Juonihan on sarjakuvassa ihan toissijainen asia. Se voi olla pelkkää takaa-ajoa, kuten vaikkapa nimimerkki Runia käyttävän Guillaume Renardin sarjakuvassa Mutafukaz. Sen keskeinen tarinankuljetus on lähinnä tekosyy kokeilla erilaisia tyylejä ja piirtää supersiistejä juttuja ja hassuja hahmoja.
Mutta eikö tällainen lesoilu sitten ole ärsyttävää, kysytte. Mutafukazin ilo on siinä, että se imee voimansa latinalaisen amerikan kulttuurista ja heijastaa sitä koko olemuksellaan. Siis peri-americanaa oleva supersankaritouhotus pysyy loitolla, ja luotu maailma on omannäköisensä, mutta myös kulttuurisen osmoosin kautta tuttu. Tatuoinnin näköiset pääkallojäbät, luchadoret ja ninjat elävät kaikki Mutafukazin maailmassa, Dark Meat Cityssä.
Dark Meat Cityn kaduilla.
Seikkailun keskiössä oleva surkimuskolmikko, pizzakuskina toimiva, tummahipiäinen ja isosilmäinen Angelino, ghostridermainen ja äreä pääkalloheppu Vinz ja hammasraudoitettua oravaa muistuttava Willy, asuvat yhdessä saastaisessa pikkukämpässä ja koettavat tulla toimeen paskaduunien ja pikkurikosten avulla. Lähinnä pizza ja huumeet kiinnostavat, naisetkin etäisesti. Sitten sattuu Hitchcockmainen väärä mies -ymmärrys ja kohta kaiken maailman verenhimoiset agentit jahtaavat ystävyksiä pitkin poikin kaupungin katuja. Mutta sankarimme eivät ole ihan altavastaajia, vaan heistä löytyy Scott Pilgrimmaisesti myös taistelijakykyjä. Angelinon mystinen tausta tuleekin sarjakuvan keskeiseksi kysymykseksi.
Kokisin että sarjakuvan esikuvana on toiminut myös Frank Millerin Sin City. Ränsistynyt Dark Meat Cityn kaupunki vaaroineen ja lapsijengeineen ei ole niinkään surullinen ja ankea paikka asua, vaan jännittävien seikkailuiden mahdollistaja. Luodit viuhuvat ja toiminta tulee taajaan, vaikkei siinä olisi mitään järkeä. Kaupungissa on elementtejä Los Angelesista, México Citystä ja Rio de Janeirosta, ehkä myös Roubaix tai Pariisin ränsistyneimmät alueet, tekijä kun kuitenkin asuu ja työskentelee Ranskassa.
Latinalaisen amerikan köyhimpiin osiin kuuluvaa kurjuusonanointia on ilahduttavan vähän, tässä on otettu mitä saatu, liioiteltu sitä äärimmäsiyyksiin ja lähdetty sitä viemään eteenpäin. Tuntuu kuitenkin, että Run on oikeastikin saanut tuntea köyhimmät slummikadut ja torakantäytteisimmät asunnot, joista hän ammentaa.
Kuvituksessa on vaikutteita Millerin lisäksi myös animesta, Jamie Hewlettin Gorillaz– ja Tank Girl-kuvastosta, MTV:n urbaanimmista animaatiosarjoista kuten Boondocks ja Afro Samurai, ja toki myös supersankarisarjakuvasta. Tyylien sulatusuuni toimii kuin vertauskuvana aisosti monikulttuuriselle kaupungille. Visuaalinen dynamiikka saa hip hopin jo melkein raikamaan korvissa.
Run on onnistunut saamaan sarjakuvastaan monimediailmiön, johon kuuluu täyspitkä animaatioelokuva, videopelejä ja lyhytelokuva, joka toimii kuin tv-sarjan pilottina. Tässä mielestäni iskee vähän vastaan se, että Mutafukaz ei tosiaan ole tarinaltaan kauhean omaperäinen tai terävä. Pienissä annoksissa voi nauttia Dark Meat Cityn omaperäisestä atmosfääristä. Mukava paikka vierailla, mutta en haluaisi asua siellä.
Ahvenaario 