Jos muistatte I Shall Destroy All the Civilized Planetsin lopusta, mukana oli sarjakuvantekijä Paul Karasikin epilogi, jossa tämä käy etsimässä myyttistä Fletcher Hanksiä. Ilmeisesti tällainen kadonneiden gurujen etsiminen on Amerikassa tavallisempaa, sillä samankaltaisesta aiheesta kertoo myös nimimerkki Sethin It’s a good life, if you don’t weaken.
Eipä pompita puskan ympärillä, on selkeä syy sille, miksi Sethin slice of life -tarina nyt sopii näihin blogin loppuvaiheisiin. Sarjakuva kertoo itsessään sarjakuvanörtistä, joka löytää vanhasta nostalgiasta enemmän samaistumispintaa kuin modernista kulttuurista. Kuulostaako ehkä joltakulta jonka tunnette?
Why don’t you like this blog more?
No, vitsailu sikseen. Vaikka voi tuntua että tällaisia tosielämän tarinoita on helppo kertoa, on kyseessä ihan tietynlainen taiteenlajinsa. Seth edustaa hyvin pohjois-amerikkalaista tapaa navankaiveluun, sen minimalistinen, sulava kuvitus jopa kellastuneita sivuja myöten lainaa näiltä menneen ajan pilapiirtäjiltä, joiden ympärille tarina rakentuu. Sarjakuva rytmittyy julkaistujen pienlehtien mukaan jaksoihin. Mutta tavallista elämää voi lähestyä myös eurooppalaisemmasta näkökulmasta.
Eli ei-niin-hektisesti ja ratkaisukeskeisesti.
Manu Larcenet’n neliosainen Pieniä voittoja -sarja puolestaan ottaa eurooppalaisemmat pottunokat ja albumiformaatin pohjakseen. Tarkkanäköinen tarina on niin todellisen makuinen, että sitä lukiessa tuppaa jatkuvasti unohtumaan, ettei Larcenet ole tekemässä elämäkertaa vaan ihan fiktiivistä tarinaa. Uskoisin kuitenkin, että kosketuspintaa todellisuuteen on oltava. Sarjakuva käsittelee myös aikojen muuttumista ja sukupolvien välistä yhteyttä, mutta sosiaalisemmin kuin sisäänpäinkääntynyt Seth.
Valokuvaaja Marco kohtaa keski-ikäistyvän elämänsä kriisejä toisensa jälkeen, joita ovat esimerkiksi (mielen)terveys-, pariutumis- ja perheongelmat. Samalla tarina on kehystetty Marcon lapsuuden kulissien, maaseudun ja Ranskan teollisuusalueiden kuihtumisen ja kuolemisen kautta. Nämä ovat juuri niitä aiheita, joita Marco alkaa kuvata saadakseen selkoa omaan elämäänsä.
Kissaystävyys yhdistää sarjakuvien päähenkilöitä.
It’s A Good Life, If You Don’t Weaken puolestaan kuvaa Sethin yksinäistä elämää Torontossa, jossa kiintopiste tuntuu olevan lähinnä paras ystävä Chet (jonka toivottavasti muistamme lukijoina itsekin Yummy Fur -lehden tekijänä). Seth saa obsession sattumalta löytämästään pilapiirtäjästä Kalosta, ja alkaa ensin metsästää tämän piirtämiä kuvia vanhoista lehdistä, ja sitten tietoja tämän elämästä, matkaten myös haastattelemaan tämän läheisiä. Kalosta muodostuu tärkeämpi kuin esimerkiksi Sethin orastava parisuhde.
Kehnostihan siinä käy.
Siinä missä Seth pitäytyy tarkkaan määritellyssä tyylissään, kuvaten sillä myös aidot Toronton paikat ja vierailemansa pikkukylät, on Larcenet tyylinsä kanssa vapaampi. Kerronta nojaa paljonkin siihen, että mukana on osin realistisempia kuvia. Tuntuu, että Marcon kasvaessa aikuiseksi, alkaa tämän todella karikoitu banaaninenäinen naamansakin muistuttaa enemmän oikeaa ihmistä.
Mutta se, minkä molemmat sarjakuvantekijät hallitsevat, on hiljainen, melankolinen tunnelma. Sethillä vuodenaikojen vaihtuessakin kaikki kuvat tuntuvat yhtä autioilta kuin talvi-ilta Torontossa. Larcenet puolestaan kuvastaa mieluiten nostalgista loppukesää ja alkavaa syksyä, joissa on siinäkin vääjäämättömästi muuttuvan maailman tuntumaa. Jotenkin sekin tuntuu yhtä hiljaiselta ja yksinäiseltä.
Neljän albumin mittaan Pienet voitot todellakin vievät Marcoa eteenpäin. Hän muuttuu pössyttelevästä ja uransa kanssa haparoivasta nuorukaisesta perheenisäksi, jolla on oma palkittu kirjansa ja joka pyrkii hakemaan saamansa kunnian avulla myös jotain helpotusta ahtaalla oleville satamamiehille, joista muodostuu hänelle tärkeitä isänkorvikkeita. Oikea isä puolestaan on itsepäinen hahmo, joka sarjan alussa sairastuu Alzheimeriin, riutuu ja lopulta kuolee.
Juuri suhtautumisessa kuolemaan tulee Marcon kasvun mittari sarjakuvan mittaan. Omalle lapselle siitä selittäminen sujuu jo astetta helpommin kuin isään suhtautuminen. Sethin kasvun paikka puolestaan on huomata, että hänen ihailemansa sarjakuvantekijät ovat ehkä eläneet lyhyen ja surullisen elämän, jossa hekin ovat olleet eristyksissä muusta maailmasta ja tuoneet intohimonsa esiin vain paperilla. Kenties tässä on hyvä paikka blogaajankin miettiä, mikä on vain oman tyhjän obsession toteuttamista, ja mikä aito pieni voitto, jolla elämä etenee.
Ahvenaario 