Eräs keskeisimmistä omakustanne/vaihtoehtosarjakuvalehdistä oli kanadalaisen Chester Brownin 1983-1994 julkaisema Yummy Fur. Lehden sarjakuvista on koottu useita albumeita, mutta toisin kuin vaikkapa vastaavalla tavalla merkittävästä Eightballista, ei näistä ole (toistaiseksi) tehty kattavaa omnibusta. Siispä kokoelmia, joita tässä katsotaan ovat Ed, iloinen klovni, En koskaan pitänyt sinusta, Playboy-tarinoita sekä osittain The Little Man.
Voisin kyllä uskoa että omnibuksen puute voi johtua osin tekijästä itsestään. Kaikki Brownin albumit sisältävät kattavat jälkisanat, joissa tekijä saattaa käydä paikoin ruutu kerrallaan läpi kertomuksensa (myöhemmissä sarjakuvissaan hän käy läpi myös käyttämiään lähdeviitteitä). Brown on omanlaisensa hahmo, suorasanainen eksentrikko, seksityön puolustaja, psykiatrian vastustaja, uskonnollinen revisionisti, gnostikko ja libertaari. Koska kaikki vanhat sarjat eivät täysin noudata hänen luomaansa kuvaa itsestään, hän saattaa suhtautua niihin muuttuneella näkökulmalla.
Pygmien käsittely olisi nykyään jätetty väliin.
Sanoisin silti, että Ed, iloinen klovni kattaa hänen parhaat työnsä (vaikka lyhyitä pätkiä sisältävä The Little Man sisältää myös joitain mainioita underground-rykäisyjä). Uransa alussa Brown halusi luoda sarjakuvia mahdollisimman tajunnanvirtamaisesti, tietämättä, mihin oikein päätyy. Tosin tuo kaava itsessäänkin muuttui määrätietoisemmaksi ja sliipatummaksi mitä pitemmälle Edin tarina eteni. Alkupuolella sarja oli vain satunnaisia lyhäreitä, jotka ilmestyivät Yummy Furin ensimmäisissä, omakustanteisissa numeroissa.
Kaikkia juttuja ei sentään nivottu päätarinaan yhteen, kuten vaikkapa tätä Urban pigs -juttua.
Kun sarjakuvakustantaja Vortex alkoi julkaista Yummy Furia, alkoi Edin tarina ottaa selvempää tarinan kaarta. Vanhat lyhärit alettiin linkittää toisiinsa isomman tarinankaaren myötä. Epäonninen klovni Ed ajautuu vaikeuksista toiseen, esimerkiksi jalkarikkona lähes rottien ruuaksi, viemärin ihmissyöjäpygmien vangiksi, anarkistipunkkarin hakkaamaksi ja syyttömänä vankilaan. Pahin ongelma on kuitenkin hänen peniksensä, joka jostain saa toisen ulottuvuuden Yhdysvaltain presidentin pään itselleen.
Mukana on jossain roolissa myös Frankenstein ja avaruusolentoja.
80-luvulla Yummy Furin numeroissa vuorottelivat Edin synkät ja räävittömät seikkailut sekä sitten aika pokerinaamaiset Raamatun tarinat, jossa Brown tulkitsi Markuksen Evankeliumia. Myöhempi Matteuksen Evankeliumi on kiinnostavampi, koska Jeesus kuvataan siinä kaljuuntuvana ja tummasilmäpussisena keski-ikäisenä ja ylipäätään selkeämmin syntyperältään juutalaisena.
Saatana kohdataan autiomaassa.
Näiden sarjakuvien ajatuksena oli tutkia baptistina kasvaneen tekijän uskoa ja tietoutta omasta uskonnollisuudestaan, ja Brown tuli lopulta tulokseen että on agnostikko. Tarkoituksena oli myös tehdä useampi albumi Edin seikkailuita, mutta kun ensimmäinen tuli päätökseen, toisen aloittaminen olikin turhan epämukavassa paikassa ja ei enää kiehtonut Brownia. Sarja kangisteli eteenpäin vanhojen tarinanlankojen imulla kuitenkin vielä varsin pitkään, vuoden 1989 loppuun asti. Kirjaversiossa Edin tarinan loppu on muutettu.
Tätä osaa ei lehdessä nähty.
Sen sijaan Julie Doucet’n henkilökohtaisiin sarjakuviin ja sarjakuvantekijä Sethiin tutustuminen oli saanut Brownin kiinnostumaan omaelämänkerrallisista sarjakuvista. Erityisesti nuoruuden toilailut vaikuttavat olleen hedelmällistä aihetta. Nuori Brown oli kiinnostunut vielä eritteistä. Ed, iloisessa klovnissa paska on tärkeässä osassa, lyhäri The Little Man leikittelee kikkeleillä ja kusella, ja nuoruuskertomuksissaan Brown ei kaihda hormonien hyrräämisen aiheuttamia komplikaatioita. Playboy-tarinat esimerkiksi on rehellinen katsaus hänen masturbaatioharrastukseensa, kiinnostukseensa vanhoihin Playboy-lehtiin ja sen aiheuttamiin ongelmiin.
En koskaan pitänyt sinusta kertoo nuoren Chesterin kasvusta, läheisistä tytöistä ja kuin varkain se koskettaa myös aika synkkiä perheen sisäisiä asioita. Brownin äiti oli paranoidi skitsofreenikko, joka suljettiin mielisairaalaan, jossa tämä myös menehtyi. Sarjassa on ristiriitaista sisältöä, asia tuntuu olevan nuorelle Chesterille vaikea sisäistää ja hahmottaa toisin kuin ongelmat tyttöystävän hankkimisessa. Ylipäänsä tunteiden ilmaisu on vaikeaa myös äitiä kohtaan, ei vain nuoria tyttöjä.
Siinä missä Edin tuska oli kuvattavana ekspressiivistä ja ahdistunutta, omaa elämäänsä kuvatessaan Brown kuvasi itseään päähenkilönä eri tavalla. Hänen kasvonsa ovat monotoniset ja silmälasien läpi ei näe juuri mitään. Harvoista ajatuskuplista tai muista visuaalisista vihejistä saattaa kuitenkin lukea isoja myllerryksiä sisällä. Samaistun hahmon hankaluuksiin ilmaista itseään suhteessa muihin. Varmasti tällainen luonteenlaatu hakeutuu erityisen hyvin sarjakuvien pariin.
Piirtäjänä Brown on ottanut tyylin jostain ligne clairen ja underground-piirtäjien välistä, ja on itse sanonut vanhat sanomalehtisarjakuvat kuten Little Orphan Annien keskeiseksi vaikuttajakseen. Tämä näkyy esimerkiksi usein taustojen viitteellisyydessä ja ruutujen selkeässä asettelussa. Kiinnostavaa on myös hänen ruutujakonsa. Ainakin alkuvaiheissa sarjakuvat on piirretty ruutu kerrallaan samankokoisille papereille, jotka on sitten järjestetty sivutaitoksi myöhemmin. Näin ei aina tule ihan näyttäviä sivukokonaisuuksia, mutta sarjakuva pysyy kiinnostavana ruudusta toiseen. Myöhemmin Brown on toki muokannut sivukokonaisuuksistakin parempia.
Ruutujen lievä koon vaihtelu tuo kokonaisuuteen tiettyä epoävarmuutta ja hetken samanaikaisen pituuden ja lyhyyden esiin.
Kuten sanottu, pidän Brownia itseään hieman ristiriitaisena tyyppinä, ja hänen myöhemmät sarjakuvansa ovat vahvistaneet tätä kuvaa. Ei kuitenkaan voi väittää, etteikö hänen nuoruuden töissään ole kiehtovaa vimmaa, kokeilunhalua, omaperäisiä käänteitä ja aivan helvetin hauskoja juttuja.
Ahvenaario 