Clowes: Eightball

Eräs kaikkien aikojen merkittävimmistä underground-lehdistä on eittämättä Daniel Clowesin Eightball, jota Fantagraphics julkaisi vuosina 1989-2004. Alkupuolen julkaisuja seuraamalla voi nähdä Clowesin kehittymisen lahjakkuudeksi todelliseksi huippukyvyksi. Lehdessä on julkaistu monia tekijän keskeisiä töitä, kuten Ghost World, suomeksikin käännetty Gynekologiaa, The Caricaturist sekä tekijänsä ensimmäinen merkkiteos Like A Velvet Glove Cast in Iron.

Eightballin hienous lienee erityisesti siinä, että Clowes kieltäytyy pitäytymässä missään yhdessä tietyssä lajityypissä tai sarjakuvakerronnan lajissa. Alkupuolella nähdään paljon enemmän Crumbin tapaisia omakohtaisia kertomuksia, joissa muuhun maailmaan sopeutumattomuus ja omat niche-mielenkiinnon kohteet pääsevät esille. Näitä kommentoi erityisesti eräänlaisena beatnik-mattinäsänä nähtävä Lloyd Llewelyn, Clowesin eneimmäinen hahmo.

Clowesia selkeästi erityisesti kiinnostaa 50- ja 60-lukulainen kitsch, tietty sulavalinjainen mainostyyli ja myös aikakauden estetiikka ja musiikki yleisemmin. Ghost World voidaan nähdä tietynlaisena kiteytymänä näistä mielihaluista, vaikka tuossa pisteessä Clowes oli jo osannut ulkoistaa oman mielipiteensä kertomisen suulaille hahmoilleen, jotka eivät enää olleet ihan yksi yhteen hänen itsensä kanssa.

Yhtä kaikki, tietty vastenmielisyys 80- ja 90-lukujen vaihteen mainstreamiä kohtaan synnyttää lukijassa paljon mahanauruja. Clowes on ollut aina myös laatutekijä, joka ei ole karsastanut mennä navanalushuumoriin tai karkeampiin vittuiluihin jos se on häntä huvittanut. Kuitenkaan ura ei ole rakennettu niiden päälle, kuten Crumbilla. Varsinainen leipälaji on sen sijaan melankolissävytteinen huomiointi maailman karuudesta, joka lipsahtaa yleensä myös fantasian puolelle. Tätä perfektionistina tunnettu Clowes osaa heijastaa selkeällä linjalla ja yleensä vain mustavalkoiseen painatukseen luottaen aivan nerokkaan hyvin.

Tekijän omakuvia?

Clowesilla on toki myös vahva itseironinen puolensa. Tämä näkyy erityisesti jatkuvassa sarjassa nimeltä Pussey, joka voidaan toki nähdä tietynlaisena modernisointina Will Eisnerin omakohtaisia sarjakuvanteon muistelmiaan käsittelevästä Uneksijasta. Tässä tosin 80-90-luvun vaihteen über-nörtti Pussey on keskinkertainen kyky, joka saa tavata sarjakuva-alan raadolliset lainalaisuudet niskaansa yrittäessään päästä tekemään banaaleja sarjoja, joissa naamiaispukuhemmot lyövät toisiaan lättyyn. Pusseystä tulee lopulta ahkeran (orja)työn myötä erittäin suosittu piirtäjä, mutta onnea tai muunlaista menestystä hän ei periaatteensa myymällä saa. Kuoltuaankin hänen sarjansa joutavat lähinnä roskiin.

Reaktioita Pusseyn kädenjälkeen.

Like a Velvet Glove on erityisen rakastettu teos, ja vähintäänkin on pakko arvostaa sitä, että Clowes on ollut täysin ajan tasalla. Sarja alkoi kuukausia ennen Twin Peaksin aloitusta televisiossa, mutta oikeastaan sarja muistuttaa vielä enemmän David Lynchin myöhempiä elokuvia, kuten Wild at Heart, INLAND EMPIRE tai Lost Highway, joissa samalla tavalla tulee lihaksi vieraantumisen tunteita ja urbaaneja pelkoja surrealismin kautta. Uskoisin että Clowes ja Lynch ovat varsinaisia sielunkumppaneita myös nostalgianhimonsa myötä.

Haluaisin itsekin nähdä tämän elokuvan.

Clowesin tarina lähtee liikkelle päähenkilön nähdessä omituisen elokuvan, jossa päänäyttelijätär tuntuu menevän turhan pitkälle. Kun ei muista, oliko koko elokuva vain hänen näkemäänsä houreunta, joutuu päähenkilö kovan pyörityksen eteen kuin oikea näyttelijä astuu hänen elämäänsä. Tietysti voi olla, että Clowes on nähnyt Lynchin Blue Velevtin ja osannut tehdä siitä täsmälleen oikeat johtopäätökset. Kuitenkin, hänen sarjakuvansa ahdistavaa tunnelmaa voisi leikata vaikka veitsellä.

Toinen erityisen kuumottava kertomus.

Ajan myötä Eightballista tuli erittäin suosittu lehti, ja se myi kymmeniä tuhansia aikoina, ennen kuin sarjakuvateollisuus romahti omaan ahneuteensa ja mahdottomuuteensa. Mutta kun suosio oli kuumimmillaan, oli syytä siirtyä väreihin ja neliväripainatukseen. Sen jälkeenkään tosin kaikki sarjakuvat eivät olleet väritettyjä, ja esimerkiksi Ghost Worldillä on tunnetusti vain yksi korostusväri.

Clowes alkoi käyttää lehteä yhä enemmän lyhyempien, one-off -tarinoiden alustana, mutta henki pystyi yhä samana. Ghost World esimerkiksi piti myöskin olla vain yksittäinen tarina, ennen kuin Enidin hahmoon tykästyminen pakotti Clowesin jatkamaan tarinaa. Eightballissa on myös melkoisen eläväinen kirjepalasta, jossa kaikennäköiset friikit sun muut sarjakuvanystävät kehuvat ja vaativat Clowesilta sitä sun tätä. Edistyessään sarjakuva sai myös yhä enemmän oheistuotteita.

Parin sivun mittaisesta Art School Confidential -tarinastakin saatiin täyspitkä elokuva aikaan.

Clowes itse väsyi huumorijuttujen tekemiseen, ja myöhemmät lehdet ovatkin kolkompia ja melankolisempia sävyltään kun tasapainottamassa ei enää ole myös lyhyitä hupijuttuja. Voi toki myös olla, ettei katkeralla sarjakuvantekijällä ollut menestyksen myötä enää niin selviä valituksenaiheita, ja pelkotilat ja ahdistus muuttui eksistentialistisemmaksi.

On aika hienoa, että tekijä sai tehtyä Wilson-huumorisarjansa vielä Eightballin loputtua, joten huumorisammio ei ollut ihan tyhjennetty. Wilsoninhan voi toki lukea jopa parodiana kankeasta sarjakuvahuumorista, jossa ruutujen välissä on paljon enemmän kiinnostavaa kuin laimeassa loppuvitsissä. Sama kuvaa myös Eightballin sarjakuvia vallan mainiosti.