Roskasarjat: Mikin dekkaripokkari 1-3

Monilla paatuneimmillakin Mikki Hiiren vihaajilla on usein yksi heikko kohta. Vuosina 1994-95 kymmenen julkaistua Mikin dekkaripokkaria ovat edelleen kaiholla muisteltuja niiden kesken (kuten minun), jotka tuohon aikaan olivat kouluikäisiä nassikoita ja jotka kaipasivat jotain hieman edgympää kuin tavanomaiset Mikki-seikkailut.

Sanoisin, että paljon näistä muistikuvista tarinoiden karheudesta on silkkaa mainoskikkaa. Jos haluaa lasten rynnivän monilukuisena ostamaan Mikki-sarjakuvia, kannattaa lyödä K-16 -leima sarjismainokseen Aku Ankassa. Itse ensinumeron kannessa tämä on lieventynyt disclaimeriin ”Ei heikkohermoisille”. Esipuheena toimivassa Hessun etsiväpalstallakin sitten selitetään, että vaikka Mikki pukeutuu sarjoissa kovaksikeitetyn yksityisetsivän hattuun ja trenssitakkiin, on niiden sisällä yhä se sama siimahäntä. Varsinaisesti sarjakuvatkin ovat aika lailla samojen studioiden tuottamia, jotka tahkovat tarinoita Italian Topolino-lehteen ja Suomessa edesmenneeseen Roope-Setään sekä erilaisiin Aku Ankan taskukirjoihin.

Mikille jos kelle on tyypillistä käydä kerjäämässä ilmaispalveluksia puolitutuilta, vaikka nämä olisivat muutenkin ylityöllistettyjä.

Kuitenkin, ainakin kolmen ensimmäisen numeron otannan perusteella on mukana kyllä irtiottoa tavanomaisesta Disney-sarjastakin. Näissä esimerkiksi on ihan tuntuva kuoleman uhka, joka odottaa Mikkiä joka kulman takana. Ensimmäisessä sarjassa etsivä esimerkiksi seuraa verisiä jälkiä ja kohtaa ihan ehdoilta mätäneviltä ruumiilta näyttävän Zombikoplan. No, nämä toki sitten paljastetaan olevan vain naamiaispukuja, koska eihän tässä nyt vuoden 1948 Carl Barkseja olla!

Mikin hautajaiset. Täytyy myöntää, etten ollut koskaan tullut ajatelleeksi Minnin olevan ankkalinnalaisella mittapuulla niin ”kaunis” että siitä erikseen pitää mainita.

Koska tarinoilla on mittaa, on niillä myös mahdollisia olla hieman tavanomaista kunnianhimoisempia, tarjoten oikeasti pähkäiltävää mysteeriä, epäilyttäviä uusia hahmoja ja johtolankoja. Toisinaan mukana on myös B-tasoja, jotka tuodaan mukaan loppupuolella, kuten vaikkapa kakkospokkarissa nähty vuokrariisto, joka uhkaa viedä Mikin toimiston. Oikeastaan kolmesta ensimmäisestä pokkarista vain juuri tuo toinen tarjoaa kelvollisen mysteerijuonen, mutta se onkin koko pokkarin mittainen kertomus. Se käsittelee taidevarkauksia ja setelirahan muuntamista takaisin paperiksi.

Jos kapitalistinen maailmanjärjestys kaatuu, elämme kaikki ikuisia renessanssimarkkinoita.

Nyt tähän spoilerivaroitus, mutta jokaisessa kolmen pokkarin pääsarjassa syylliseksi osoittautuu aina Mustakaapu. Toki Musta Pekka olisi todennäköisesti liian tyhmä kaavailemaan liian ovelia suunnitelmia, mutta voisi Kaavun lisäksikin olla muitakin syyllisiä. Kyllähän Mikki-kaanonissakin olisi muitakin roistoja.

Tykkään tässä tietystä viittauksesta Gottfredsonin piirtämään Mustakaavun ensiesiintymiseen, jossa myös yritettiin päästä Mikistä eroon roikottamalla häntä köydellä katosta. Tosin se oli pari pykälää julmempi ja nokkelampi kikka.

Ainoa, jossa loppuratkaisua ei aivan osannut päätellä, oli puolestaan Agatha Christielle velkaa oleva dekkaritarina ensimmäisessä pokkarissa, joka marssittaa erilaisia etsivän arkkityyppejä näyttämölle ja arvuuttaa heidän syyllisyyttään. Juoni tarvitsisi kuitenkin hieman lisää tilaa kehittyäkseen järkevästi. Kun juttuja pitää ahtaa samaan satasivuiseen pokkariin kaksi, yleensä juonet kärsivät.

Lähes kaikki hahmot ovat yhtä pahoja ”red herringejä”, mikä vaikeuttaa oikean konnan hoksaamista.

Typerintä soppaa on kolmannen pokkarin päätarina, jossa epämääräiset elokuvatuotantokuviot yhdistyvät johonkin lavastettuun ufokaappauskuvioon ja – ei jaksa kiinnostaa. Lapsille paljon tylsempi kakkostarina puolestaan käsittelee korruptiota kunnanvaltuustossa ja keltaisen lehdistön vastuuttomuutta, mikä ainakin nykypäivänä sopii itselle paremmin.

Tässäkin osataan laajentaa hahmogalleriaa käsittämään muutama kiinnostava uusi niljake.

Kaikkiaan dekkaripokkarien laatu ei taida juuri poiketa aikakautensa Aku Ankan taskukirjoista. Mikki on aika tyhjä taulu, jolle nokkeluus on lähes ainoa piirre.Kaikki tarinan kiinnostavuudessa riippuu siitä, onko käsikirjoittaja vaivautunut tekemään työnsä kunnolla vai syöttääkö vain 6-vuotiaille sopivaa soopaa, jossa sattuu ja tapahtuu tarpeeksi paljon 50 sivun kestonsa ajan. Vaikuttaa siltä, että harvemmin vastaus on tuo ensimmäinen, mutta jos muita hyviä Dekkaripokkareita on vielä lukematta, katsastaisin nekin ihan mielelläni.

Vein nämä kesämökille Taskareiden seuraan hyllyyn, ehkä näihin taas lähemmäs 25 vuoden päästä tarttuu jos ei parempaakaan ole käsillä.