Briteillä on ollut aina omanlaisensa sarjakuvakulttuuri, joka on muutamia judgedreddejä ja isoa kasaa talentteja lukuunottamatta yleensä pysynyt saarten sisällä. Sama pätee myös sanomalehtisarjakuviin. Globaalisti levinnyt on lähinnä Peter O’ Donnellin (1920-2010) vuonna 1963 luoma naisagentti Modesty Blaise. Mutta se kertookin ympäri maailman kattavista seikkailuista, huomattavasti ymmärtäväisemmällä otteella kuin imperialistinen ja kolonialistinen kollegansa James Bond.
Bond heittäisi vastusjansa rotkoon ja tokaisisi jotain tyyliin ”haaveet kaatuu”.
Kioskipokkareita tehtaillut O’Donnell sanoo löytäneensä mallin keskushahmolleen tavatessaan nuoruudessaan armeijan rauhanturvaajan tehtävissä lähi-idässä tyttöjä ja naisia, jotka nuoresta iästään huolimatta olivat todellisia selviytyjiä.
Modestyllä onkin taustatarinaa vaikka muille jakaa. Hän on entinen rikollisjärjestön johtajatar, kosmopoliitti, salakuljettaja, taidekauppias ja toki sittemmin myös salaisen palvelun agentti. Tässä näkyy hahmon 60-lukulaisten juurten ihanteet. Hän on ihminen, jolle rahasta ei koskaan ole mitään ongelmaa, ja koska on kykenevä, voi tehdä mitä haluaa. Yleensä hänet tempaistaan mukaan seikkailuun ihan muun hengailun lomassa milloin missäkin päin maailmaa.
Mihin liittyy toki maailmankolkan naistenasusteiden testaaminen.
Modestyn oikeana kätenä toimii Willie Garvin. Kaksikon välillä on monimutkainen rakkaussuhde, joka selvästi on tärkeä Modesty-faneille. Joskus hahmot ovat keskenään rakastajia, toisinaan platonisesti kuin sisaruksia. Kuitenkin tarinan sitä vaatiessa voi kumpikin heilastella myös useamman hahmon kesken (toki heteronormatiivisesti, mitä nyt pieniä vihjeitä välillä on muunkinlaisista aktiviteeteista). Sarjan modus operandina onkin aika hälläväliä-suhtautuminen perinteisiin asetelmiin miehen ja naisen suhteen. Garvinia saa pelastaa pulasta yleensä hieman useammin kuin neuvokasta Modestyä.
Garvin tapaa myös saada osumaa Modestyä useammin. Hoivavietin esittäminen tosin ei ole kovvinkaan subversiaalia.
Toki ei sarjassa nyt vältytä male gazelta. En tunne alkuperäisen piirtäjä Jim Holdawayn tarinoita juurikaan. Vuoden 1970 jälkeen sarjan pääpiirtäjä oli espanjalainen Enrique Badia Romero, jonka piirtämät sarjat tavallisesti ovat laajiten levinneitä, ja niistä Arktinen banaanikin julkaisi kolme kovakantista kokoelmaa 2000-luvulla.
Romeron asetelmat ovat usein tissejä ja peppua korostavia. Naisten silmätkin ovat aika lautasmaiset. Toki sanomalehtisarjan ruudussa on rajoitetusti tilaa, joten on korostettava entisestään sitä, mitä haluaa lukijan seuraavan. Toiminnassa Modesty hakkaa gorillan näköisiä korstoja pehmopornoasentoihin jämähtäneissä taistelukohtauksissa. Iskuihin reagoidaan lempeällä huudahduksella ”Aah!” tai ”Uhh”, jolloin myös ”kaadutaan” tunkemalla lantiota hyökkääjän suuntaan.
Modesty, tuo iskevä perhonen, soittaa myös mielellään suuta oikeamielisyyden asialla.
Myönnettäköön, että minulla meni Romeron jäljen vuoksi aika kauan että pääsin Modestyyn sisälle. Pienellä ja pikkutarkalla viivalla piirtävä Romero kun tekee aika omalaatuista jälkeä. Varsinkin sarjan kaikkien miesten piirteet ovat erityisen groteskeja, nuorillakin täynnä ryppyjä ja uurteita ja kasvot niin veistokselliset, kuin vain vuosien nyrkkeilijän- ja viskinjuojan uralla voi saada.
Ohut viiva on erikoinen valinta, kun usein rajallinen sanomalehtipainatus tuppaa kadottamaan yksityiskohtia. Tarvitaan laadukkaita korkkareita, mikäli haluaa nähdä kunnolla kaikki apinamiesten rypyt ja uurteet tai huolestuneiden hahmojen tuhannen vuoden ummetukseen ikuisesti jämähtäneitä ilmeitä.
Kaikki tekosyyt piirtää Modesty riisuutumassa tai vaihtamassa paitaa, kyllä käytetään.
Modestyssä käydään läpi usein kioskikirjallisuudelle tuttuja kuvioita, oli pohjana sitten pahisten monimutkainen kostoretki, matka vieraalle maalle auttamaan uusia ystäviä paikallisten vihollisjoukkojen kynsistä, tai sitten pelastusoperaatioita milloin mistäkin. Pitemmän päälle sarjaa lukiessa alkaa pehmetä monipuoliselle vaihtelulle ja sille, miten hahmot alkavat hitaasti paljastaa itsestään pehmeämpiä puolia. Lopulta tässä on kyse syvästi toisiaan rakastavasta parista, joka ei aikaile tarttua toimintaan, ja on aina avoin ja uskollinen toisilleen, vaikka nyt heilasteleekin myös muiden kanssa minkä ehtii. Näin rakastavaa polyamoriaa ei sarjakuvissa kauhean usein ole esillä.
Ahvenaario 