Arvio: Hämähäkkimies, vuosikerta 1985 osa 2

Egmont Kustannus on löytänyt yllättäen nostalgiasuonen julkaisemalla päälle 30 vuotta sitten julkaistuja supersankarilehtiä. Aku Ankkaan verrattuna Marvelin trikoosankarit ovat Suomessa jääneet sarjakuvanharrastajien keskuudessa pienemmälle huomiolle kuin rapakon takana. Mutta Hämähäkkimies-lehden pitkä historia osoittaa, että kiinnostusta aiheeseen on ollut jo kauan ennen suurelokuvien markkinointikoneiston jylläystä.

Tuorein uudelleenjulkaistu vuosikerta on jaettu kahteen osaan, mikä tekee ainakin jälkimmäisestä osasta sopivan kokoisen opuksen. Olin selaillut aiemmin sarjan alkuosia, jotka olivat varsinaisia järkäleitä. Noista alkuvuosista vaikuttaa, että muutenkin homma alkoi viidentenä vuonna olla jo paremmin kasassa. Väritys toimi paremmin, käännös kieleltään sutjakampaa ja mukaan oli valikoitunut laaja-alaisemmin erilaisia sarjoja.

Metsäsen käännös ja käyttämänsä erikoiset sanat muistuttavat minua paikoin lapsuuteni Suomen MAD -lehdistä.

Rakas Mail-Man. Tässä kirjeessä kerron, mitä mieltä olin vuoden 1985 loppupuolen sarjoista. Tuolloin ei nähty mitään karmea huonoa, vaikka ei tavaraa varsinaisesti sarjakuvaklassikoiksikaan kutsuisi. Näitä lähimmin viistävät käännös Stan Leen ja Steve Ditkon Amazing Spider-Man -lehden ensinumeron seikkailuista vuodelta 1963, sekä

Byrnen Möykky ottaa mittaa Doomista.

John Byrnen Ihmenelosseikkailuiden episodi, jossa kohdataan Tri Doom (vai kohdataanko?). Kummatkin on esitetty tavallaan lehtien bonusseikkailuina, joten tarinat eivät saa aivan tarvitsemaansa pohjustusta ja seurantaa ainakaan vielä tässä kirjassa.

Varsinaiset pääseikkailut ovat pääasiassa Bill Mantlon käsikirjoittamia ja Al Milgromin kuvittamia. Hämiksen seikkailuiden laatuun vaikuttaa huomattavasti se, miten Peter Parkerin tuttavagalleriaa käsitellään. Peruskiviin lukeutuvista hahmoista May-täti ja J. Jonah Jameson poikkeavat piipahtamassa, mutta ovat kumpainenkin varsin vaisuja ja tavanomaisia. Parkerin tyttöystäväehdokkaina nähdään äksy ja opintoihin keskittyvä Marcy Kane, sekä melodramaattinen Debra Whitman, joka vaikuttaa olevan itkuun pillahtamaisillaan joka kerta Parkerin nähdessään. Kirjan loppupuolella aletaan pedata Whitmanin mielenterveysongelmia, joka on toki vakava aihe, mutta varsin helppo tapa yrittää tuoda väkisin syvyyttä tylsään hahmoon.

Samoin itse Hämähäkin taistelut superkonnia vastaan jäävät hieman valjuiksi. Bumerangin epäpätevyyttä ja huonoa onnea on myöhemmin käsitelty paremmin, Speed Demon ei vakuuta omalla poikkeamisellaan, sekä Pöllö ja Tri Mustekala on päihitetty käden käänteessä. Elektron esiintymisessä on hieman sähäkkyyttä, vaikka sekin menee vanhan kaavan mukaisesti; ylivoimainen roisto päihitetään aina, kun Hämis muistaa, miten sähköä kannattaa käsitellä.

Hämis on vähän heikossa hapessa.

Sankareidaen puolella kahdessa seikkailussa keskeisessä osassa olevat Viitta ja Tikari ovat ajankohtaisia hahmoja. Heille huhutaan oltavan järjestämässä omaa, teini-ikäisille suunnattua televisiosarjaa. Ollakseen teinejä, he käyttäytyvät kyllä kuin ketkä tahansa Marvel-sankarit. Toinen on synkkä ja vähäpuheinen murjottaja, toinen melodramaattinen tunteidensa kanssa painiskelija. Sarjakuvantekijä Kate Beaton on ansaitusti kritisoinut myös Tikarin kehnoa pukusuunnittelua.

Möykky osaa hoitaa hommat puhumalla.

Ihmenelosten iso osuus kirjan tarinoista tuo hieman pirteyttä. Yhteisseikkailu, jossa Hämis ja Neloset ottavat mittaa Kauhunelikosta on kelvollista tavaraa. Tunnetusti Jack Kirbyn jälkeisistä tekijöistä Byrne teki parhaat Ihmenelostarinat. Kirjassa esiintyy kaksi tarinaa, ensin on hahmojen voimat ja perusdynamiikan ansiokkaasti esittelevä pohjoisnapaseikkailu, sekä Doomin suhteesta kotimaahansa Latveriaan kertova vallankumoustarina. Hirveän syvälle mytologiaan ei vielä päästä, vaikka Doomin osuudessa siitä jo hieman vihjataan. Tarvitsiko Iso D oikeasti edes Ihmenelosten apua kaapatakseen vallan takaisin itselleen?

Milgromin kuvaamaa urbaania rapistumista.

Piirrosjäljestä opin arvostamaan Al Milgromin synkähköä tyyliä, jossa on vaikutteita ehkä Frank Milleriltä, mutta aivan ehdottomasti Will Eisnerilta. Milgromiilla on hyvää silmää ruutujen kolmiulotteisen perspektiivin luomiseen. Byrnen jälkeä nähdään siellä täällä, vaikka monesti muiden tussaamana. Hän on verraton kuvaamaan pikkutarkasti raunioita, koneistoja ja muita pintoja, mutta hänen jälkensä tunnistaa parhaiten hahmojen maireista hymyistä sekä muista paljon kertovista ilmeistä.

Whatever keeps you up at night.

Hämähäkkimiehen vuosikertaa ei ehkä suosittelisi täysin Marvel-ummikolle, mutta Hämiksen ystävät, jotka hakevat hieman vähemmän tunnettuja tarinoita, tai sitten muistelevat kaiholla tuon ajan Marvel-lehtiä, hankinta on napakymppi. Rasteroitu värityspinta on sympaattisen vanhanaikainen, ja sitä katselee paljon mieluummin kuin uudempia tietokoneväritettyjä grafiikoita. Tekstitys oli aikanaan ehkä hieman pientä ja tylsää konepiiperrystä. Pisteet Egmontille myös (talon sisäisten) mainosten ja etenkin Mail-Man -palstan uudelleenjulkaisusta.