SV. rasismi, f*sismi
Jo ammoisista ajoista saakka, blogin perustamisesta lähtien, on tarkoitukseni ollut tehdä kirjoitus eräästä sarjakuvan alkuaikojen mestariteoksesta. No, aika hupenee, joten lienee parasta tarttua toimeen. Mutta ei pelkästään sarjakuvien kohdalla, mutta aina minkä tahansa taiteenalan tarpeeksi vanhan ja kanonisoidun klassikon käsittelyssä on ongelmansa. Mitä uutta siitä on sanottavaa?
Uusi vuosihan se sieltä on tulossa!
Aloitetaan nyt ainakin perusasioista. Winsor McCayn Pikku Nemo Höyhensaarilla oli kokonaisen sanomalehtisivun kokoinen sarjakuva, joka ilmestyi alun perin William Randolph Hearstin sanomalehdissä 1905–14. Se teki lyhyen paluun vuosiksi 1924–26. Nemon hahmo oli alun perin esiintynyt jo McCayn alkuperäisessä sarjakuvastripissä, Dream of a Rarebit Fiendissä, jonka idea jokaisessa jaksossa oli näyttää ylensyöjien ynnä muiden kehveleiden painajaisia, joista viimeisessä ruudussa herätään. Nämä olivat mustavalkoisia, puolen sivun strippejä.
Ukkeli taantuu.
Isompi formaatti tarkoitti kuitenkin Nemolle isompia seikkailuja. McCay alkoi käyttää löyhää jatkuvaa juonta, jossa aina kunkin sunnuntaisivun seikkailu jatkui siitä, mihin edellinen jäi. Nemo etsi Kuningas Morpheuksen tytärtä, jonka kanssa hänellä oli leikkitreffit, mutta välissä oli koko Unten maa kaikkine vaaroineen ja erikoisine hahmoineen. Pahansisuinen klovni Flip tuli myöhemmin kuvioihin mukaan, vieden Nemoa aina syvemmälle sivupoluille ja houkuttaen pieniin kepposiin.
Hahmogalleriaa.
McCay ja Nemo ovat yhä nykyään suuressa arvossa, sillä tekijä otti kaiken mahdollisen irti vielä kehittyvästä sarjakuvakerronnasta. Mielikuvitukselliset seikkailut antavat uusia näkökulmia tuttuihin kaupunkinäkymiin, ja toisaalta vievät erikoislaatuisiin uusiin maihin, esittelevät värikkäitä erilaisia eläimiä, ja lopulta veivät jopa ulkoavaruuteen asti. McCaytä voidaan hyvin sanoa mieheksi, joka toi scifin sarjakuvaan, vaikka se tässä vielä on aika julesvernemäisellä fantasiatasolla.
Tässä jää Liisa ihmemaassakin kakkoseksi.
Sarjakuvassa kokeillaan sarjakuvan hahmojen muodolla ja koolla, ruutujen välisellä jatkuvuudella, sanomalehden sivun formaatin antamilla mahdollisuuksilla kuten väreillä, ja aivan erityisesti alati ruutujen välillä muuttuvan ympäristön kustannuksella. Ainoastaan hahmojen välinen liike vaikuttaa nykypäivänä hieman turhan hienovaraiselta. McCay oli myös animaatioelokuvan pioneeri, ja sikälikin toisaalta hänen mielikuvituksellisuutensa, ja toisaalta pikkutarkuuttensa liikkeen kuvaamisessa olivatkin tälle aivan omiaan.
Seuratkaa tarkkaan, miten nämä hahmot liikkuvat ympäristössä.
Vaikka tiettyjä aikakautensa näkökulmia ja ajankohtaisia aiheita käsitellään ja jopa pilkataan, ei sarjakuva juuri sosiaalinen satiiri ole. Lähinnä eskapismia hankalaille ajoille. McCay henkilönä puolestaan on kyllä hyvä esimerkki ”problematic favesta”. Hän näki kyllä 1900-luvun alun sosiaaliset vaikeudet, mutta ajatteli näihin sopivan lääkkeeksi väkevän nationalistinen oikeistopopulismi. Hän asettui lopulta näkyvästi tukemaan esimerkiksi Mussolinin valtaannousua Italiassa. Voi miettiä, mitä hän oikeastaan pohjimmiltaan tarkoitti, kun Nemo muuttaa hökkelimäisen geton komeaksi vanhanaikaiseksi palatsiksi. McCay kuoli vuonna 1934, joten häneltä jäi näkemättä koko se kamaluus, johon tällainen ajatusmaailma maailman tulisi viemään.
Tähän liittyen myös Pikku Nemon hahmogalleria näyttää tänä päivänä melko röyhkeältä. On yksi asia, jos kaislahameissa kekkuloivat ruskeat alkuasukkaat olisivat poikenneet vain silloin tällöin sarjakuvassa, mutta McCay pani erään heistä, jonka nimeksikin antoi Villi, sitten seuraamaan Nemoa ja Flipiä seikkailuihin kuin uskollinen koira.
Jatkuva sivuhahmojen kinastelu herättää Nemon muikeistakin maisemista. nemo itse on malliesimerkki tyhjästä taulusta päähenkilönä, nimikin tarkoittaa ”ei kukaan”.
Jos pohdiskelin joitakin arkkitehtuurisia ulottuvuuksia vastikään Asterios Polypin kanssa, niin Pikku Nemossa äärimmäisen tarkasti piirretyt kaupunkinäkymät ja palatsimaiset sisätilat ovat vielä monta astetta pitemmällä. Sarjakuvan luoma tilan tuntu onkin jotain ainutkaatuista, sen suomaa tilassa liikkumisen tuntua on koetettu kopioida moneen otteeseen jälkeenpäin, esimerkiksi Mister Miracle -sarjassa tai Hildan seikkailuissa. Myös McCayn pikkutarkka kynänjälki erilaisen tuhon kuvaajana taitaa olla taustana puolen maailman toimintasarjakuvan taustainnoittajana Tezukasta Akiraan.
Tällainen olo itsellänikin on joulun jälkeen.
Nemosta animaatioelokuvan tekeminen on ollut usean eturivin sarjakuvantekijän unelma Moebiuksesta Hayao Miyazakiin. Ikävä kyllä 80-luvun lopulla kompromissien ja tuotantovaikeuksien värittämä elokuvaversiointi ei hirveästi muistuttanut sarjakuvaa, vaikka onkin mainettaan parempi satuseikkailu.
Puuh, vielä yksi kirjoitus tehtävänä, sitten voin herätä tästä unesta.
Ahvenaario 