Peyo: Smurffit tai Strumffit 70 v.

Belgialaisen Peyon (1928-92) luomat siniset pikkuveikot esiintyivät sarjakuvassa ensimmäistä kertaa tasan 60 vuotta sitten. Eräs kotimaista sarjakuvakenttää erottavista suurista kysymyksistä onkin, miksi näitä hahmoja kutsutaan. 70-luvulla Zoom– ja Non Stop-lehtien parissa varttuneet ja puritaanimmat sarjakuvanystävät vaativat, että ne ovat alkuperäisnimeä Les Schtroumfs kunnioittaen strumffeja. Puolestaan kaikki 80-luvun Hanna-Barbera -firman animaatiosarjan jälkeen hahmojen parissa aikaa viettäneet nimittävät heitä anglomaailman The Smurfs johdannaisena smurffit.

Haluaisin tietysti olla elitistisellä sarjakuvanerolinjalla, mutta tosiasiassa minulle hahmot ovat olleet smurffeja lapsuuden sarjakuva-albumista, jonka tässä arvostelen.
Kuuntelinpa peräti jostain syystä paljon vuoden 1998 Smurffit tanssihitit vol. 1:tä, tuota nopeutettua Jope Ruonansuuta, joka edelleenkin on Suomen albumilistalla kaikkien aikojen 8. eniten myyty albumi.

Kristallipallo kertoo kyseisen levyn tulevasta suosiosta.

Kädenojennuksena klassismille aion kuitenkin nimittää hahmoja strumffeiksi käsitellessäni kahta alkuperäistä Johannes ja Pirkale -sarjan albumia. Syy on se, että nimen vaihtaminen aiheuttaisi paljon sekaannusta, sillä albumeiden nimetkin ovat Kuusistrumffinen huilu ja Strumffien maa. Joten smurffaa smurffisi kiinni ja älä smurffaa smurffeihisi, sillä nyt smurffataan!

Smurffikylään on mahdotonta päästä, kunnes sinne pystyy pääsemään.

Johannes ja Pirkale on keskiaikaan sijoittuva seikkailusarja, jossa ritariromanttiset, elämää suuremmat faabelit tavan tasta osoittautuvat paljon odotettua pienemmiksi.
Nuori ritari Johannes on perusbelgialaisen tyhjä taulu -sankari, kun taas koomisena kevennyksenä toimiva Pirkale on jatkuvasti jekkuileva pentele.

Strumffit naamalle.

Kuusistrumffisessa huilussa paljastuu mystinen pilli, jonka avulla saa kenet vain tanssimaan. Pirkale käyttää tätä erityisesti kaikkien ärsyttämiseen, mutta on olemassa myös tahoja, jotka käyttäisivät taikavälinettä omiin pahoihin tarkoituksiinsa. Johanneksen vaikutuksesta on matkustettava Taivaanäärelään, jotta saataisiin mystisten strumffien rakentama huilu myös kelmien pysäyttämiseen.

Alkuperäiset strumffit olivat enemmän tonttumaisia terävinen lakkeineen.

Strumffien maassa puolestaan Johanneksen ja Pirkaleen linnan isojehu, eli itse kuningas, on apealla päällä. Kaikenlaisia kommervenkkejä koetetaan keksiä, että kunkku piristyisi hieman. Lopulta kaukaisista maista tulee kauppias, jolla on eksoottinen pikkueläin mukanaan. Se osoittautuu strumffiksi, joka paljastaa strumffikylän olevan tuhottu ja Suurstruffin vangittu jotta strumffit strumffaisivat timantteja tulta syöksevää lohikäärmettä komentavalle keljuilijalle, Monulfille. Strumffien pelastusretkelle sitten lähtee myös tumpelo kuningas matkaan, pilaamaan kaikkien fiilikset.

Lopussa strumffi seisoo.

Myös Benjamin-sarjasta muistettava Peyo on hyvässä ja pahassa Spirou-lehden albumimitan edustaja. Molemmat seikkailut etenevät sivu kerrallaan ja junnaavat iäisyyden alkuasetelmissaan. On lukijasta kiinni, naurattaako Pirkaleen kepposet tai epäonniset kuninkaan nauratusyritykset. Huumori ei oikein kosketa itseäni, se tuntuu varsin alkeelliselta, jopa liian lapselliselta. Strumffeissa itsessäänkin vaikuttaa olevan kiinnostavaa lähinnä heidän puhumansa strumffikieli, jota pähkäillään aikansa kummassakin albumissa.

Vihaajat ovat myös oikeassa, sillä Smurffien perusolemukseen kuuluu olla ärsyttäviä.

Silti, näissä on oivaltavaakin seikkailuparodiaa, ja etenkin Monluf-ilkiöön ja Fafnir-lohikäärmeeseen liittyvät kohdat Strumffien maassa ovat jopa ihan hykerryttäviä. Peyolla on sentään taito tehdä rakastettavia lurjuksia. Näistä tunnetuin on tietysti sitten smurffien omassa sarjassa esiintyvä Gargamel-velho.

Vaikka Monulfin piirteet vähän vaikuttavat arveluttavan etnisyyteen viittaaviksi.

Kenties johtuu nostalgiasta, tai siitä että maineen kohentuessa Peyo myös kohentui taidoiltaan, tai ehkäpä jopa siitä, että hänellä oli paremmat apulaiset myöhemmin, jotka lopulta kaiken työn tekivät. Mutta pidän silti paljon enemmän omasta Smurffit-albumistani, jossa on kaksi noin 20-sivuista seikkailua ja muutama sivun vitsisarja. Peyo hallitsee lyhyemmän mitan paljon suvereenimmin kuin täytettä täynnä olevat 54-sivuiset.

Etenkin ensimmäinen tarina, Smurffit ja taikamuna, on erittäin mielikuvituksekas ja hauska. Se on toisaalta myös aika irtovitsien kokoelma, mutta eipä tuo itseäni pahemmin haittaa jos muuten myhäilyttää.

Vihasmurffi käy myös loputtomalla hokemallaan aika pian ärsyttäväksi, joten ansaitsi saada munat päähänsä.

Smurffit ovat tekemässä isoa kakkua, mutta Vihasmurffin ja Perussmurffin vaivalla noutamassa munassa on jotain pielessä. Pattismurffi onnistuu munaa kopauttamalla jotenkin muuttamaan itsensä makkaraksi, joten muutkin smurffit tajuavat, että kyseessä on toivomuksia toteuttava taikamuna. Syntyy kaaos kun toinen toistaan oudompia toiveita lähdetään toteuttamaan. Suursmurffikaan ei onnistu pysäyttämään pandemoniumia, koska joku toivoo hänen muuttuvan vain yhdeksi normaaliksi smurffiksi ja itsensä Suursmurffiksi suursmurffin paikalle.

Smurffihelvetti.

Toisessakin tarinassa, Valesmurffissa, koetaan muodonmuutoksia, sillä Gargamel muuttaa itsensä myös smurffiksi tuhotakseen näiden kylän sisältä käsin. Tuntuu aina vähän häilyvältä, mitkä velhon päämäärät oikeastaan ovat. Alkuruudussa sanotaan, että hän aikoo pistellä smurffit poskeensa, mutta sitten hän on myöhemmin yrittämässä myrkyttää koko smurffikylän. Ei kai myrkkysmurffi nyt kovin kulinaristinen elämys ole?

Toisin kuin sarsaparilla.

No, velho kuitenkin onnistuu itse kukistamaan omat suunnitelmansa kerta toisensa jälkeen. Vaikka smurffit hyväsydämisesti ottaisivat hänet mielellään mukaan, haluaa hän vain toteuttaa omaa sokeaa kostonhimoaan. Mukana voidaan siis nähdä myös lapsilukijoille suunnattu opetus, joka on ihan viisaasti rakennettu, ja saa smurffien seikkailut tuntumaan paljon sisältörikkaammilta kuin Johanneksen ja Pirkaleen päättömät sekoilut.

Takuulla huvittaa! Minä olen makkara! Minä olen makkara!

Toisaalta Johanneksen ja Pirkaleen tunnelmallinen ja kaunis piirrostyö tuntuu ajattomammalta. Smurffialbumissa on varmaankin jo suunniteltu animaatiosarjaa kaikkine smurffiasukasvariaatioineen, mutta Välkky-, Viha- ja Pattismurffi itsessään ovat jo aika hauskoja tuttavuuksia ja eivät vielä ole liian korostetun markkinoitavia hahmoja.
Smurffeista tuli ajan myötä hieman ikävänkin kaupallistettu tuote.

Tämä käytös myös mielestäni vihjaa, että Peyo halusi huvittaa myös aikuisia.

Myöhemmissä animaatioseikkailuissa ja niiden oheistuotteissa ei enää oikein ole nähtävissä eurooppalaisia rönsyjä, ja jopa ihan perusasioita, kuten smurffien kuuluminen keskiaikaiseen maailmaan tai smurffikielellä puhuminen tupataan unohtaa. Siinä mielessä historiaa voidaan katsoa myös hieman surussa silmin. Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka haluavat vain elää strumffien kanssa ja toivovat smurffit strumffia strumffaavan strumffin strumffaamiksi.

Ja smurffi tuli, turskatti.