Ette vielä päässeetkään Roskasarjat-osiosta! Olemme tähän mennessä katsastaneet näissä jutuissa satunnaisia sarjakuvia, joita käsiini on tavalla tai toisella päätynyt. Kuitenkin onhan se myös niin, että roska on roskaa. Ajattelin, että tämä juttusarja on hyvä päättää pohjimmiltaan laatusarjakuvaan, jonka olisi pitänyt olla parempi.
Ja olemmehan käyneet juuri YouTuben puolella läpi kaikki René Goscinnyn ja Albert Uderzon Asterix-albumit. On hyvä tilaisuus pistää piste tälle juttusarjallekin samalla ja katsoa millaista jälkeä Uderzo sai itse pahimmillaan aikaan. Lopetin itse uusien Asterix-albumeiden lukemisen vuonna 2006. Syynä tähän oli Uderzon albumi Taivas putoaa niskaan, joka oli suoranaisesti niin hävettävän huono, että en enää halunnut nähdä, voiko sarjan pohja tippua alemmaksi.
Ei jumalauta, katsokaa nyt tätä paskaa!
Goscinnylle nyt kukaan ei yksinkertaisesti kykene vetämään vertoja huumorisarjakuvan käsikirjoittajana, mutta täytyy sanoa, että pääasiassa Uderzo pärjäsi paremmin hänen perintönsä jatkajana kuin vaikkapa Morris Lucky Luke -sarjassa tai Tabary Ahmed Ahneessa. Muutamat Uderzon soolo-albumeista ovat ihan mukiinmeneviä, ja hänellä oli pokkaa käsitellä myös raskaampia aiheita, joista Goscinny ei välittänyt, kuten lasten (Asterixin poika) ja naisten oikeudet (Ruusu ja miekka), orjuus (Obelixin kaleeri) tai Lähi-idän tilanne (Asterixin harharetket).
Vikana lähinnä oli, että kun Goscinny suuntasi tekstinsä nokkeluuksineen aikuisille, taantui Uderzo koko ajan enemmän lapsilukijoiden suuntaan, ja vaikka lapsille toki pitäisi kirjoittaa ihan yhtä ellei fiksummikin kuin aikuisille, oli hänestä infantilismi myös suotavaa käsikirjoituksissa. Uderzon sarjakuvien painavat aiheet pilattiin usein typerillä fantasia-aihioilla, esimerkiksi hyvin alkavassa Obelixin kaleerissa päädytään loppuen lopuksi Atlantikseen, jossa vapautetut orjat voivat elää uudelleen pikkulapsina.
Tämä antaa kuvan, ettei yli 80-vuotias Uderzokaan kauheasti tiedä tai ymmärrä muunmaalaista sarjakuvaa.
Ja todiste A on sitten murheenkryyni nimeltä Taivas putoaa niskaan. Jo valmiiksi Asterixeissa on pohjalla hieman nihkeä nationalistinen sävy. Nirppanokkaiset ranskalaiset irvivät ulkomaalaisille vaikutteille ja Asterix-kylä on aika monen rajamuureja pykäävän poliitikon suosikkimetafora ehkäpä ihan osuvasta syystä. Taivas putoaa niskaan on metafora sarjakuvan asemasta Ranskassa, ja sen pahikset ovat aika selvästi japanilaisia. Keltaihoiset ja vinosilmäiset Nagma-olennot ovat ihan samaa Yellow peril -perinnettä kuin nykyään karsastetut Fu Manchu -tarinat ja on aivan uskomatonta että niitä tarjotaan lapsille vielä tällä vuosituhannella.
Tämä blogi ei kannusta eri maisten sarjakuvien keskinäiseen turpasaunaan, vaan näkee kaikissa kiehtovia suuntauksia ja monipuolisia teoksia, joiden parissa voi viettää loputtomia tutkimusretkiä.
Amerikkalaista sarjakuvaa edustavat ärsyttävä mikkihiiri sekä Arnold Schwarzeneggeriltä piirteensä saanut kloonattu Teräsmies. Yhteenotto perinteisten arvojen puolesta idästä nousevia muotivirtauksia vastaan on sarjakuvassa puolustustaistelu, jotteivat Nagmat saa taikajuomaa itselleen. Sarjakuvassa on aivan ärsyttävän sumea logiikka, ikinä ei paljastu, mistä kukin aina saa tietääkseen minkäkin asian, pääasiassa että mistä ulkoavaruuden olennot tietävät saapua Asterixin kylään hakemaan taikajuomaa.
Hui. Kamalaa.
Juonentyngästä ei oikein saa muovattua mitään punaista lankaa, vaan sarjakuva koostuu erilaisista kohtauksista, joilla ei ole isompaa merkitystä kokonaiskuvassa. Uuden Star Warsin, The Rise of Skywalkerin tavoin merkittävän oloiset, isot kohtaukset ratkotaan käden kääntäessä, niin että edes näin erikoinen juonikyhäelmä ei varmasti tunnu kertaakaan jännittävältä tai liian kiinnostavalta. Juonta on niin vähän, että se joutuu välillä hakemaan jopa välilopetusta, ennen kuin muistaa etteivät roomalaiset ole olleet kunnolla vielä mukana tarinassa.
Jukupätkä! Tällaista ei olekaan vielä koskaan ennen tapahtunut.
Turha toivoakaan että gallialaisten pahimpien pelkojen toteutumisesta saataisiin aikaan sen kummempaa kuin pari pelästynyttä ilmettä, ennen kuin kaikki sopeutuvat täysin käsittämättömään tilanteeseen. Juonessa ei hyödynnetä juuri millään lailla jo pitkään kypsyteltyjä hahmoja, jotka toistelevat itselleen tyypillisiä repliikkejä kuin metsään eksyneet kesyt papukaijat. He tuntuvat olevan mukana nyt ihan että lukijat muistaisivat kyseessä olevan Asterix-albumi. Lopussa gallialaisten muisti pyyhitään, mutta lukija jää toivomaan että samoin tämän albumin katkera muisto pyyhittäisiin myös hänen päästään.
Mutta aina vain se muisto jostain pörrää ja estää minua nukkumasta öisin.
Vielä muuna Star Wars -paralleelina, kun alkuperäinen tekijä oli sössinyt tarpeeksi pitkään omia rakastettuja töitään kelvottomilla lisäosilla, kaupattiin intellektuaalinen omistusoikeus eteenpäin ja alettiin tehdä vanhan mallin mukaisia, mutta pääosin hampaattomia jatko-osia, jotka eivät taida tyydyttää oikein ketään pitemmäksi aikaan. Tosin jos jotain myöhemmissä Asterix-albumeissa on edes jotain Last Jedin veroista, tarinaa jossa oivaltavasti osataan käsitellä ihan sarjan perusaineksia ja viedä hahmojen kaaria oikeasti johonkin suuntaan, vaikka äänekkäimpien konservatiivifanien suosion kustannuksellakin, niin kuulisin tästä ihan mielelläni.
Ja mitä tämän jälkeisiin Asterix-albumeihin tulee, ne houkuttavat ihan yhtä lailla kuin Asterixia hodarit.
Kiitoksia Roskasarjat-ystävyydestä. Kaksi tekstiä vielä jäljellä Ahvenaario-blogin tarinaa!
Ahvenaario 