Don Rosa: Roope Ankan Elämä ja Teot

Jouluyllätys! Ahvenaario tekee yksittäisen paluun rakastetun klassikon parissa lahjana minulta teille. Kompensoin kai vähän, tänä vuonna olisi ollut aikaa kirjoittaa mutta en ole edes saanut suunnittelemaani zineä eteenpäin. Jotain nyt kuitenkin.

Mitä minulle kuuluu? No, sanotaanpa että tämän sarjakuvaklassikon alkupuolella nähdään Roope Ankka nuorena yrittämässä eri ammateissa ja ympäri maailmaa mutta aina epäonnistumassa toisensa perään, usein maailman muuttuessa ympäriltä. Lopulta kokemukset kasautuvat ja onni potkaisee ratkaisevalla tavalla. Tällaisesta tarinallisesta ajattelutavasta saan lohtua, vaikka tuntuu että oma elämä junnaa jossain Transvaalin luvun tienoilla Klondiken sijaan.

Oma vihollisgalleriani on totta kai tuota värikkäämpi.

Käsittelyssämme on siis Don Rosan jo klassikoksi muodostunut Roope Ankan elämä ja teot, joka valmistui alun perin vuosien 1991-93 välissä. Yleisesti ottaenhan kaikki inhoavat prequeleita ja nippelitietomaista asioiden selittämistä, mutta tästä on muodostunut paitsi kestävä klassikko, myös Roope-Sedän hahmon keskeinen magnum opus, jonka käsitys hahmosta on vähintäänkin yhtä merkityksellinen kuin Carl Barksin alkuperäiset sarjakuvat, joihin se pohjautuu.

Minullehan kyseessä on perusteos, josta omistan suomenkielisen 1997 julkaistun ensipainoksen, jota olen lukenut siis jo 11-vuotiaasta säännöllisesti. Pystyin nyt lukemaan sarjakuvaa ”uusin silmin”, sillä tajusin että en ollut lukenut koskaan sarjakuvaa alkuperäiskielellä. Se oli aika oleellinen juttu, monet palaset loksahtavat parhaiten kasaan vain englannin avulla, niin Barksin sarjakuvista peräisin olevat palat, elokuvaviittaukset kuin jopa taustatutkimuksen palaset, sillä suomeksi tekstitys vie niin paljon tilaa, että puhekuplia on paikoin jouduttu yksinkertaistamaan.

Theodore Rooseveltin puheet tosin tuntuvat päälleliimatummilta alkuperäiskielellä.

Vaikka kyseessä on rakas teos, on se minusta ollut jo pienestä pitäen epätasainen. Alkupään seikkailutarinat ovat yksittäisissä luvuissa toimivia Akkarin johtotarinoina silloin tällöin, mutta kirjassa peräkkäin luettuna ne ovat hieman toisteisia. Kaikissa ei ole asiaa ja Roope oppii samoja asioita useaan otteeseen. Lisäksi nuori Roope on joko (harvemmin) täysi tumpelo mutta kohta jo hieman turhan ylivoimainen kaikessa mitä yrittää. Loppupuolella ajaudutaan yllättävän synkkiinkin sfääreihin, mutta Barksin asettamien taustavaatimusten, historiallisten faktojen ja tarinankerronnan yhteensovittaminen on selkeästi ollut tekijälleen hankalempaa.

With Great Power Must Also Come Great Responsibility.

Parhaiten toimivat Skotlantiin sijoittuvat jaksot, joita on kolme kappaletta. Niissä kaikissa on pienimuotoisempi seikkailu, joka kuitenkin antaa Roopelle jonkin keskeisen oivalluksen ja onnistuu myös tutkia kiinnostavasti perheasioita, MacAnkan suvun historiaa ja niiden epäonnistumisia. Tällaisia aiheita eivät juuri muut ankantekijät joko tohtineet käsitellä (tällaisella syvyydellä) tai sitten heillä ei ollut mitään sisäistä logiikkaa asioiden kanssa (kuten vaikkapa italialaisten ankkasarjakuvien Ankan perheen sattumanvaraisuudesta voidaan todeta). Rosan alkuperäisissä suunnitelmissa oli syventyä näihin enemmän, mutta onneksemme kustannustoimittajat käskivät pitää fokuksen Roopessa.

Rosa olisi halunnut tehdä laajemminkin MacAnkan sukukroniikan. Siitä on jäänyt rippeet varsinaiseen tarinaan.

Sarjan keskeinen ydin onkin hahmon kasvu naiivista mutta yritteliäästä ankanpoikasesta ensin seikkailunhaluiseksi ja kunnianhimoiseksi nuorukaiseksi, ja sitten rikastumisen jälkeen katkeraksi, yksinäiseksi ja sisimmiltään tyytymättömäksi porhoksi. Kunnes sitten päästään status quoon, Akun ja poikien ilmaantuminen saa hänet jälleen haikailemaan uusien seikkailujen perään.

Tämän kasvamisen mittaan tulee kyllä vastaan myös ristiriitaisuuksia. Rosan Roope esitetään yksittäisen ihmisen työtä erittäin paljon arvostamana, mutta kuten oikean maailman riistokapitalistitkin, maksaa hän omille työntekijöilleen nälkäpalkkaa ja pihistelee kaikessa mahdollisessa. Erityisesti Akun epäsympaattinen käsittely viimeisessä luvussa ärsyttää, sillä Barksin tarinoissa Aku oli juuri kuin Roope nuorena, aina yrittämässä parhaansa uudessa ammatissa, mutta lopulta aina epäonnistumassa. Toki tätä on Rosa myöhemmin itsekin käsitellyt tarinoissaan.

Mutta vaikka Aku on tollo, ei hänen pitäisi olla näin äkäinen Q-tason epäilijä sentään.

Samoin jos pelkän rahan haaliminen on täyttänyt Roopen koko elämän, niin miten hän voi olla samaan aikaan niin tyytymätön ja pohjattoman ahne, ja silti nostalgisin tippalinssein omiin kokemuksiinsa niin pohjattoman kiintynyt? Tuntuu hieman erikoiselta että Rosa samaistuu niin paljon enemmän Roopeen kuin työväenluokkaisempaan Akuun, mutta täytynee muistaa että hän on itse menestyneen sisustustiilifirman perijä. Rikkailla on hieman erilainen käsitys työllä menestymisestä kuin sitä oikeasti yrittäneillä. Roope on tietynlaisen kapitalistin ihannekuva, ja tämän taipumus riistoon peitellään yleensä huumorin kautta.

Etenkin tämän kohdan työväen raadantaa arvostava plutokraatti ja toisaalta pihistelevä pomo -ristiriitaisuus on hämmentävää, eikä ole ihan selvää, mitä Roopesta pitäisi ajatella.

Rosa on itse sanonut että hänestä Roopen elämäntarinan tärkein hahmo on Kultu Kimallus. Tämä näkyy viimeisessä kappaleessa selkeästi siinä, että citizenkanemäinen mutistu avainsana on juuri Kultu. Tämä kahden liian ylpeän hahmon menetetty rakkaus ei kyllä varsinaisen sarjakuvan pohjalta tule mitenkään ilmi, oikeastaan Kultu on pelkkä cameo Klondiken-jaksossa, joka käyttää kuitenkin sivukaupalla tarinaa kertoakseen kullanetsimisen ja -kaivamisen tosimaailman realiteeteista. Tässä osiossa myöhemmin tehdyt B-tarinat paikkaavat paljon, ja varsinaista Klondiken perustarinaa paljon parempi Yukonin sydämet onkin katkeransuloisuudessaan ehkä mielestäni Rosan paras tarina. Yhtä kaikki, tässä näkyy myös se, että Barksin menneisyyteen kiintynyt ja tarkertunut Rosa ei halua viedä tarinaa varsinaisesti eteenpäin, vaan myös nykypäivään (tai oikeammin 50-luvulle) sijoittuvissa tarinoissaankin pitää Roopen ja Kultun erillään, kuitenkin nostalgisessa mielessä toistensa perään haikailevina.

Kuvituksensa puolesta Rosa kasvoi sarjan mittaan huomattavasti, mutta silti sarjaan on jäänyt tiettyjä kankeuksia ja tiettyä tarinankerronnan jäykkyyttä. Rosa osaa kyllä splash panelit, joissa jotain ISOA tapahtuu, vaikka räjähtää jotain. Tunnelmointi vaikkapa varjojen avulla ja mikrokokoisen viivan käyttö on hänellä huomattavaa ja se teki minuun vaikutuksen pienenäkin. Hän eroaa aivan selkeästi kaikista muista ankanpiirtäjistä. Mutta myöskään hän ei millään vedä vertoja animaatiokoulutuksen saaneelle Barksille hahmojen ilmeikkyydessä ja joustavuudessa. Barksilta kopioidut ruudut etenkin paistavat läpi turhan selkeästi.

Katsokaa nyt vaikka kuinka hevosen ja cowboykaverin ulkomuoto muuttuvat yhtäkkiä.

Toiko tarina sitten ankkauniversumiin varsinaisesti muuta uutta kuin Barksilta kopioitua kamaa? Vaikka kuinka paljon, kriittisenä sitä vain helpommin kiinnittää huomionsa asioihin, mitä juttu ei ole. Yleisesti melko vasemmalla kädellä sutaistut Disney-sarjakuvat tuntuvat olevan nyttemmin osa isompaa kaanonia, jossa hahmoilla on oikeat taustat ja tarinoiden sävy voi toteuttaa laajempaa palettia kuin pelkkää halpaa hupailua.

Eräs uusi elementti, josta erityisesti pidän, ovat uudet hahmot, Roopen sisarukset Hortensia ja Matilda, joissa on samaa periksiantamattomuutta, tinkimätöntä rehellisyyttä ja äkkipikaisuuttakin, mutta heiltä puuttuu kokemukset ja kenties 1800-1900 -luvun vaihteen naisina myös kyvyt vaikuttaa ympäröivään maailmaan samalla tavoin. Myös myöhemmin Kultu kasvoi kiinnostavammaksi hahmoksi, joten Rosalla on ainakin hieman parempaa kykyä olla viedä naishahmoja eteenpäin kuin melko sovinistisella Barksilla.

Joskin kaikkein barksimaisimmassa kappaleessa he eivät ehkä esiinny niin edukseen.

Ehkä myös Roopen hahmoa ollaan osattu käsitellä vähän traagisempana sen jälkeen. Teos antaa karikatyrisoiduille luonteenpiirteille, kuten pohjattomalle saituudelle ja innostukselle aarteita kohtaan hyvät pohjustukset. Barksin Roope ei ollut näin määrätietoinen, vaan enemmänkin eteen sattuviin tilanteisiin reagoiva (ja myös helpommin höynäytettävä). Mutta onhan se sanottava, että juuri tietyt ristiriitaisuudet ja arvaamattomuudet yhdessä tekevät usein hahmosta kiinnostavamman seurattavan. Voisi jopa sanoa… rikkaamman. (BUUAUSTA YLEISÖSTÄ) Okei, okei.

Puutteineenkin ei voi kuin aina uppoutua mukaan tähän tarinaan. Se on kaikenikäisille sopiva kavalkaadi jännitystä, huumoria (niin sanallista kuin slapstickiä), sopivissa määrin historiasta ja maantieteestä ammentava ja hyvin monitahoinen kertomus, jossa on paljon kerroksia. Sillä on hyvä syynsä miksi tämä on se teos, josta Rosa muistetaan, vaikka myöhemmin hän on ainakin piirtänyt hieman paremmin.

Adios! Ehkä tapaamme vielä näissä merkeissä!

Tietoja Paavo Ihalainen

Palaute, huomiot ja parannusehdotukset osoitteeseen paavo.ihalainen(at) elitisti.net
Kategoria(t): American, Disney, Hall of Fame, Huumori, Kasvutarina, Komedia, Mainstream, seikkailu Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s