Supersankari, jonka tärkein voima on kyky pelastua aina mitä katalammista ansoista. Ja siinä sivussa tekee myös bisnestä näillä kyvyillään maailman suosituimpana kahlekuninkaana. Jack Kirbyn 70-luvulla DC:lle tekemistä lennokkaan mielikuvituksellisista Fourth World -sarjoista maanläheisin hahmo on Scott Free, joka tunnetaan myös lavanimellään Mister Miracle. Tämä siitä huolimatta, että tosiasiassa hän on eräs Uusista jumalista, ja kasvanut Apokolips-planeetalla.
Mikä ei ole mikään kauhean mukava paikka asua.
Kirbyn hahmot etenkin DC:llä 70-luvulla olivat aika selkeästi metaforan tasolla toimivia. Mister Miracle edusti tyranniaa, kidutusta ja sodan kauhuja paennutta pakolaista, joka hyödyntää omat traumansa ja vaikeat kokemuksensa voitokseen. Mutta varjopuolena Apokolipsin johtaja Darkseid sitten lähettää toinen toistaan väkevämpiä agentteja tekemään Mr. Miraclesta selvää.
Teknologia saattaa olla vastapuolella aina väkevämpi, joten ihmismielen sisu ja peräänantamattomuus on se, mistä lasketaan.
Oikeastaan omia kykyjään tärkeämpi ase löytyy Scott Freelta sisimmästään. Kuinka ollakaan, absoluuttista pahuutta ja hyvin fasistishenkistä pahuutta vastaan tärkeimmäksi lääkkeeksi Kirby näkee rakkauden. Aikanaan Apokolipsista paetessaan hän tapasi myös toisen järjestelmän orjan, Big Bardan, joka oli ennen eräs Darkseidin eliittitappajista. Scott Free apureineen sai kuitenkin käännettyä erittäin voimakkaan Bardan pään ja antoi tälle ymmärryksen vapauden merkityksestä.
Jo se, että kaksi entistä asukasta voivat nousta Apokolipsia vastaan todistaa, että tyranniakin voidaan kaataa. Vähintään mielen tasolla.
Kirbyn Mister Miracle -tarinoiden ydin on juuri Scottin ja Bardan syvenevä suhde. Pian kahlekuninkaan uransa aloitettuaan saapuu myös Barda paikalle auttamaan ystäväänsä päihittämään pahuuden kätyrit. Kaksikon välinen suhde on lämmin, mutta vasta myöhemmillä flashbackeillä ilmaistaan, miten he ovat edes tutustuneet. Ja vasta viimeisessä numerossa he paljastavat ilmeisen rakkautensa toisiinsa ja menevät naimisiin – Darkseidin samanaikaiseksi harmiksi ja myös kolkoksi riemuksi.
Darkseid on pahis, joka mieluiten seuraa vierestä kun asioita tapahtuu. Hän haluaa absoluuttisen voiton myös teoreettisella tasolla, ja siksi hänen ei yleensä tarvitse liata käsiään fyysisessä voimannäytössä.
Kirby ei saanut vietyä neljättä maailmaansa niin pitkälle kuin olisi halunnut, koska huonosti myyneet sarjakuvat saivat kirvestä kesken kaiken. Kuitenkin myös Mister Miraclen lopetus vihjaa, ettei aviohurmos tuo silkkaa onnea ja ruusuilla tanssimista Scottin elämään ja että Darkseidia ei noin vain paeta. Tähän lähtökohtaan on tarttunut myös käsikirjoittaja Tom King, jonka palkittu tuore Mister Miracle -minisarja käsittelee masennusta, traumojen ja tuskan kanssa elämistä ja elämän tyhjyyttä. Se vie samoja teemoja pitemmälle, joilla King yllätti jo Marvelille tekemällään The Vision -sarjalla.
”Kid, comics will break your heart”. Kaksi Kingiä käsittelee ajatusta kumpikin omalla tavallaan.
Kingillä on tausta Irakin ja Afganistanin sodissa, joissa hän toimi CIA:n palkkalistoilla ennen sarjakuvakäsikirjoittajan uraansa. Varsinaiset tehtävät on toki pidetty salassa, mutta nämä synkät kokemukset vuotavat läpi lähes kaikesta, jota hän on käsikirjoittanut. Kingin sarjakuvissa on sen verran painavaa eksistentialistista tuskaa, että tuntuu lapselliselta puhua jostain kermapersemäisemmältä taustalta tulevista vastaavista kirjoittajista ”synkkänä”. Joku Alan Moore ei ole koskaan ollut samalla tavalla kosketuksissa kuolevaisuutemme, sodan tuskien aiheuttamien traumojen, katumuksen ja omien tekojensa epäeettisyyden kanssa puntaroinnin kanssa.
Supersankarointi on läsnä pääasiassa vain metatasolla. Kingin käsissä Mister Miracle on pääasiassa sotilas.
Siispä Mister Miracle -minisarjakin alkaa päähenkilön itsemurhayrityksellä. Kahlekuninkaan ensimmäinen temppu on paeta Kuolemaa itseään. Scottin mieltä riivaa erityisesti repiytyminen kahden maailman välille, Apokalipsin ja New Genesiksen, josta hänet on alun perin adoptoitu. Ja maailmat ovat myös ikuisessa sodassa keskenään, mihin myös Scottin on otettava osaa. Velipuoli ja New Genesiksen ylikenraali Orion etenkin vaatii Scottilta jatkuvasti isoja uhrauksia ja aktiivista toimintaa Darkseidin kukistamiseksi. Mutta Darkseid on. Pimeä puoli vaanii joka nurkassa ja muistuttaa itsestään säännöllisin väliajoin.
Kunnes tämä tieto valtaa lopulta koko sivun.
Sarjan mittaan sen hahmoja kuvataan hyvin ristiriitaisesti, mikä samalla syventää ja modernisoi Kirbyn arkkityyppistä käsittelyä. Orionin lisäksi eräs, johon Scottin on erityisen vaikea suhtautua, on Granny Goodness, hänen kasvattiäitinsä, joka on taitava manipuloija ja Darkseidin joukkojen päästrategisteja. Ja joka kidutti häntä lapsesta asti ja pyrkii yhä murtamaan hänen mielensä. Jo pelkkä hänen kohtaamisensa nostattaa pahat traumat ja epäilyn omasta ihmisarvosta pintaan.
Darkseid on toinen jonka pelkkä näyttäytyminen saa fyysisen reaktion aikaan.
Miten kahlekuningas pääsee irti kierteestä joka tuo vain kuolemaa ja tuskaa sekä nostattaa traumoja ja muita haavoja toisensa perään. Kuten Kirbykin, tarjoaa King myös rakkauden lääkkeeksi toivottomuuteen. Mutta kyseessä ei ole mikään helposti asetettava laastari, vaan rakkauden kanssa on opittava elämään ja sitä on opittava antamaan. Scottin ja Bardan suhde on sarjassa hyvin moniulotteinen ja aikuinen. Ei liene kovinkaan iso spoileri, että merkittävä perhetapahtuma tuo myös uuden pelaajan mukaan kuvioihin. Scottin on opittava isäksi ja kyettävä sen takia pakenemaan menneisyyttään.
Kirby teki Stan Leestä aika happaman analogian nimeltä Funky Flashman, mutta King osaa löytää myös suurisuisesta huijarista pehmeämpiä puolia. Hänen kertomansa stoori tuntuu etäisesti tutulta.
Kirbyn kuvitus on tutulla tapaa kulmikasta ja erittäin dynaamista. Se pelaa hieman Mr. Miracle -sarjan herkempiä puolia vastaan. Kirby kun saattaa asettaa metaforia, mutta pitäytyy mieluiten mukavuusalueellaan, nyrkkitappeluiden kuvaajina tai erittäin monimutkais-teknisten rakennelmien kuvittajana. Ainakin ajalle epätyypillisesti hän osasi luoda Bardasta samaan aikaan erittäin fyysistesti voimakkaan ja määrätietoisen naishahmon, jonka piirteissä ei silti ole turhaan korostettu maskuliinisia piirteitä vaan annettu hänen olla nainen.
Kirbyn tapa kuvata iskun energiaa ja voimaa on aivan omaa luokkaansa.
Puolestaan Kingin minisarjassa Mitch Gerards kykenee paremmin luomaan niin ahdistavia taistelukenttiä kuin perheen sisäistä draamaa. Kaikkein vaikuttavimmillaan hän on kuvittaessaan toimintajaksoja Windsor McKayn lanseeraamalla tyylillä, siirtyen ruutujen välillä, leikitellen staattisella kuvakulmalla. Elegantti ratkaisu saa aikaan etenkin yhdessä numerossa hyvin upeita ja kekseliäitä toinintakohtauksia.
Vaikka ruutujen koko voi tällä tavalla vaikuttaa tarinankerrontaan.
Supersankarisarjakuvan sisällöstä huolestuneiden kannattaisi tutustua molempiin Mister Miraclen inkarnaatioihin. Kirbyn vastaansanomaton ja juggernauttimaisesti rynnivä luotijuna antaa vatsanpohjassa tuntuvia jännittäviä hetkiä, kun taas Kingin lähestymistapa tuntuu ihan eri syistä vatsanpohjasta ja käsittelemällä liioittelematta ja tarpeeksi syvällisesti masennusta ja itsetuhoisuutta, parhaimmillaan antaa eväitä ymmärtää kyseisiä ihmismielen pimeitä kolkkia. Ja ehkä mahdollisuuden myös lopulta paeta.
Ahvenaario 