Tällä viikolla käynnistyi sekä Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali, että kansainvälinen ilmastolakko ja -hätähuutoviikko. On siis erittäin sopiva aika tarkastella itse animaatiomaestron Hayao Miyazakin työtä mangan parissa. Luonnon ja ihmisen suhteesta kertova Tuulen laakson Nausicaä on toki myös tunnettu animaatioelokuva vuodelta 1984, joka myös esitetään R&A Trailblazers -sarjassa tänä vuonna festivaaleilla. Mutta Miyazaki myös teki siitä paljon pidemmän, kaikkiaan kahdeksan volyymiä kattavan mangan vuosina 1982-94.
Tietenkin manga menee paljon syvemmin tarinan teemoihin kun sillä on paljon enemmän tilaa. Vain ensimmäiset kaksi osaa menevät kuta kuinkin elokuvan mukaan, mutta kun leffa oli julki, pystyi Miyazaki viemään tarinaansa uusiin sfääreihin. Tämä toki muistuttaa toisesta vastaavalla tavalla tehdystä anime/mangaklassikosta, Katushiro Otomon Akirasta. Kummassakin animaatioelokuva on niin vaikuttava ja järkevästi tarinaltaan tiivistetty, että antaisin hieman enemmän terää näille versioille. Mutta mangaversiot eivät paljoa häviä laadussa ja tietysti lukukokemus voi olla omalla tavallaan huikean vaikuttava.
Kuitenkin Miyazakin tavaramerkeistä esimerkiksi lentämisen hurman kuvaaminen nyt vain on hienompaa animaation avulla.
Nausicaän seikkailut sijoittuvat kauas tulevaisuuteen, jossa ihminen on saanut kehitettyä uuden tavan elää massasukupuuton ja hirveiden katastrofien jälkeen. Ilma on myrkyllistä ja maapallon eläimistä on jäljellä enää valtavia hyönteisiä ja ammoin geenimanipuloituja olentoja, kuten lintuja muistuttavia hevosia tai oravaa muistuttavia pikkupetoja. Vanhasta maailmasta muistuttavat jo ammoin näivettyneet ja metsittyneet rauniot.
Kun aikaa menneistä kauheuksista on kulunut, käy yhä selvemmin ilmi ettei niistä olla opittu. Ihmiskunnan rippeet ovat jatkuvasti verisen sodan alla. Animaatiossa nimen Tuulen laakso oli rauhanomainen paratiisi, mutta mangassa se on asuinpaikka siinä missä muutkin, isompien ja vahvempien sotilasmahtien uhkaama ja vietävissä.
Sodan julmuus käsittää kattamaan myös viattomat luontokappaleet. Miyazakin nerokkuus on siinä, miten hyvin epäinhimillistä jättiläisötökkääkin voi alkaa tarinan mittaan empatisoimaan.
Vain laakson prinsessa Nausicaä hakee tasapainoa ja ymmärrystä luonnon kanssa. Hänellä on häntä vanhempiin valtaapitäviin verrattuna selkeämpi käsitys siitä, mitä kauheuksia ahneus ja puusilmäisyys ihmisille aiheuttaa, vahva empatiakyky niin ihmisiä kuin luontoakin kohtaan, ja päämäärätietoisuutta sekä valtaa myös muuttaa asioita. Nykylukija löytää ehkä yhtäläisyyksiä hahmossa muuan Greta Thurnbergin kanssa.
Miyazakin pikkutarkkuutta on ihailtava. Kaikki miljööt ja hahmot on toteutettu erittäin pienellä viivalla huolella ja uskottavasti. Tarinankertojana hän on ehkä kuitenkin omimmillaan animaatiossa, sillä sarjakuva muistuttaa paikoin kuvakäsikirjoitusta. Ruudut soljuvat kyllä hyvin toisesta toiseen, mutta niiden keskinen aika ja käytetty tila tuntuu olevan hieman hakusessa. Animaatiossa on helpompi ilmaista, miten pitkittyneesti kukin kohtaus tapahtuu.
Vaikka taistelun kuvaaminen on todella komeaa…
…sodan jälkiäkään ei unohdeta.
Myöskin tietty ähkytauti vaivaa hieman mangaversiota. Sotimista on sen verran paljon, että vaikka se olisi kuinka hienosti piirrettyä, kyllä siihen alkaa hieman kyllästyä. Miyazakin vahvuus on tehdä kiehtovia hahmoja, joista jopa antagonistin asemassa olevilla on ymmärrettävä maailmankuva ja tavoitteet. Niin myös tässäkin, mutta yllättäen lisäpituus mangalla ei tuo hirveästi uusia sävyjä kelmienkään maailmaan. Keskus on yhä Nausicaässa, jonka harteille jää maailman pelastaminen lopulliselta tuholta.
Se on niin raskas tehtävä, että välillä sitä tarvitsee hieman timeoutia.
Nausicaä ei ole ihan helppoa luettavaa. Miyazakin animaatioille tyypillinen rauhanomaisuus ja zen asenne on mangassa paljon harvinaisempaa. Sen sijaan siinä on aika karuakin väkivaltaa ja maailmanlopun kynnyksen kannattamaa tuskaa. Isossa paketissa on kyllä raskauden tuntua, ehkä osaset tosiaan ovat parempia luettavia vähän kerrassaan. Kuitenkaan ei voi väittää, etteikö lukukokemus olisi palkitseva ja avartava.
Miyazaki on ehdottomasti suunnannäyttäjä, niin animaatiossa kuin tällä mangallakin. Tuntuu, että joka toinen finalfantasyn kaltainen scififantasia on pöllinyt vähintään jonkin elementin hänen aivoituksistaan, yleensä vielä enemmänkin. Kuitenkin näissä puuttuu yleensä se tasapaino, minkä Miyazaki omiin fantasiamaailmoihinsa saa. Niissä teknologia, yliluonnollinen ja omaperäiset luontokappaleet ovat aina ihan luontevia, ja tuntuvat kuuluvan samaan palapeliin keskenään. Vaikka kaikennäköiset härvelit ja hirviöt asuttavat samaa maailmaa, eivät ne tunnu vain siisteiltä elementeiltä, jotka on länttäisty kasaan.
Ahvenaario 