Carl Barks & Don Rosa: Kadonneen neliskulmaisen kypärän laakson jäljillä

Kirjakaupassa sarjakuvia selatessani jokunen vuosi sitten pidin hölmönä ideaa yhdistää Carl Barksin ja Don Rosan sarjakuvia samojen kansien sisään. Sehän olisi kuin sekoittaisi keskenään jatsia ja Beckiä, tai ehkä lähempänä Beatlesiä ja Oasista – lainaussuhteesta huolimatta kuitenkin mestarityötä ja siitä inspiraationsa hakevaa taitavaa pastissia.

Mutta nyt kun näkökulmani on se, että pitäisi jostakin sarjakuvablogia kirjoittaa, idea alkaakin vaikuttaa varsin kiinnostavalta. Vertailu, joka ei ehkä ole eduksi sarjakuvia lukiessa, tuokin kiinnostavasti esille erilaisia lähtökohtia ja pointteja, ja siihen, millainen sydän lopulta kahdelta arvostetuimman tekijän ankkatarinoissa sykkiikään. Tämä artikkeli siis käsittelee kokoelmia Kielletyn laakson tarinat, Kulmikkaiden munien jäljillä, ja Kultaisen kypärän metsästäjät.

Veikkaan, että ennen aikalaissensuuria Akun päähän ei tiputettu munia.

Mainittakoon heti alkuun, että kummatkin tekijät ovat tavattoman tärkeitä minulle ja lapsuudessa olivat sarjakuvamakuni ehdottomat kaksi keskipistettä. Barks on yhä minusta eräs kaikkien aikojen suurimmista sarjakuvantekijöistä, erityisesti koska oli niin uskomattoman sulava. Hänen ankkatarinansa ovat päällisin puolin yksinkertaisia, mutta ne ovat kuviltaan ja asetelmiltaan täydellisen vaivattomia, käänteet tulevat kellontarkasti ja hahmot ovat päällimmäisestä kaksiulotteisuudestaan huolimatta monipuolisia. Don Rosa puolestaan on häneen verrattuna maksimalisti; hänen tarinansa puolestaan kulkevat tarkan taustatutkimuksen pohjalta valtaviin kliimakseihin ja suuriin tunteisiin. Ja mikä tärkeintä: niissä on runsain mitoin mietittyä taustatarinaa, joka vaikuttaa taustalla joka ruudussa.

Jonka tosin Barks lanseerasi ja osasi tiivistää neljään ruutuun jokseenkin täydellisesti.

Tämänpä vuoksi Don Rosa on ollut se tekijä, jolle Disney-yhtiön sarjakuvapamput ovat uskoneet tehtävän tehdä lukijoita miellyttämään suoria jatko-osia Barksin tarinoihin. No, vuosien varrella on toki ilmestynyt kaikkia muidenkin tekijöiden omia viritelmiä, joissa on lainailtu jostain tietystä Barks-klassikosta hahmoja, miljöitä tai ties mitä, mutta ne eivät ole olleet alkuperäistä sarjakuvaa huomioon ottavia. (Tosin kaikki käsillä olevien kirjojen Rosa-sarjatkaan eivät ole suoria jatko-osia vaan Barksin tuntemattomampaa luomisosastoa uudelleen hyödyntäviä.) Rosan suosion nousussa lienee iso osa sitä, että hän on ainoa tekijä, joka on lukinnut yleensä varsin joustavan ja muokkautuvan ankkauniversumin ja sen tapahtumat kaanoniksi, jossa tapahtumilla oikeasti tuntuu olevan merkitystä.

Plus toiminta on varsin päräyttävää. Ohessa pari ruutua, jotka totaalisesti räjäyttivät tajuntani pienenä.

Kuten Rosa itsekin esipuheissaan jaksaa muistuttaa, eivät Barksin tarinat varsinaisesti jatkoa tarvitsisi. Kuitenkin hän on pääasiassa onnistunut melko hyvin kiittämättömässä tehtävässään. Yleensä Rosan jatko-osat oikeasti tuovat vanhoihin ideoihin jonkin uuden näkökulman ja punaisen langan, eivätkä ne tyydy pelkästään toisintamaan vanhoja huippukohtia. Toki poikkeuksiakin löytyy. Barksin kymmensivuiseen Vahva-Jussi -tarinaan erittäin samanlainen jatko Sankari ylitse muiden esimerkiksi on aika lailla sama homma huonommilla vitseillä ja enemmällä paatoksella. Paremmin toimivat seikkailusarjojen jatkot.

Päivitetty käännös tuntuu olevan aika iskevää kieltä ja hahmot puhuvat kukin omalla tavallaan.

Jos kolmesta kirjasta aikoo yhden poimia, suosittelen keskimmäistä, Kulmikkaiden munien jäljillä. Siinä on mukana sekä Barksin että Rosan suurimpia onnistumisia. Itse nimitarina on Barksin itsensäkin mukaan hänen parhaita tuotoksiaan, sillä se yhdistää erittäin mielikuvituksekkaita ideoita melko luonnolliseen miljööseen, ja onnistuu tasapainottelemaan jännittävyyden ja huikean hauskan välillä. Rakastan myös Karhukoplaa Rosan käsissä, mistä mainio esimerkki on tarina Kutistuva kitupiikki.

Kahdella eri tasolla tarinan kuljetus luonnistuu Rosalta todella hyvin.

Toinen Barksin ehdottomasti onnistuneimpiin tarinoihin lukeutuva seikkailu on Onnellisten laakso, jossa Roope-Setäkin yrittää (varsin kehnolla menestyksellä) päästä tasapainoon jatkuvan rahantavoittelun ja oravanpyörän ulkopuolella.

Rakastan, kuinka pienestä ystävällisestä teosta vyöryy nopeasti täysi katastrofi.

Myös Rosan seuraaja, Takaisin Xanaduun, on osaltaan hänen jatko-osiensa kruunua. Siihen liittyy pieni salaisuus, joka tosin lienee kaikille yhtä huonosti salattu kuin mitä se minulle lapsena oli; Tsingis-kaanin kruunu nimittäin johdattaa ankat täysin eri paikkaan kuin mitä he olivat odottaneet päätyvänsä.

SPOILERI SEURAA

Tralla-Lan laakso vieläpä kokee Roopen paluun myötä vieläkin suuremman uhkan kuin mitä Barksin tarinan pullonkorkit ikinä olivat. Rosa hyödyntää myös Akun hahmoa harvinaisen hyvin tässä, antaen hänelle selvästi Amazing Spider-Man #38:n viittaavan sankariteon.

SPOILERI PÄÄTTYY

Rosa ei usein ole Akun kanssa omimmillaan, mutta tämä kohtaus on kaikkine Ditko-vaikutteineenkin erittäin vaikuttava.

Viimeisessä osassa jäljelle jääneet (Rosa-)tarinat ovat seuraussuhteiltaan vähän niin ja näin, eivätkä ihan laadukkaimpia. Barksin vanhanaikaisuudestakin on ongelmia – Disneytä vaikuttaa askarruttavan erityisesti Kääpiöintiaanien mailla; ei pelkästään alkuperäiskansojen kuvauksestaan, vaan myös, koska ankat nähdään siinä polttamassa rauhanpiippua! Lapsena sitä seuraava Windingojen mailla oli ensimmäisiä suuren vaikutuksen tehneitä Rosa-tarinoita, ja se onkin yhä melko hieno, piirrokseltaankin Rosan parhaimmistoa. Sen sijaan olin unohtanut, miten infodumppaava ja poukkoileva tarina Kolumbuksen kadonneet kartat on. Ja minä sentään hain Rosalta 1995 nimmarin tämän Akkarin kanteen! Ei ihan luonteva jatko-osa Barksin mestarilliselle Kultaiselle kypärälle, vaikka historiatieto siinä kiehtovaa onkin.

Minkä historiallisten sarjakuvien tekijän maailma Rosassa menettikään.

Sarjan päättää Kirje kotoa, joka on oikeastaan finaali Don Rosan koko sarjakuvatuotannolle (no, eräs Roopen nuoruustarina toki julkaistiin vielä sen jälkeen). Sen lisäksi, että sarja ottaa puitteet Vanhan linnan salaisuudesta, lainaa se myös esimerkiksi Viisasten kiveä, ja mikä tärkeämpää, seuraa suoraan Rosan tarinoita Temppeliherrojen aarre ja koko Roope Ankan elämä ja teot -eeposta. Kyseessä on erittäin ristiriitainen tarina, mutta emotionaalisuudessaan myös varsin tyydyttävä. Roopen keräämät aarteet eivät Rosan tarinoissa koskaan ole maallisia kalleuksia, vaan jotain henkisempää.

Näitä ajatuksia on käsitelty hienovaraisemmin Rosan muussa tuotannossa. Yhtä kaikki se toimii eräänlaisena tilinpäätöksenä hänen käsitykselleen Roopen hahmosta.

No niin, juttu meni kuitenkin enemmän Rosan sarjojen analysoimiseksi. Juttu on niin, että Barksin sarjat jo lapsena lukeneena osaan ne jo etu- ja takaperin ulkoa. Rosan sarjoista tuntuu vielä helposti löytyvän uusia ulottuvuuksia, ja samalla kritisoitavaa. Mutta fakta on, että mainittujen lisäksi mukana on niin kivikovia klassikoita, että kirjat voi hankkia jo ihan niiden vuoksi. Jo pari perusklassikkoa, kuten Tyhjälän joulu ja sensuroimaton Takaisin Klondikeen paranneltune värityksineen, käännöksineen ja tekstauksineen olisi ensimmäisessä itsessään arvokas hankinta. Rosa olisi saanut ottaa siitä enemmän mallia, aina ei tarvita isoa ja näyttävää kliimaksia, vaan joskus emotionaalinen keskustarina riittää itsessäänkin kantamaan.

Toivon että uusi DuckTales on hyvä. Kuitenkin tiedän, ettei se tule koskaan avaamaan jaksoa lähellekään näin järisyttävällä tavalla.