Gottfredson: Mikki Hiiri

On sarjakuvataiteen ikonisimpien hahmojen vuosijuhla, ja Teräsmiehen lisäksi pyöreitä vuosia täyttää myös Mikki Hiiri. Tänä vuonna on kulunut 90 vuotta siitä, kun Mikki nähtiin ensin lyhytelokuvassa Plane Crazy ja myöhemmin ensimmäisessä äänianimaatiossa Steamboat Willy. Lähes yhtä kauan kuin valkokankaalla, on Mikki seikkaillut myös sarjakuvissa. Floyd Gottfredson sai itse Walt Disneyltä tehtäväksi tehtailla Mikistä jatkuvajuonisia sarjakuvastrippejä jo 30-luvun alussa. Alussa hanttihommana alkanut työ vei Gottfredsonin luomaan huikeita seikkailuita ja mitä erikoisempia hahmoja kunnes sarja latistettiin arkikomediaa esitteleväksi mälsäilyksi 50-luvulla.

Gottfredson on saanut odottaa arvostuksen nousua muidenkin kuin piirtäjäkollegoidensa parissa. Onneksi nyttemmin hänet on löydetty uudelleen, ja Fantagraphics englanninkielisessä maailmassa ja Sanoma Suomessa on julkaissut kattavia jättikirjoja hänen jännittävimmistä tarinoistaan.

Aku Ankan lukijoilla on selvä viha-rakkaussuhden Mikkiin (suomalaisilla yleensä viha). Yleensä Mikkiä pidetään näsäviisaana, muiden asioita nuuskivana ja hyväosaisena myös köyhiä kyykyttävänä. Yleisesti puhuen, eipä Mikkiä kovinkaan monipuoliseksi hahmoksi voi sanoa, sillä kuten Kari Korhonen on todennut, hänen seikkailunsa lähtevät aina jostain ulkopuolisesta tapahtumasta, ei siitä että hän varsinaisesti haluaisi tai tarvitsisi jotakin.

Katsokaa nyt tuota myhäilevää aktiivimallin säästämää pelleilemässä itsensä suojatyöpaikkaan.

Jos Mikin luonne ärsyttää muutenkin, tuskin Gottfredsonin tarinatkaan saavat mieltä muuttumaan. Duunit tippuvat hänelle näissäkin syliin, ja jos ei muuta niin jyrsijä on näissäkin hoitamassa poliisien työt näiden puolesta ja olemassa yleisesti sellainen ärsyttävä mulkero, jolle hommat lutviutuvat vailla juuri mitään omia kykyjä tai ominaisuuksia kuin tuuri ja tietty rämäpäisyys. Tietty näissä voi seurata hahmon luonteen kehitystä, mutta etenkin nenänsä joka paikkaan tunkeminen on ollut hänen hommansa alusta saakka.

Ja kuten ylimmästä stripistä näemme, myös hämmentävän väkevä homofobia.

Gottfredson ei kuitenkaan vello hahmon ikävämmissä ominaisuuksissa, vaan tosiaan kaikki Mikin ympärillä on kiinnostavampaa. Pääasiassa keskushahmo on tyhjä taulu, johon lukijoiden odotetaan heijastavan omaa identiteettiään, Tintin tapaan.
Kiinnostavammat sivuhahmot sitten täydentävät tätä, Hessu hölmöilyineen, Pluto inhimillistettyine koiran ominaisuuksineen, ja Musta Pekka/Jopi Jalkapuoli ihan oman häijyytensä puolesta. Sota-aikana Pekka paljastuu ihan natsiksi, mikä ihan käy järkeen. Luulen, että Maus-sarjakuva on hänen mielilukemistoaan, mutta aivan vääristä syistä.

Jännää, että heti sen jälkeen kun Pekka on Hailannut Hitlerille, lukijoiden pitäisi jaksaa jännittää hänen henkensä puolesta.

Mikkiä toki määrittää myös suhde Minniin, joka on itsekin muuttunut aikojen saatossa, ikävä kyllä lähinnä huonompaan suuntaan. 30-luvulla hän oli pääasiassa naisversio sankarista, yhtä innokas seikkailuun, mutta ajan kuluessa ikävästi alkaa saada stereotyyppisiä naispiirteitä (yltiöpäinen mustasukkaisuus, turhamaisuus, nalkuttaminen ja muita ummehtuneita luonteenpiirteitä).

Tässä Mikki ihan mehustelee mielikuvalla siitä, miten Minni suuttuu mustasukkaisuudenpuuskassaan hänelle.

Suhde on varsin toksinen, yhdessäkin näytetään kuinka paljon Minni on valmis satuttamaan Mikin tunteita heilastelemalla keikarin nimeltä Mortimer Rotta kanssa. Ja sitten kun Mikki vaikuttaa siirtyneen eteenpäin, hän itse pahoittuu siitä. Hahmojen oletetaan kuuluvan toisilleen, vaikkei tietysti Disney-sarjakuvassa sille mitään pohjustusta anneta. Tavallaan nämä heijastelevat naisten asemaa Yhdysvalloissa ennen ja jälkeen toista maailmansotaa. Toinen nykypäivänä aika epämiellyttävä kuvaus on Jopi Jalkapuolen lähes raiskaajamainen into lääppiä Minniä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, ja halu viedä tämä väkisin vihille.

Muutakin kuin henkistä väkivaltaa riittää tässä suhteessa.

Suuret jättikirjat toki onkin suunnattu nykyään aikuisille. Niiden aikansa eläneet asenteet, lisäksi myös esimerkiksi Afrikan asukkaiden ummehtuneen rasistinen kuvaus, ettei näitä kyllä juuri lapsille voi suositella. On kuitenkin hyvä, että nämä ilmiselvästä problemaattisuudestaan huolimatta ollaan julkaistu. Gottfredsonin elämäntyössä on paljon sarjakuvanystävää kiinnostavaa, joten nämä vertautuvat mustavalkoisina julkaistuihin alkuperäisiin Tintteihin.

Samoin tässäkin natseiksi vihjaillut pahikset vaihtuvat kommunisteiksi vihjailluiksi. Pekkakin sitten meni vaihtamaan puoltaan.

Pääasiallisena erona on, että Tintit on jollain tasolla juurrutettu todelliseen maailmaan, mutta kunhan on lapsille soveltuvaa, Mikin seikkailuilla ei juuri ole rajoja. Siispä seikkailut voivat viedä yhtä lailla tuttuihin muihin maihin, kauhulinnoihin, futuristisiin maailmoihin ja aina hommat voivat ratketa ihan puhtaasti fantasian keinoin.

Mainittakoon kuitenkin, että pidän enemmän vanhemmista seikkailuista, jotka ovat tietyllä tapaa juurrutetumpia todellisuuteen (ja myös Disneyn animaatioihin). Kun Bill Walsh tuli käsikirjoittajaksi 1944, tuntuivat myöhemmät sarjat olevan sekavampia, poukkoilevampia — ja myös omituisempia. Perustelut asioille jäävät. Näin on esimerkiksi tiedemiesten kehittämän atomilaatikon kanssa, tai mitä tulevaisuudesta nykypäivään saapunut Eka Vekara nyt keksiikään.

Gottfredson on onnistunut varsin taitavasti vaihtamaan tyyliään aikojen muuttuessa. Vanhimmat tarinat muistuttavat mustavalkoanimaatioiden rottamaisesta Mikistä, sitten hahmo pyristyy tunnetumman näköiseksi pallopääksi. Ruudut on selkeästi aseteltuja, hahmot kumimaisen liikunnallisia jatarinaa kuljetetaan vauhdikkaasti ja jännittävästi.

Jotenkin pidän erityisesti piirrosjäljessä tietyn 30-luvun ajan obsessioista gorillamaisia ja isoleukaisia, sängekkäitä kipparikalle-tyylisiä hahmoja kohtaan. Ladonnassa hieman tympii se tavanomainen Aku Ankka -lehden konekirjoitus. Sarjat olisivat elävämpiä tekstauksella tai jos olisi edes kiinnostavamman näköinen fontti!

Jättikokoisista kirjoista pääasiassa toisen maailmansodan aikaisiin strippeihin keskittyvä Vaarallinen Mikki on paitsi kiinnostavin, myös tasalaatuisin. Mikki, konnien kauhu esittelee skenaarioita, joissaon konflikti jonkin muun hahmon kanssa. Osassa näitä tarinoita asettuu miettimään, että pahis on oikeastaan oikeassa ja toivoisi näyttävän Mikille kaapin paikan (kirjan avaavassa Mikki vastaan Katti -tarinassa nyt ainakin, jossa ilmeisesti kannustetaan hankkiutumaan irtolaisista väkivalloin eroon. Pula-aika on ollut aika raffia.).

Muistan Gottfredsonin Mikit Helsingin Sanomista varsin tylsänä ja arkisena strippinä. Joskus Aku Ankassa kuitenkin oli maistiaisina näitä jatkotarinoita, jotka olivatkin paljon mielenkiintoisempia.

Hassua että nykyään Mikki-sarjoissa on tasan kaksi roistoa, Pekka ja Mustakaapu, mutta kaikenlaisia uppotylsiä professori- ja tiedemieskavereita Mikille ollaan jaksettu kehittää tämän jälkeen.

Siinä, missä Carl Barks jätti Ankka-sarjoihin lähtemättömän jäljen, samalla tavoin myös Gottfredson vakiinnutti Mikki-sarjat. Monet keskeiset hahmot, kuten Hessu, Poliisimestari Sisu ja Eka Vekara ovat edelleen piirteiltään kuin Floyd ne aikanaan asetti. Tavallaan on kumma, etteivät Mikki-piirtäjät ole edes Italiassa ottaneet isompaa pesäeroa. Barks kuitenkin loi ihan pysyvän oloisen Ankkamaailman, kun Gottfredson temppuili vähän aina sen mukaan, mitä kukin tarina vaati.

Mainittakoon siis jälleen, että vaikka näissä on paljon kritisoitavaakin, on sarjakuvakulttuuri ehdottomasti rikkaampi kun Gottfredsonia ja Mikkiä on hyvin saatavilla. Kannattaa antaa molemmille tilaisuus!