Peregon ilmeisin esikuva on 30- ja 40-lukujen sanomalehtisarjoja tehnyt Al Taliaferro. Paikoin näkee suoraan Taliaferrolta kopioituja ilmeitä ja eleitä, etenkin Iineksen ollessa kyseessä, sillä onhan naispuolinen hahmo nyt huomattavasti hankalampi piirtää kuin miesoletettu!

On yleensä aika helppo bongata, missä Perego on lainannut piirrosta muualta. Vertaa Akua ensimmäisessä ja toisessa ruudussa. Ja koetapa lausua tätä dialogia ääneen!

Lisäksi Peregolla on selvästi ongelmia perspektiivin ja mittasuhteiden kanssa. Kun aikuisten ankkojen nokat ammottavat auki, ne tuntuvat kutistuvan samankokoisiksi kuin veljenpojilla. Veljenpoikien pallopäät tuntuvat suhteettoman isoilta aikuisiin hahmoihin, ja lasten sijaan he näyttävät enemmänkin kääpiöiltä. Ja nappinenäiset ”oikeat” ihmiset tuntuvat olevan piirtäjälle kaikkein vaikeimpia. Karhukoplalaisilla on valtavat aasinhampaat, Pelle Pelottoman pää tuppaa kutistumaan kuin kyseessä olisi noitatohtorin uhri, ja kaikkein kammottavimpina ovat ne epäpyhät mutanttidemonit, joiden kanssa Tupu, Hupu ja Lupu käyvät koulua.

Nuke the site from orbit. It’s the only way to be sure.

Perego ei itse luultavasti laatinut käsikirjoituksiaan, ja ne toki heijastelevat muutenkin taskareiden maailmankuvaa. Mutta esi- ja välinäytöksissä tuntuu korostuvan juuri, millaista maailmankuvaa niissä nähdään. Barksin kaltaisesta seikkailevasta ja yhtä vetävästä perheestä ei ole ankkatarinoissa tietoakaan, ja tilalla on ahdistava ja väkivaltainen perhehelvetti, jossa kaikki hahmot vihaavat avoimesti toisiaan ja tekojen motiivina on yleensä jonkinlainen kosto tai muu voimannäyttö halveksutuille osapuolille. Ahneus ajaa ja mattopiiska viuhuu! On syytä miettiä, mikä Italian sodanjälkeisessä mielenmaisemassa oli, että heidän oli hauskempi lukea tällaisten hahmojen edesottamuksista.

Tyypillistä välinäytöksen sanailua.

Muuten Peregon sarjoille ominaista on tietty ajanhaaskaus ja paikallaan poljenta, sekä toki arkijärjelle vieraat, älyttömät keinot päästä pisteestä a paikkaan b. Kun siis näkee, että esi- ja välinäytökset ovat oikeastaan unenomaisempia kuin muu taskukirjan sisältö, tulee näiden välille todella kummallinen ja epätodellinen suhde. Jos haluaa päänsä todella sekaisin, ei kannata sortua tinneriin vaan kaivaa ne vanhat Aku Anklan taskukirjat esille!

Siinä tulee mummon suusta Peregon tarnoiden pohjimmainen sanoma.