Piko & Fantasio -joulukalenteri: Luukku 4

Eräs erityinen asia, joka erottaa Pikon ja etenkin Fantasion Tintistä on, että vaikka he kaikki ovat toimittajia, P&F myös harjoittavat ammattiaan. Fantasiohan tunnetusti oli Niilo Pielisen alkuvuosina toimistolla jatkuvasti Niilon kiusattavana. No, varsinaista kirjoitusprosessia toki kuvataan harvemmin koska se ei vaikuta sarjakuvassa kovin seikkailulliselta (vaikka tosiasiassa on hyvinkin sitä, uskokaa pois lapset!). Sen sijaan keskitytään tutkivan journalismin juttukeikkoihin.

Sarvikuonojahti on tarina, joka lähtee käyntiin Fantasion hannukarpomaisesta sensaatioideasta kokeilla murtautua tavarataloon yöllä. Samassa esitellään myös jälleen yksi André Franquinin luomasta hahmokaartista, pirtsakka Tiina (eli ranskaksi Seccotine), toimittajatyttö, joka yleensä on askeleen edellä Fantasion tyhmiä juttuideoita, kuten tässäkin.

Tiina on vielä nuori toimittajanalku, joka vielä hakee paikkaansa lehtimiesten maailmassa. Franquin on onneksi edistyksellinen siinä, että kyseessä on ehdottoman itsenäinen naishahmo, joka myös saa tehokkaasti asioita aikaan. Hänestä on vaikea olla pitämättä, vaikka hänet esitetään sankareiden näkökulmasta jokseenkin ärsyttävänä.

Fantasio saa tämän vastakkainasettelun myötä myös ikäviä piirteitä.

Joka tapauksessa asiat kärjistyvät niin, että pian toimittajakööri on Afrikassa jahtaamassa paria vakoojaa, jotka ovat nyysineet ja piilottaneet uuden superauton piirustukset. Epäkäytännöllinen piilo on elävän sarvikuonon sarvessa.

Siinä missä Tintti Kongossa ei kokenut minkäänlaisia tunnontuskia ampua tairäjäyttää sarvikuonoja kappaleiksi, Franquinin käsissä Piko on hellämielisempi ja nimen Sarvikuonojahti tapahtuu inhimillisesti vain eläimet nukuttamalla.

Kun jälleen liikutaan Afrikassa, on huomautettava, että mukana on myös taas rasistissävytteistä alkuasukkaiden kuvausta. Marsupilamin ansiosta päästään sotaisista heimoistakin helposti eroon, mikä lisää aika huolestuttavia kolonialistisia viboja siitä, että väkivalta esitetään keinona päästä eroon kapinoivista villeistä. Alkupuolella seikkaillaan myös eksotisoidussa markokkolaisessa basaarissa.

Takaa-ajon kuvaajana Franquin on omimmillaan. Tässä albumissa muuten on aika paljon kaatuilua ja kompastelua.

Sarvikuonojahti on hieman ponneton kertomus, joka vähän kuin rakentaa isompaa finaalia, joka ei koskaan toteudu. Franquinia kiinnostaa sarvikuonojen kuvaamisen lisäksi erityisesti modernin superauton, eli Turbo I Sarvikuonon esittelyn. Ikoninen menopeli tulee mukaan loppumetreillä kun Piko ja Fantasio palkataan urotöistään automobiililla.

Pidän vanhoissa painoksissa olevista Semicin julkaisujen mainoksista taustoilla. Lue MAD – et oo BAD.