Siegel & Shuster: Superman

Supersankarigenre täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Tietty voi alkaa saivarrella, ja selittää miten se ja se pulp-sankari tai myyttinen heeros on jo ollut super. Mutta sellaisena kuin me supersankarit miellämme, juontaa tietenkin ensimmäiseen sankariin, Teräsmieheen. Jerry Siegelin ja Joe Shusterin luoma, 1938 Action Comics -lehden ensinumerossa ilmestynyt sankari otti mallinsa aikansa showpainijoista ja sirkusakrobaateista.

Hahmona Teräsmiehen toimivuudesta nykypäivänä kiistellään melko paljon, ja ainakin kaikki ovat yhtä lailla samaa mieltä siinä, että niin sarjakuvissa kuin elokuvissa ollaan useammin menty pieleen kuin saatu hahmo oikein.

Kuitenkin yleensä käsitetään hahmon tiettyjen perusominaisuuksien olevan loputon kirkasotsaisuus, hyväntuulisuus ja moraalisuus. Nämä ajatukset kuitenkin ovat muuttuneet aikojen mukana; ne ovat aika erilaisia hahmon ensimmäisissä esiintymisissä kuin on vakiinnutettu myöhemmin. Jos minulta kysytään, hahmolla on parhaiten särmää ja ajan kontekstin huomioiden hän toimi parhaiten 30- ja 40-luvuilla.

Huomispäivän Robin Hood.

Siegelin ja Shusterin alkuperäisiä Superman-sarjakuvia lukiessa luodaan tietysti kokonaan uutta genreä, ja siksi säännöt eivät ole kovinkaan vakiintuneita. Juuri tämä tekee sarjoista vielä nykypäivänäkin hiuksianostattavan hurjia ja aivan riemukkaan yllättäviä. Sinänsä perusasiat ovat heti alussa luotuja; heikko ja epävarma reportteri Clark Kent on todellisuudesta Krypton-planeetalla peräisin oleva voimamies, joka puolustaa heikompiaan ja taistelee oikeuden puolesta. Kuitenkin Suuren lama-ajan näkemys tuosta on huomattavasti anarkistisempi kuin sotien jälkeen korostettu valtiovallan sanelema Totuus, Oikeus ja Amerikkalainen elämäntapa. Alkuperäinen Teräsmies ei juuri kunnioittanut poliiseja tai sotilaita, noita vallanpitävien voimankäytön suojelijoita.

Tässä Teris hajottaa kaupungin slummialueet jotta parempia asuntoja voi rakentaa tilalle. Missäköhän hän ajatteli köyhien asuvan niiden valmistumiseen asti?

Teräsmies on alusta saakka paljasta voimafantasiaa, mutta ensin kyky työväenluokalle näyttää, mitä mieltä ollaan heitä sorsivasta sikariportaasta ja korruptoituneesta valtasysteemistä, joka nostattaa kelmejä päättäviin asemiin. Teräsmiehen vastustajina ei ole muita hänen kanssaan yhtä vahvoja avaruusolentoja, robotteja tai superrikollisia, vaan tavanomaisia korruptoituneita kaivoksenomistajia, läpimätiä pankkiireita, rikollisia taksikartelleja ja sodasta hyötyviä diktaattoreja.

Tai radion työntekijöitä.

Tavanomaisen tarinakaavan mukaisesti Clark Kent ensin selvittää (yleensä valepuvussa), mistä kenkä missäkin puristaa, ja lopuksi Teräsmies tulee ojentamaan vanhatestamentillisella kostomentaliteetilla pahoja. Yleisin lause taitaa olla ”Let’s see how YOU like it”, kun Teris pistää pahikset kokemaan Hamurrabin silmä silmästä -lain täytäntöönpanoa.

Näitä sarjoja lukiessa on helpompi ymmärtää myös mistä esimerkiksi omia patoutumiaan purkanut Fletcher Hanks on saanut ajatuksensa. Hänen äärimmilleen viedyt kostoseikkailunsa ovat vielä pitemmälle vietyjä versioita Siegelin ja Shusterin visiosta. Teräsmieskin on yrmy kaveri, joka ei juuri hymyä pilkauta. Tämän vuoksi jo näissä on se kysymys, miksi hän edes vaivautuu pitämään Clark Kentin valepukua. Tosiasiassa se liittyy sarjakuvien perussanomaan; kuka vain arkiselta näyttävä työläinen tai kaduntallaaja voi ottaa ja näyttää isoille sortajilleen. Jonakin päivänä isokenkäiset vittuilevat väärälle tyypille ja sitten he saavat katua!

Suosikkitarinassani Kent johdattaa ökyilevät kaivoksenomistajat seurapiirikemuihin omassa kaivoksessaan ja sitten romahduttaa tunnelin, jotta kroisokset saavat itse maistaa, miltä pihistely turvatoimissa maittaa.

Tosin myös Kent on oikeastaan huiputtamalla eteenpäin pyrkivä hahmo. Teräsmiehen ansiosta hänen onnistuu saada ällistyttävän nopeasti skuuppeja aikaan, pätevämmän kollega Lois Lanen suureksi ärsytykseksi. Nykypäivän #MeToo -maailmassa on hyvin epäilyttävää myös, kuinka sinnikkäästi Kent jaksaa piirittää Loisia, joka kuitenkin tekee jatkuvasti selväksi ettei ole miehestä kiinnostunut. Tämäkin on tosin machofantasiaa, joka liittyy siihen että tytöt tosiasiassa olisivat todella lääpällään jos tietäisivät todellisen henkilön velton ulkokuoren sisällä. Väkevä Teräsmies puolestaan tietysti saa Lois Lanen sydämen väpättämään, vaikka tosin toisessa roolissaan Teris kohtelee tätä yhtä kylmäkiskoisesti kuin Lois Kentiä. Herää tietysti kysymys, miksi hahmot ovat noin obsessoituneet toisistaan kun he selvästi eivät osaa kohdella toisiaan hyvin.

Ainakin Kent on mielellään heittopussi.

Teräsmiehen perusbravuurit nähdään tietysti usein, kuten junaa nopeammin juokseminen, luotien kimpottaminen rinnastaan ja sillan kasassa pitäminen ennen kuin sitä ylittävä juna ehtii syöksyä rotkoon. Monet hahmon perusvoimasetistä puuttuvat vielä. Esimerkiksi Teris ei varsinaisesti osaa lentää, kunhan osaa tehdä valtavia loikkia vahvoilla jaloillaan. Krypton-planeettalaisia verrataan maan heinäsirkkoihin ja muurahaisiin. Voimataso tuntuu vaihtelevan.

Olellinen osa supersankarigenreä, kuolemanansat, on kehitetty jo varhain. Niistäkään ei tosin Teräsmiehelle ole isommin harmia. Eräs konnista kuolee muuten realistisesti tämän seurauksena siihen, että rikkoutuvasta sahasta lentää suuri metallinkappale häntä päin.

Tietysti myös puhtoisampaan Teräsmieheen tottuneelle on shokeeraavaa nähdä Teris heittämässä tavallisilla voimilla varustettuja korstoja seinään ja hankkimassa tietoa hakkaamalla ne heistä ulos. Pelottelu ja vahvemman oikeudella toimiminen on kuitenkin olennainen osa näitä varhaisia sarjoja. Ne toimivat vastaavalla logiikalla kuin vaikkapa klassikoksi muodostunut Charles Atlas -mainos. Pöydät kääntyvät ympäri kun ennen heikot pääsevät olemaan se vahvempi osapuoli. Lopussa lapsia kehotetaan harjoittamaan myös omia voimiaan.

Shusterin piirrosjälki on yllättävänkin modernia näin vanhaksi sarjaksi. Tietty ”realistinen” tyyli ei kuitenkaan ole vielä vakiintunut, ja tiettyä karrikarityyrimäisyyttä löytyy. Hattu lentää päästä ällistyneeltä hahmolta, ja lapset ovat pallopäisiä pistesilmiä.
Ajalle tyypillisesti myös usein selitetään tekstissä, mitä ruudussa tapahtuu. Teräsmies-sarjat eivät kuitenkaan ole mitenkään pahimpia tässä. Yleensä Shuster on sen verran selkeä toiminnan esittämisessä, ettei tarvetta selityksille ole. Ainoastaan usein sarjojen viimeiset ruudut ovat turhan täyteen ahdettuja kun sivumäärä alkaa tulla vastaan ja juonenlangat on sidottava yhteen mahdollisimman nopeasti.

Hätävalheissa ei ole Teräsmies saati kent juuri kovin kaksinen.

Jo varhaiset Teräsmies-sarjat tarjoavat elämää suurempia hahmoja, lähes myyttisiin sfääreihin pääsevää toimintaa ja jopa hieman saippuaoopperaa, jolla etenkin Marvel lähti lypsämään suosiota 25 vuotta myöhemmin. Hahmot tietysti syventyivät ja monipuolistuivat kaikkina näinä vuosikymmeninä kuin sarja on edennyt, mutta samankaltaista ”vau”-faktoria on tietysti vaikea saada aikaan. Oleellisena syynä pidän Teriksen voimien vetämistä täysin tappiin asti. Mitä kauemmas tavallisesta kaduntallaajasta hahmo viedään, sitä jeesustelevampi syntymäoikeudellaan rehvasteleva aristokraatti ja kaikkitietäväinen maailmanpoliisi hänestä tuli. Teräsmies oli aikanaan ”huomispäivän mies”, mutta mitenkäs sitten kun se huominen oikeasti koitti?

Muista myös Batman!

Vanhat Teräsmies-sarjakuvat esittelevät monella tapaa nykypäivän näkökulmasta häijyn ja vahvemman oikeudella toimivan keskushahmon, mutta tällaiset harmaan sävyt vain lisäävät tenhoa. En nyt halua, että Teris on Zach Snyderin tulkinnan kaltainen pelastava tai tuhoava Jumala, vaan nimenomaan kaikkein heikoimpien auttaja, joka on valmis venyttämään sääntöjä jos heidän etunsa sitä vaatii.