Lapsuus kolmannessa maailmassa: Minun Kiinani ja Tulevaisuuden Arabi

Erityisesti ranskankielisessä maailmassa erityisen suosittu nykysarjakuvan muoto on tehdä muistelmia menneistä ajoista ja paikoista. Varmaankin Marjane Satrapin Persepolis sytytti tämän innon aikanaan. Monet Ranskaan sittemmin asettuneet tekijät muista kulttuureista kykenevät suodattamaan omia kokemuksiaan ranskalaisen maailman ja kerrontatavan kautta. Täten sarjakuvat toimivat kurkistusikkunoina vieraisiin kulttuureihin.

Kulttuurin hävitystä uuden tieltä.

Tässä on toki se ongelma, että jutut ovat täysin subjektiivisia ja kertojasta riippuvia. Tuntuu, että mitä mehukkaampia paljastuksia tarinassa on, sitä suositumpi siitä tulee. Li Konwun Minun Kiinani -sarjan ensimmäisessä osassa on ilmiantoja ja petturuutta kuin kaudellisessa Game of Thronesia. Toisaalta voidaan myös epäillä, kuinka paljon sarjakuvista on oikeita muistoja, kuinka paljon sepitettä. Riad Satoufin Tulevaisuuden Arabi -sarja vaikuttaa viehättävän juuri pikkutarkkuudellaan ja pienten tapahtumien listauksellaan. Mutta voiko joku muistaa oikeasti lapsuutensa ihan näin tarkkaan?

Vaaleanpunainen väritys indikoi Syyriaa. Onko mukana myös jotain ruusunpunaista nostalgisointia lapsuusvuosia kohtaan? Satouf vaikuttaa vähän inhorealistilta siihen.

Miesten tekemissä sarjakuvissa on myös toisenlainen yhteinen näkökulma. Kun Satrapi kertoi vahvasta naisesta, joka murtautui omista perinteistään ja samalla ahdistavasta yhteiskunnallisesta paineesta, on Li’n ja Satoufin sarjakuvien keskeisessä osassa ihaileva suhtautuminen isään tai isähahmoon ja päähenkilöiden päämääränä totella ja toteuttaa isällisiä määräyksiä ja visioita. Pikkuhiljaa näihin näkemyksiin alkaa ilmestyä säröjä. Samanlaista kapinaa ei kuitenkaan sarjakuvissa käsitellä.

Kyllä, isi.

Huomautan tässä vaiheessa, että käsittelen molempia sarjoja jossain määrin epätäydellisinä. Li Konwu’n sarjassa on kolme osaa, Isän, Puolueen ja Rahan aika, jotka heijastavat Kiinan muutosta Maon hallinnon jälkimainingeissa hyperkapitalistiseksi diktatuuriksi päähenkilön elämäntarinan kautta. Näistä tämän tekstin teemaa käyttää pääasiassa ensimmäinen osa. Satouffin sarjassa puolestaan on suomeksi ilmestynyt kolme albumia, joissa päähenkilö ei ole kasvanut enempää kuin pikkupojasta koululaiseksi. Lisää on siis odotettavissa, ja Satouff onkin lupaillut, että äidillä tulee olemaan merkittävämpi osa myöhemmin. Isän otteesta siis tullaan irtautumaan.

Isällä on toki oma kapinansakin taisteltavana Tulevaisuuden arabissakin.

Eurooppalaisen on hyvä naureskella ulkomaailman käsittämättömille yhteiskuntajärjestyksille ja autoriteettien epäluotettavuudelle. Mutta tämä kolonialistinen näkökulma on sinänsä vähän puusilmäinen sille, mitä tällaisista kokemuksista voidaan oppia. Kaikki järjestyneet yhteuskunnat ovat läpeensä ideologisia ja tuputtavat järjestystä ylläpitäviä ajatuksia koulun, viranomaisten ja byrokratian avulla. Ainoa ero on siinä väkevyydessä, millä tätä suoritetaan.

Kiinalainen hierarkia.

Tälle syötölle ovat jotkut ihmiset helpommin vietävissä, ja haluavat korostaa tätä joka tilanteessa. Täten etenkin ulkopuoliselle voi tulla hankalata oltavat ideologista puhtautta vaativien kanssa. Molemmissa sarjakuvissa päähenkilö kohtaa vääryyttä ja sorsintaa sen takia, että joku määrittelee ulkoapäin, ettei hän ole kelvollinen ja siten yhteiskuntajärjestykselle vaarallinen. Jos aikoo kannattaa tasavertaisuutta ja liberaaleja ihanteita, on silloin myös hyvä havaita etteivät autoriteetit ja niiden kannattajat ole yleensä puolellasi.

Lapsilla on suodattamaton näkemys aikuisten omaksumista ennakkoluuloista ja kaunoista.

Onpas teksti menossa anarkistis-filosofiseksi. Parempi korjata suuntaa vähän puhumalla teknisemmistä asioista. Satouf on paitsi yksityiskohtainen, myös sopivan karikatyrisoiva humoristi, joka piirtää hauskaa viivaa. Kulttuurin sisältä tuleva voi olla sopivan julkea myös ivatessaan paikallisia piirteitä ja käytöstapoja. Satouf ei säästele päästessään näyttämään miltä arabimaailma näyttää viattoman lapsen silmin.

Kuvitus heilahtelee huolettomasti realismista karikatyyreihin.

Puolestaan Li ei ole itse piirtänyt, vaan Minun Kiinani -kuvituksesta vastaa Philippe Ôtié. Jälki osaa ottaa vaikutteita niin kiinalaisesta puupiirroksesta kuin myös kalligrafiastakin. Erikoiset sommitelmat, perspektiivit ja muut asettelut eivät ole ihan tavanomaisemmasta päästä. Lukijalle tulee tietynlainen kulttuurishokki jo sarjakuvan avatessaan, mutta siihenkin tottuu nopeasti. Vaikka käsikirjoituksessa on tiettyjä elämäkerran kaavamaisuuksia, tätä sarjakuvaa voi suositella jo ihan sen kuvituksen vuoksi.

Koska nämä ovat sarjakuvantekijöiden muistelmia, molempiin liittyy myös kohtaus, jossa nuori lapsi piirtää kuvan ja saa siitä aikuisilta palautetta. Kertovasti yhteiskunnan mukainen tuherrus saa kiitosta, mutta luovempi piirros sen sijaan haukutaan lyttyyn. Tässä voi nähdä jo jonkinlaisen metaforan siitä, mitä nämä kavamisesta diktatuurissa kertovat.