Hanks: I Shall Destroy All Civilized Planets!

Kultaisella 30-luvulla julkaistiin Teräsmiehen suosion vanavedessä jos jonkinlaista supersankarisarjakuvaa. Amerikkalaisen Fletcher Hanksin mm. Fantastic ja Jungle -sarjakuvalehtiin tuhraamat työt ovat ensinäkemältä karkeita, kökösti piirrettyjä ja puhekuplatkin vilisevät niin kliseistä juttua että Stan Leekin punastuu. Sarjakuvapiirtäjä ja -tutkija Paul Karasik kuitenkin näki teoksissa jotain omanlaistaan, ja julkaisi löytämänsä sarjat muikeasti nimetyssä teoksessa I Shall Destroy All Civilized Planets! vuonna 2007. Kun Hanksin töitä löytyi lisää, syntyi vuonna 2009 myös jatkoa, You Shall Die By Your Own Evil Creation!

Nykyään harva supersankari esiteltäisiin otsikkoruudussa lyömässä päätä poikki viholliseltaan.

Hanksin supersankarisarjakuvissakivikasvoiset, paikoillaan jököttävät hahmot näyttelevät kerta toisensa jälkeen saman näytelmän: joku pahis tekee överin pahan teon, murhaa tuhansia, tuhoaa kaupungin, planeetan tai viidakon, tai laskee valloilleen hallitsemattomia hirviöitä tai luonnonvoimia. Motiivina tihutöihin on ihan silkka pahuus tai jotkin epämääräiset valloitussuunnitelmat.

Sankarilliset sankarit, avaruusvelho Stardust (näyttää arjalaiselta, pumpatulta Teräsmieheltä) sekä viidakkonoita Fantomah (vaalea nainen, joka muuttuu kallopäiseksi demoniksi suuttuessaan) palauttavat tilanteen ensin suurin piirtein normaaliksi ja lähtevät sitten kostamaan syylliselle. Kaava ei ole eksklusiivinen edes supersankaritarinoille, vaan etenkin toisesta opuksesta näkyy, että Hanks väänsi myös esimerkiksi tukkijätkätarinat (Big Red McLane), avaruusseikkailut (Space Smith) tai fantasiatarinat (Tiger Hart) samaan muottiin.

Kiinnostavimpia ovat silti ylivoimaiset Stardust ja Fantomah (joka oli kaikkien aikojen ensimmäisiä naissupersankareita). Näillä protagonisteilla vaikuttaa olevan aika loputtomat varastot voimia, mikä pistääkin lukijan miettimään mikseivät he estä kenenkään kuolemaa, mutta suurella innolla kostavat pahat teot kyllä.

Fantomah´n oikeus on tapahtunut.

Vihulaisilla on kovat kohtalot; heidät jäädytetään iäisyydeksi miettiäkseen tekojaan, muutetaan pikkuötököiksi, syötetään jättihämähäkeille tai kiikutetaan avaruuteen. Erilaisia häpäiseviä, kohtuuttoman mittavia rangaistuksia tuntuu riittävän. Hanksillä on surrealistista mielikuvitusta, joka nousee parhaiten lentoon juuri, kun Hamurrabin lakia noudatetaan ja puhkotaan silmä silmästä.

Kun samanlaista tahnaa lukee monta juttua, alkaa lukija pohtia, mitä tekijällä on mahtanut olla mielen päällään, että hänellä on ollut näin väkivaltaisia fantasioita, joita esitellä pikkulapsille suunnatuissa nelivärilehdissä.Ensimmäisen teoksen lopussa Karasik valottaakin asiaa kertomalla Hanksin taustasta itse tekemässään sarjakuvatarinassa, jossa hän jäljittää Hanksin pojan juttutuokiota varten.

Käy ilmi, että pula-aikaan perhettään piirrostöillä elättänyt Hanks oli ilmeisesti aika häijy tyyppi. Ryypiskelevä monialataiteilija pieksi lähimmäisiään pahalle päälle sattuessaan ja lopulta jätti perheensä oman onnensa varaan. Täten oudot tarinat voivat nähdä jonkinlaisena synninpäästön etsintänä itse tekemistään julmuuksista. Tai ehkä kyseessä on vain niin paljon raivoa ja tuskaa kokenut taiteilijasielu, että hänelle ei riittänyt ahdistuksensa purkaminen paperille, vaan se kanavoitui myös oman perheen brutaalin tunteettomana kohteluna. Hanks teki pienelle pojalleen niin pahoja asioita, että häntä on vaikea sympatisoida, vaikka taiteilijan kohtalo olikin karu: hän jäätyi kuoliaaksi puiston penkille Edgar Allan Poen tapaan.

Hanksin mielikuvitus villeimmillään.

Yhtä kaikki miehen värikkäiden, hoopojen, mutta silti oudolla tavalla tenhoavien juttujen outo vetovoima pätee yhä nykypäivänäkin.