S.V. / T.W. r*iskaus
Tässä sitä valvotaan jouluaatonaattoyönä ja kirjoitetaan, koska järjestin äänestyksen joulua ennen ilmestyvästä arvostelusta, ja hieman yllättävästikin sen voitti Craig Thompsonin vuonna 2011 ilmestynyt Habibi. No, teoksella on mittaa noin 650 sivua, ja en ollut sitä ennen lukenut, joten joulukiireiden ohella sitten meni näinkin pitkään että päästiin asiaan.
Jos olet ihmisiä, jotka käyttävät usein termejä, kuten ”kulttuurinen omiminen” ja kritisoit etenkin valkoisten miesten tekemiä kertomuksia muista kulttuureista, varmasti Habibi herättää närää jo aiheellaan. Michiganissa syntynyt Thompson on kuitenkin tehnyt mittavan määrän työtä, selvittääkseen arabialaisia taruja, historiaa, taidetta, kirjoitusta ja kulttuuria joka näkökulmasta. Varsinaisesti arabimaailmasta ei tulvi omaa kulttuuria käsitteleviä sarjakuvia länsimaisen käsiin hirveän usein (onneksi on sentään Marjane Satrapi), joten yhtä lailla Koraanista kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoista vaikutteensa ottava Habibi tuntuu kyllä aika tuoreelta ja alkuperäänsä kunnioittavalta työltä.
Mutta se ei ole ainoa asia, joka teoksessa on arveluttavaa. Eräs keskeisiä sen kuvaamia aiheita on naisten ja mustien heikko asema, erityisesti juuri arabikulttuurissa. Edellistä ollaan kuvattu runsailla raiskauskohtauksilla, alkaen jo siitä kun päähenkilö on 9-vuotias. Keskeinen rakkaustarina on arveluttava sikäli, että se käytännössä rakentuu ottoäidin ja tämän adoptoiman lapsen ympärille. Tämäkin liittyy juuri veiraan kulttuurin kuvaamiseen, antaako sarjakuva siis ymmärtää että islaminuskoisiin maihin liittyy niin kiinteästi seksikauppa, lapsiavioliitot ja sukurutsa että Habibin kaltainen epämääräiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvakin tarina voi liikkua niiden ympärillä.
Epämääräinen aika kyllä puolestaan myös rikastaa kuvattua tarinaa. Kun alussa kuvittelee seuraavansa muinaisia aikoja, tuovat modernit teknologiat ja lopussa nykyaikaiset kaupungit isoa kysymysmerkkiä koko kuvatun asian ympärille. Liikutaanko ajassa vapaasti, vai voisiko koko työ olla Margaret Atwoodin Orjattaresi -kertomuksen tavoin varoitteleva esimerkki tulevasta?
Ensiksi yhdeksän vuoden ajan avioliittoaan paennut tyttö Dodola kasvattaa pientä orpolasta Zamia autiomaassa. He selvitytvät niukasti ja Dodola alentuu myymään itseään beduiineille ruokaa tienatakseen. Samalla hän kertoo pojalleen tarinoita toisensa perään, joilla kaikilla on jokin paraabeli todellisuuden kanssa. Tulee selväksi että samankaltaista paraabelia rakennetaan myös sarjakuvan ja meidän todellisuutemme välille.
Ennen kuin puberteetin vaikeudet iskevät kunnolla päälle, pari erotetaan toisistaan. Dodola joutuu ökyrikkaan sulttaanin jalkavaimoksi ja koettaa keksiä keinoja, joilla pitää sulttaanin mielenkiinnon yllä ettei tule tapetuksi ja saa tilaisuuden paeta. Seksuaalisuutensa kanssa hukassa oleva Zam ei löydä muuta tietä eteenpäin kuin alkaa eunukiksi. Vaatii moninaisia vaiheita, ennen kuin pari voi nähdä toisensa jälleen.
Läpi sarjakuvan vesi on tärkeä symboli, elämän eliksiiri ja edellytys autiomaassa asuville. Tärkeimmät tapahtumat tapahtuvat nimen omaan veden tähden, mutta myös useissa paikoissa on saastunutta vettä, mikä pahenee entisestään kun sarjakuva etenee. Ympäristön tila on keskeisiä asioita, joista Thompson haluaa varoittaa. Saastuneen veden kanssa ja loputtomien roskavuorten kupeessa ei kukaan tule elämään pitkään.
Ei varmastikaan ole epäilystäkään siitä, etteikö Thompson ole suvereeni tekijä, joka näkee vaivaa työnsä eteen. Sarjakuvan kuvitus on joka sivulla aivan silmiä hivelevän upeaa ja kekseliäs ruutujako ja juonenkuljetus pitävät mielenkiinnon yllä. Sisältö on takuulla monikerroksista, sellaista että teemoja on helppo poimia kenen tahansa, mutta mitä paremmin tuntee muslimikulttuureita, sitä enemmän sarjasta saa irti. Etenkin arabialaisen kirjoituksen tunteville uskoisin sarjakuvassa olevan paljonkin kiehtovaa symboliikkaa.
Tulee kuitenkin mieleen, yrittääkö Thompson vähän liikaa. Halutaanko tehdä kunnon magnum opus, jonka avulla pääsisi mainituksi Art Spiegelmannin Mausin, Neil Gaimanin Sandmanin (kaksi muuta äänestysehdokasta, muuten) tai Joe Saccon Palestiinan kanssa kirjallisuuslehdissä. Sarjakuvalla nimittäin on sen verran myös varjopuolia, ettei se ihan omaan sydämeeni täysin uponnut, kiistattomista ansioistaan huolimatta. Thompsonin ansioksi on kuitenkin sanottava, että hän ei tee koskaan samaa sarjakuvaa useampaan kertaan. Minun suosikkini hänen tuotannostani onkin lapsille suunnattu, sopivan kaheli avaruusseikkailu Space Dumplings.
The reason for the season.
Hauskaa joulua kaikille Ahvenaarion lukijoille! Vielä kolme tekstiä pitäisi saada tehtyä ennen kuin vuosi vaihtuu, joten eipä tässä pahemmin kerkeä joululomailemaan. Toivottavasti kuitenkin pysytte netin ääressä ja saatte lahjaksi hyviä sarjakuvia!
Ahvenaario 