Lucky Luke: Pikku nappulat

Lucky Luke täyttää tänä vuonna pyöreät 70 vuotta. Morrisin vuonna 1946 luoman lehmipojan kyvyn ampua varjoaan nopeammin tuntevat varmaan useimmat sarjakuvista muuten tietämättömätkin. Ikonisen sarjan ansioita omankin sarjakuvaharrastukseni peruskivenä ei voine liioitella. Mutta mikä on albumeista paras? Juttusarjassa käyn läpysköitä läpi suomalaisen ilmestymistahdin mukaan.

Alun perin oli tässä vaiheessa tarkoitus hypätä yhden albumin yli saadakseni aikaan kiinnostavan parivaljakon albumeita tarkisteltavakseni. Egmont Kustannuksen avokätisen arvostelukappaleen takia hyppäänkin yli peräti 75 albumia jaesittelen sarjan tuoreimman albumin. Samalla voin katsastaa, miten sarjassa on esillä kaksi pikkupoikaa – Billy the Kid ja Kid Lucky.

Käsikirjoittaja René Goscinnyn käsissä herkkänahkaiset ja huonosta itsetunnosta kärsivät roistohahmot olivat usein kuin suuria lapsia. Tämä on monella tapaa esillä esimerkiksi Daltonin veljeksissä, mutta vielä selvemmin hahmossa nimeltä Billy the Kid. Ranskaksi alun perin vuonna 1962 julkaistu Billy the Kid – pikku nappula oli ensimmäinen Suomessa julkaistu vanhempi, Dupuis-kauden Luke-albumi.

Siihenastisista albumeista kyseessä onkin eräs selvästi parhaista. Billy on kauhukakara, joka pitää Fort Weaklingin kaupunkia kauhun vallassa – kuin Twilight Zone -televisiosarjan taikavoimainen pikkuipana. Pelkurit aikuiset joutuvat noudattamaan hänen mielijohteitaan. Luken puuttumista asiaan hän pitää huvittavana ja niin harmittomana, jottei edes jaksa tehdä asialle mitään.

Leivosta naamaan? Onko tuo nyt hyvää kasvatusta?

Lucky Luken tehtävä on jälleen saada opettaa kaupunki puolustamaan omaa hyvinvointiaan. Albumin mittaan hän kokeilee tähän maaliin pääsemiseksi monta eri lähestymistapaa, joista suoraselkäisimmät epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen koska ympäristö hylkii muutosta eivätkä ihmiset uskalla vetää yhtä köyttä. Toimivimmaksi niksiksi osoittautuu kopioida itse Billyn olemattomat käytöstavat ja tehdä itsestään vielä karskimpi. Tämä aiheuttaa huomionkipeässä Billyssä suuresti harmia.

Goscinny lienee lukenut kasvatusoppaita albumia varten. Albumin esittämän tilanteen perusteella lapsi voi käyttäytyä kakaramaisesti vain, jos aikuinen toimii tämän rationaalisena vastapainona. Siksi ongelmatilanne voidaan purkaa hankkiutumalla tästä dynamiikasta eroon. Osa hänen esittelemistään metodeista on kyllä jo reilusti aikansa elänyt, kuten kannessakin esitettävä ruumiillinen kuritus. Billy lienee kuitenkin onnekkaampi että saa vain nöyryytyksen ja vankilatuomion hirsipuun sijaan.

 

Tässä aasinsiltaa albumeiden välille. Huomatkaa, että Billykin piipahtaa Achdén albumissa.

Lucky Luken rooli on siis olla tasapainottajana harmoniaa rikkoville hahmoille ja tapahtumille. Jos hänenkin annettaisi olla taas lapsi, tulisiko siitä kiinnostavia seikkailuita? Luken lapsiversio Kid Lucky on jo esiintynyt parissa tuoreemmassa albumissa, joita en ole lukenut. Achdén tuottama tuore Status Squaw esittelee yhden sivun mittaisia vitsisarjoja tästä teemasta.

Pääasiassa vitsien tematiikka on kuitenkin kulunuttakin kuluneempaa. Tulilientä nauttinut sylkee suustaan tulta. Hevosen selässä ei pysytä edes liimalla. Potkaistusta omenapuusta tippuu niskaan koko sato. Gagit ovat kuin laimeampia versioita Disneyn ja WB:n 40-luvun piirroselokuvista. Joukkoon voi liittää vieläpä tilanteen, jossa intiaanin rummuttama tynnyri aiheuttaa sateen. 60- ja 70-luvuilla ilmestyneitä albumeita voidaan kritisoida rasistisista intiaanistereotypioista, mutta on ihan toinen juttu vielä toistaa niitä 2010-luvullakin. Myös tummaihoisilla ja meksikolaisilla hahmoilla on turhan paksuhuuliset piirteet, joiden en katso olevan erityisen mairittelevia.

Harvinaisen suorasukainen rasismia käsittelevä jakso Lucky lukessa. Tosin WASP ei ole termejä, joita mielestäni kannattaisi opettaa lapsille.

Toki mukana on jakso, jossa Lucky puolustaa nököhampaista intiaaniystäväänsä isolta rasistilta. Kuitenkin syrjintää ei ole pelkästään se, että sallitaan sarjakuvahahmojen sopuisa yhteiselo. Sitä on, että rodultaan valkoisesta perusasetuksesta poikkeavat hahmot esitetään kyvyttöminä edes puhumaan kunnolla, saatikka olemaan samalla tasolla muiden hahmojen kanssa. Kun alamarginaalissa kulkevat vielä villin lännen ”faktat”, tuntuu siltä, että lapsia koetetaan koulia hyväksymään totena tietynlainen yhteiskuntajärjestys, jossa korostetaan tiettyjen yksilöiden ”toiseutta”.

”Squaw” muuten on todella problemaattinen sana, jota on käytetty kuvaamaan intiaaniperäistä prostituoitua. Näette ehkä, miksi vihjaan etteivät nämä ole niin viattomia asioita.

Status Squawin monet sarjat väläyttävät Kid Luckyn tulevaisuutta, mitkä ovat varmaankin jaksoista masentavimpia. Erityisesti Rantanplanin toilailujen kooste on vitsiltään käsittämättömän köykäinen ja muistuttaa lukijaa vain siitä, että he voisivat lukea parempaa vanhaa albumia, jossa vitsit vaivauduttiin rakentamaan kunnolla.

Why did you say that name? Martha? WHY DID YOU SAY THAT NAME?!

Mutta mitä Luckyn hahmosta sitten opittiin lapsuuden väläysten kautta? Eipä hirveästi mitään. Monet hänen heijastamansa asenteet on annettu jo lapsena, joihin lukeutuu eri rotuisten alentuvan kohtelun lisäksi pelko parisuhteita kohtaan. Albumin sulkeva joulujakso, jossa aikuinen Luke puolestaan muuttuu lapseksi, lähinnä turhauttaa pointittomuudellaan.

Billy the Kid: Pikku nappula ansaitsee neljä Daltonia.

Status Squaw puolestaan saakoon yhden Daltonin ja banaanin silmään.

Kas näin. Onko kuvan tytön muuten tarkoitus olla Calamity Jane pienenä? Masennuin kun tulin ajatelleeksi että näin asia varmaankin on.