Lehtimies Tintti seikkailee: Faaraon sikaarit / Sininen lootus

Tintin seikkailuiden uusintapainoksista toistaiseksi varhaisimmat käsittävät 1934 ja 1935 ilmestyneen albumiparin, jotka tavallaan seuraavat samaa juonilankaa. Albumit ovatkin Hergén tuotannossa käänteentekeviä, erityisesti Sininen lootus.

Aiemmin sarjaa lukiessani, (perinteisistä) uudelleen piirretyistä väriversioista olen pitänyt Faaraon sikareita eräänä albumisarjan kehnoimmista teoksista. Totuudenmukaiselle ja viimeistellylle ligne claire -tyylille onkin melko posketonta, miten poukkoileva ja sattumanvarainen itse albumin juoni onkaan.  Mutta tässä vaiheessa ei piirtäjä-käsikirjoittaja Hergé juuri tainnutkaan miettiä tarinan kokonaisuutta, kunhan teki viikoittaisen määränsä sivuja ja koetti tunkea ne täyteen mahdollisimman yllättäviä ja jännittäviä käänteitä.

Siispä alkuperäinen mustavalkojälki onkin Faaraon sikaareihin erittäin tervetullut. Se tuo tarinan takaisin tietynlaiselle pulp-tasolle, eikä sen enää tarvitse näytellä olevansa yhtä hienostunut kuin muut samakaltaisella viivalla piirretyt, järkevämmin kasaan kootut väreissä painetut Tintti-seikkailut.

Turha silti on väittää, että albumi olisi parhaimmasta päästä. Alkupuolella ladotaan ikimuistettavia kohtauksia, ruumisarkussa kellumisesta veneessä ja sikarien johdattamana egyptiläisen haudan tutkimisesta, että on suuri pettymys kun sarjan jatko ei pysty vastaamaan näihin erittäin jännittäviin peruslähtökohtiin. Itse sikaarien mysteeri unohtuu heti, kun Tintti alkaa pomppia maasta toiseen olosuhteiden johdattamana Egyptiin, Punaiselle merelle ja Arabiasta Intiaan.

Kääntäjä Heikki Kaukoranta on tehnyt taas vallan mainiota työtä sananparren kanssa.

Yleisesti eri maiden esittelyn taustalla vaikuttavana ajatuksena on silkka tuonaikainen eksotismi. Stereotypioita piisaa ahneista juutalaisista raivopäisiin arabeihin, ja eräänä loukkaavimmista, eräänlaiseksi päävastukseksi osoittautuva murhanhimoinen intialainen fakiiri. Lapsille myös sarjakuvassa merkittävässä osassa oleva mielipuoleksi tekevä myrkky on varsin pelottava keksintö. Järkensä menettämisen riski kauhistutti ainakin minua enemmän kuin ajatus kuolemasta.

Johtajan henkilöllisyyden paljastuminen Sinisessä lootuksessa tuntui hieman pohjustamattomalta, mutta ainakin tuore käännös antaa ymmärtää että syyllinen oli Hergén mielessä jo edeltävässä albumissa.

Sarjakuvataide on ollut vielä nuorta tuossa vaiheessa, ja ruudut ovatkin melko satunnaiseseen tapaan aseteltuja, taustattomia ja staattisia. Kuitenkin tässä vaiheessa Hergén taitavuus liikkeen ja vauhdin kuvaamiseen on hiljalleen alkanut kukoistaa. Seikkailu on ainakin vauhdikkaampi kuin sitä edeltävät kolme Tintti-seikkailua (joista epäilen ainakin, ettei Kongo-seikkailua tulla enää uusintapainoksena näkemään).

Komeat väriruudut tuovat lisäarvoa uusintapainoksille.

Sikaarit onkin oikeastaan vain alkupala Siniselle lootukselle, joka on monen mielestä parhaita Tintti-tarinoita. Omasta mielestäni se ei ole aivan mestariteos, mutta merkittävä sarjakuva sikäli, että se signaloi muutosta siihen, että lapsille suunnatut seikkailusarjakuvatkin voivat kommentoida oikeaa maailmaa ja sen tapahtumia, sekä myös pohjautua hyvään taustatutkimukseen siinä, mihin maailman sijoittaa. Sinisen lootuksen Shanghai tuntuu paljon todellisemmalta ja aidommalta ympäristöltä kuin mikään paikka, missä Tintti oli sitä ennen käynyt.

Ja aitous tuo myös vaaran tunnetta.

Tässä vaiheessa Tintistä tuli aidosti humanistinen sankarihahmo, oikeasti pienemmän oikeuksien puolesta taistelija, eikä vain belgialainen siirtomaaherra, joka tulee näyttämään alkeellisen maan villeille sivistystä. Japanin valtaaman Kiinan ongelmat ovat sen verran isoja, ettei Tintti pysty niitä täysin ratkomaan, vaikka saisikin kiinni jahtaamansa Lohikäärmeen pojat -salaseuran johtajan.

Kuitenkaan sarjakuva ei missään nimessä ole täydellinen. Vaikka japanilaiset roistomaisia olivatkin Kiinan-valloituksellaan, olisi heitäkin ehkä ansainnut kohdella hieman tasapuolisemmin, sillä nyt sarjasta paistava demonisointi haiskahtaa sekin enemmän kuin hieman rasistiselle. Nykylukijalle on hieman huvittavaa myös, miten oopiumiluolat ovat lastensarjakuvassa niin keskeisessä osassa, että on lainannut tarinalle peräti nimensäkin.

Tinttikö se tässä vetää kuuppaansa sekaisin?

Myös keskeisessä osassa oleva Tsangin hahmo jää hieman valjuksi. Tintti ei varsinaisesti kaivannut ystävää, joka on yhtä vajaa luonteenpiirteistä kuin hän itsekin. Tämä lienee syynä, miksi paremmin hänen kelmeyttään tasapainottamaan valittiin työpariksi mieluummin myöhemmin kapteeni Haddock, jolla on omia luonteen vajaavuuksia ihan kunnolla.

Myös hieman toivoisin että hahmot voisivat kohdata jollakin muulla tavoin kuin asettamalla kiitollisuussuhteen heidän välilleen.

Sinisen lootuksen myöhempien painostenkin jäljessä on joitakin jäänteitä alkuperäisestä viivasta. Tässä mielessä onkin perustellumpaa hakea mustavalkopainos mieluummin hyllyä koristamaan. Lisäksi mahtavat Shanghain katunäkymät tulevat parhaalla tavalla oikeuksiinsa isommaksi painettuna ja vailla viivan peittävää väritystä.