Pearson: Hilda

Näkyvyyden aikakaudella on iloittava siitä, kun lahjakas sarjakuvantekijä menestyy. Parempaa diiliä tuskin voi tänä päivänä saada kuin brittiläisen Luke Pearsonin diili Netflixin kanssa teettää Hilda-sarjakuvistaan animaatiosarja. Sarja on myös erittäin uskollinen alkuperäisille sarjakuville, Pearsonin toimiessa vastaavana tuottajana.

Suomeksi Hilda ja kivipeikko -albumin julkaisi Sarjakuvaseura.

Mutta palataanpas alkuun ja sarjakuviin itseensä. Hilda kertoo siis nimensä mukaisesti pienestä tytöstä. Seikkailunhimoinen ja empaattinen Hilda tutkii sarjan alussa avointa luontoa ja maastoa metsän laidalla sijaitsevasta kodistaan. Sarjan edetessä Hildan äiti joutuu hakemaan töitä läheisestä Trolbergin kaupungista, ja Hildakin joutuu myös villieläinten ja otusten lisäksi kohtaamaan toisia lapsia ja urbaania elämää.

Partiolaisena hän tosin voi yhdistää molempien paremmat puolet.

Hildan maailma on eräänlainen pseudo-pohjoismaalainen tarujen maa, joka tuntuu jämähtäneen muutaman vuosikymmenen taakse. Sitä tietysti kansoittavat myös taruolennot, kivipeikot, pienet maahiset ja mystiset tontut.

Tontut keräävät kaikkien kadonneet tavarat omaan käyttöönsä. Minulla on parhaillaan muutto meneillään, joten tontut ovat saaneet runsaasti materiaalia jo useammassakin kämpässä.

Pearson on puhunut, kuinka paljon Tove Janssonin Muumi on vaikuttanut hänen työhönsä. Se näkyy ymmärtävässä suhtautumisessa erilaisiin olentoihin, sekä silloin tällöin myös sekä seikkailuita että kodin rauhaa arvostavana filosofiana. Myös Studio Ghiblin rauhallisemmat animaatiot vaikuttavat olevan Pearsonin sydäntä lähellä. Taivaalla lentelevät karvapallot etenkin ovat aivan kuin Hayao Miyazakin aivoituksista peräisin.

Joitakin hahmomalleja on vain pakko rakastaa.

Kuitenkin mukana on myös maanläheisempiä teemoja, kasvamisesta ja lapsuuteen liittyvistä tunnetiloista, joita ei täysin fantasiamaailmassa kykene kohtaamaan. Erilaisten maailmojen yhteentörmäys tuo esiin hyvinkin maanläheisiä teemoja Hildan itsensä elämässä.

Äidin ja tyttären suhde on näistä koskettavimpia.

Pearson on etevä rakentamaan mysteerejä, joissa irrallisilta tuntuvat hengähdyskohdatkin lopulta toimivat kokonaisuuden palasina. Tariunankuljetusta on ilo lukea. Täytyy lisäksi vielä kehua myös piirrosjälkeä, joka kehittyy pyöreämmäksi parin ensimmäisen, hieman karkeamman albumin jälkeen.

Pearson tietää, ettei sulavaan jälkeen tarvita lainkaan turhia yksityiskohtia, mutta että jokainen viivanveto on tärkeä ja tarkkaan harkittu. Mutta kuitenkin sarjoissa riittää yhtä ja toista bongattavaa. Erityisesti kuvitus herää eloon huikeissa takaa-ajokohtauksissa, joissa kuvatun tilan ja ruutujen rajoja rikotaan liikkuvuuden tunteen maksimoimiseksi.

Vauhtia…

Vihjasin jo Twitterissä että karsastan sarjakuvien erottelua ”lasten” ja ”aikuisten” sarjakuviin. Hilda on hyvä esimerkki siitä, miksi. Kaiken ikäisille sopiva sarjakuvakerronta kun voi olla paljon rikkaampaa ja syvällisempää kuin rankistelevan tekokarski ja väkivaltainen, mutta ajatuksiltaan infantiili ”aikuisten” sarjakuva.

…ja villiä menoa.