Lehtimies Tintti seikkailee: Tintti Kongossa ja Tintti Amerikoissa

TW: Rasismi.

Hergén mustavalko-Tinttien kokoelma tulee päätökseensä kun julkaistaan ne kaksi viimeistä albumia, jotka vielä oli jäljellä tähän formaattiin tehtyinä. Ja tietysti on ihan hyvä syy myös sille, miksi nämä kaksi jätettiin viimeisiksi. Minusta kyseessä ovat ehdottomasti albumisarjan heikoimmat teokset. Tintti Neuvostojen maassa on antiikkisella kommunistifobiallaan tietyllä tapaa jopa herttainen, mutta samaa ei voi sanoa näistä 30-luvun alun teoksista.

Pahamaineisin on tietenkin Tintti Kongossa. Albumi on todennäköisesti kovimmalla käsillä myöhemmin uusittu, mutta silti Hergé ei onnistunut koskaan täysin pesemään käsiään täst kirjasta. Joka tapauksessa vaikka kovasti jo tätä kammosi, on alkuperäisen laitoksen näkeminen järkytys. Alkaen jo albuminkannen rempseämmästä ilmeestä käy ilmi että hienovaraisesti pehemennetty meininki on aika raffia sellaisena kuin se alun perin ilmestyi.

Huomauttaisin tässä vaiheessa, että historiallisen perspektiivin myötä on aina hieman ala-arvoista käydä syyttelemään menneen maailman tuotoksia rasistisiksi. Maailma on sellainen kuin se yleisesti käsitetään, ja entisajan näkökulmaa voimme lähestyä, mutta jollemme eläneet silloin, emme voi aivan täysin käsittää millaisen maailmankuvan kanssa yleisesti kulloinkin elettiin. Tintti Kongossa julkaistiin 80 vuotta sitten, mutta aivan yhtä hyvin se olisi voinut olla 200 tai 800 vuotta vanha.

En siis käytä sen kummemmin r-sanaa nyt, mutta huomio kuitenkin on, että tintti Kongossa kannattaa valkoista ylivaltaa ja näkee Kongon tummaihoiset asukkaat eläimen omaisina tyhmyreinä ja laiskureina joille on ihan luontaista elää vain palvellakseen maan luonnonvaroja riistämään saapuneita belgialaisia siirtomaaherroja.

Tai sitten hyötyäkseen Euroopan suomasta kehityksestä, miten sen nyt ottaa.

Yleensä Tintillä on meneillään jokin keissi, rikollisliigan jäljille pääseminen tai jonkin arvoituksen ratkaisu. Tässä tapauksessa hän on yksinomaan Kongossa tekemässä reportaasia maasta, jonka takia hän saa kunniasaattueen ja kansainväliset lehtimogulit tarjoamaan hänelle rahaa. Käytännössä mitä Tintti maassa tekee on tappaa eläimiä omaksi huvituksekseen. Hyvin ohut timanttikauppaan liittyvä rikosjuonikin taustalla on, mutta se on pääasiassa pohjustaakseen albumisarjan seuraavaa osaa.

Lapsena muistan hämmennykseni kun joskus sarvikuonon räjäytys oli tarinassa, joskus ei. Kyse oli erilaisista painoksista.

Olen ennen puolustellut Tintin julkaisemista karvoineen päivineen, enkä ole merkittävästi muuttanut mieltäni. Albumisarja on julkaistava täydellisenä, tämä mukaan lukien. On hienoa, että se on nyt saatu alkuperäisasussaan. Mutta on silti kyseessä aika vastenmielinen vanhan ajan pahuutta muka viattomasti kuvaava sarjakuva, joka olemassaolollaan myös mustaa sarjan yleistä humanistista mainetta, Hergén henkilöä ja yleisesti koko Belgiaa.

Tämän painoksen kongolaisten kieli varmaan seuraa tarkemmin alkuperäistä, mutta on se silti varsin offensiivista.

Tintti Amerikoissa on tietysti edelliseen verrattuna hieman valoisampi albumi, mutta vastaavasti se sitten esittelee tyhmiä, väkivaltaisia ja riitaisia intiaaneja, joita myös nimitetään slurreilla. Mustaa väestönosaa koskevaa halveksuntaa on myös mukana tässä alkuperäisessä laitoksessa. Voisin veikata että tämä taidettiin siivota pois myöhemmistä laitoksista.

Tätä en muista ennen nähneeni, hyvästä syystä.

Pohjimmiltaan juonena on, että huippusuosittu Tintti (olen iloinen että hahmosta myöhemmin tuli jokamiesmäisempi, on jotenkin tosi mälsää katsoa paraatisaattueita ja yleistä päähenkilön nuoleksintaa) seuraa Al Caponen liigan jälkiä Chicagoon pysäyttääkseen organisoidun rikollisuuden metkut. On aika huomionarvoista, että tuolloin vielä elossa ollutta gangsteria käytetään omalla nimellään. Itse (Arpi-)naamaa peitellään vielä tässä vanhassa laitoksessa, myöhemmin pääpomon osuutta myös laajennettiin tuleviin laitoksiin.

Hergén viivan liikkeen tuntu alkaa kyllä nousta tämän albumin myötä. Hieman staattista vielä, mutta jo parempaa.

Tintti Amerikoissa kehittää jo sitä poukkoilevaa rytmitystä, joka esimerkiksi albumeja Faaraon sikaarit tai Lohjennut korva määrittää. Ideana on siis vain kehittää joka viikolle jokin jännittävä uusi asetelma, cliffhanger tai muu juju, joka liittyy kohdemaasta olevaan kuvitelmaan. Samalla kun Hergé alkoi tehdä taustatutkimusta, hän myös oppi tekemään sarjoistaan luontevampia kokonaisuuksia.

Milou on molemmissa albumeissa aivan erityisen rasistinen hahmo.

Jotta tämä albumipari ei nyt jättäisi lukijaa täysin masentuneeksi siitä, miten rakastetuimmankin sarjakuvaviihteen juurissa saattaa olla hyvinkin mätiä haaroja, on Tintti Amerikoissa siitä hyvä, että se tarjoaa jo albumisarjan tulevaisuuden kannalta ensimmäisen valonpilkahduksen; pari sivua joissa on aitoa amerikkalaista kapitalismia ja intiaanien kohtelua koskevaa satiiria. Jos Hergé olisi kyseenalaistanut käytäntöjä ja ollut pienen ihmisen puolella jo tässä vaiheessa, olisivat nämäkin albumit paljon siedettävämpiä. Mutta sitä vartenhan meillä on sitten kaikki myöhemmät albumit.

Myös myöhemmissä albumeissa: lisää hassunhauskaa juopotteluhuumoria.

Loppuhuomiona toivomus Otavalle: Sarjan myöhemmätkin albumit voisi julkaista kunnon kovakantisina painoksina, ruutukokoa hieman lisäten. Olisi nimittäin erittäin herkullista päästä tutkiskelemaan Hergén pikkutarkkoja yksityiskohtia ilman tihrustamista. Kenties bonusmateriaalina voisi olla jopa vain lehdissä julkaistuja, kadonneita sivuja. Tiedän, että ainakin Auringon temppelissä tällaisia on.