Todennäköisesti maailman suosituin supersankari, Bruce Wayne alias Lepakkomies, täyttää 80 vuotta. Varsinaisesti ensiesiintyminen Detective Comics -lehden numerossa 33 on päivätty toukokuulle 1939, mutta näihin aikoihin lehdykkä oli jo jaossa kioskeissa. Ahvenaario juhlistaa Bättistä useallakin postauksella, joista tässä on luvassa ensimmäinen.
Shokkipaljastus!
Kun perataan parhaita Batman-tarinoita, voi aihetta perata useallakin tavalla. Ainakin oikealla tavalla, väärällä tavalla ja Ahvenaarion tavalla. Koska itselläni kirjahyllystä löytyy kirjahyllystä opukset, katsastamme tässä postauksessa Warner Booksin kustantamat kaksi The Greatest Batman Stories Ever Told -kirjaa, vuosilta 1989 ja 1992. Jos vuodet kuulostavat tutuilta, niin syynä tähän on tietenkin se, että näinä vuosina julkaistiin Tim Burtonin ohjaamat kaksi ensimmäistä ison budjetin Batman-elokuvaa ja kirjat ovat osa elokuvien oheismarkkinointia.
Jack Nicholson vai Danny DeVito?
Elokuvayhteys toki liittyy myös sarjakuvien valintaan ja niiden painotuksiin. Ensimmäinen Burtonin elokuva toi suurelle yleisölle tietoon että Batman voi olla myös synkkä yön kostaja, eikä pelkästään camp-humoristinen puoliparodinen popkulttuurihahmo, kuten Adam Westin esittämänä tv:ssä. Tämän vuoksi sarjakuvat painottavat mieluummin tätä näkökulmaa. Minusta kumpikin lähestymistapa on ihan yhtä perusteltu, ja kyllä tv-sarjan fanikin saa samanlaisia värikkäitä sarjakuvahassutteluja luettavakseen.
Oikeastaan painotus on sikäli kiinnostava, että 80-luvun lopulla Frank Millerin ja Alan Mooren aloittama lepakkovigilanten ”vakavoituminen” ei ollut iskenyt ihan kunnon tehollaan, ja sarjakuvat on suunnattu selkeästi vielä nuoremmille lukijoille. Vakavempaa päätyä on kuitenkin mukana esimerkiksi Denny O’Neilin ja Archie Goodwinin 70-luvun tarinoiden muodossa. Ja ei pidä unohtaa Bill Fingerin, Gardner Foxin ja Jerry Robinsonin (avustajansa Bob Kanen kanssa) tekemiä, alkuperäisiä 30- ja 40-luvun tarinoita, joissa esimerkiksi Batmanin voi nähdä tulittavan vihollisiaan konetuliaseilla.
Bob Kane kuvitti tunnetusti muista sarjakuvista pihistämällä ja varsin kankeasti siirtyen ruudusta toiseen. Olisivat Finger ja Robinson voineet palkata pätevämmän assistentin!
Ensimmäisessä osassa pääpaino on Batmanissä itsessään, vaikka muutamia tuttuja superkonnia poikkeaa tietyissä tarinoissa. Useassa tarinassa käsitellään hänen elämänsä suurinta traumaa, vanhempien kuolemaa, sekä siitä seuraavia neurooseja. Batmanin olemuksen ytimeen kuuluu yksinäisen hahmon kyky perustaa uusi perhe omalla tavallaan, minkä vuoksi tämä on usein uhattuna kun Robin käy kuoleman kielissä.
Vaikka Robinin kuolintapa on tässä aivan naurettava, Sheldon Moldoff osaa jotenkin tehdä kohtauksesta varsin koskettavan.
Volume 2 painottaa ennemmin Batman Returns -elokuvan konnia, Pingviiniä ja Kissanaista. Pingviiniä ollaan yleensä käytetty komediallisemmissa tarinoissa pahiksena, joten näiden myötä sarjan yleisilme on keveämpi. Kissanainen toki on ollut niin roiston kuin antisankarin roolissa, mutta yleisesti ei hänen poikkeamisensa tarinassa nyt kamalan yrmeäksi lyö ilmettä.
Rakastan Kissanaisen Kissamobiilia ja Kissalentokonetta ja harmittelen, että nämä on sittemmin päästy unohtamaan.
Tavallaan pidän siitä, että Pingviini on niin hankala hahmo muokata jotenkin grim ’n gritty -ilmeeseen sopivaksi. Paljon hauskempi on sarjakuvamaisempi supernero, joka varastaa lintupatsaita museosta ja pakenee sateenvarjonsa avulla. Superkonniin liittyen edellisessä osassa on parikin B-sarjan konnan uudelleentulkintaa, Deadshot ja Calendar man ollaan päivitetty muinaisista ensiesiintymisistään hieman varteenotettavammiksi konniksi, jotka kuitenkin pakenevat Batmaniä jättimäisen kirjoituskoneen näppäimillä tai pukeutuvat keskiviikon kunniaksi Skandinaavien ylijumala Odiniksi.
Voisimme kaikki tehdä samoin, Perttu Häkkisen muistolle.
Molempien albumeiden paras tarina on ”Robin dies at dawn”, Sheldon Moldoffin 60-luvun psykedeliaa ja Batmania painavia neurooseja hyödyntävä teos joka on tullut kaudella, jolloin sarjan on uskottu olevan hupsuimmillaan. Alussa vieraalla planeetalla hengestään taisteleva Batman kokee puolivälin twistissä olevankin vain lääketieteellisessä simulaatiotestissä ilmavoimien hyväksi. Mutta psyykelle aiheutunut kohtuuton pelko Robinin kuolemasta alkaakin vaivata Lepakkomiehen kykyä toimia. Mukana tarinassa on myös gorillapuvuissa pankkeja ryöstävä rikollisjengi, kuumailmapalloon liittyvä kuolemanansa sekä Ace the Bat-hound, Batmanin naamioitu koira-avustaja. Kaikki erinomaisen tarinan ainekset ovat siis kasassa.
Rakastan ajatusta, että koiran henkilöllisyyttä on suojeltava naamioimalla tämä.
Koska minua kiinnosti myös ajankohta, jolloin tarinat on valikoitu, on myös kiinnostavaa verrata näitä vastaavaan myöhempään kokoelmaan ja nähdä, mitä tarinoita toistuu ja mitä ei. Robin dies at dawn esimerkiksi on mukana myös Egmontin 2005 ilmestyneellä Parhaat Batman-tarinat -kirjassa, joka julkistettiin puolestaan Batman Begins -elokuvan yhteydessä.
Batmaniäkin kyllästyttää katsoa aina vain samaa alkuperätarinaa.
Samoin Denny O’Neilin ja Neal Adamsin Death Strikes at Midnight and three on molemmissa mukana. Se ei ole sarjakuva, vaan proosallinen teksti, jossa seurataan Batmanin selvitystyötä murhaajan löytämiseksi. 
Paitsi että mukaan saadaan perinteisiä Batman-sarjakuvan perusteita, on myös etsiväntyön seuraaminen kiehtovampaa kun kaiken ei tarvitse olla niin kuvallista, vaan ajatustyön voi kuvata tekstillä. Myös toistuva tarina on Frank Robbinsin The Batman nobody knows, jossa kesäleireilevät lapset kertovat Batmanin seikkailuista omista näkökulmistaan. Sarja on lähinnä kiehtova, koska siinä nähdään blaxploitaatio-versio Bättiksestä, joka on kuin ”Muhammad Ali, Jim Brown, Shaft ja Superfly lyötynä yhteen.” Can ya dig it?
Hyvä lisäys suomenkieliseltä kirjalta on ottaa Frank Milleriä mukaan.
Varsinaisesti pidän noita englanninkielisiä kirjoja kattavampina katsauksina siihen, miksi Batman on säilynyt niin pitkäaikaisena ja suosittuna hahmona. Suomenkielisen kirjan uudet lisäykset 90- ja 2000-luvuilta kun ovat selkeitä täytetarinoita, vaikka mukana onkin ihan kiinnostava oivallus, jossa seurataan 24 tuntia Bruce Waynen elämää ja sitä, miten hän yrittää kamppailla rikollisuutta ja vääryyttä vastaan monilla rintamilla samaan aikaan.
Shakkia Kaksinaaman kanssa.
Warner Booksin ensimmäinen volyymi päättyy eräänlaisiin jäähyväisiin 30-luvulla aloittaneelle, alkuperäiselle Batmanille. Koska jossain vaiheessa DC:llä päätettiin, että nämä seikkailut tapahtuivat toisessa ulottuvuudessa, pystytään katsomaan, mitä hahmon myöhemmät vaiheet ovat sarjassa ”The Autobiography of Bruce Wayne”. Ensinäkemällä sarja on aika erikoinen, sillä siinä Variksenpelätin pelkokaasun vaikutuksesta Batman ei näe enää vanhoja ystäviään, Robinia ja Alfredia, vaan kokee olevansa yksin. Hänen on turvauduttava Kissanaisen apuun.
Vanhat viholliset pääsevät avautumaan traumoistaan ja tulevat entistä läheisemmiksi. Itse Variksenpelätin tulee niin toissijaiseksi, että hänet napataan ruudun ulkopuolella. Mutta kyseinen tarina vikoineenkin ruumiillistaa hyvin, mistä parhaissa Batman-tarinoissa on kyse. Menetyksestä ylipääsemisestä, traumojen hoitamisesta, sopimisesta ja anteeksiannosta sekä perheen perustamisesta. Batmanistä tulisi hyvä keulakuva synnytystalkoille!
Mitäpä olisi Batman ilman Robinia?
Ahvenaario 