Tässä on jo jokin aika tullut kärvisteltyä, sillä lupasin dumauksen vastapainona puhua myös oikeasti hyvistä Batman-tarinoista. Mielelläni olisin toki tuonut esille erikoisuuksia, mutta aina yksinkertaisesti ei ole aikaa kaikkeen. Siksi tästäkin tekstistä on pitänyt jättää pois Elseworlds-tarinoita, kuten Paul Popen Year 100, viktoriaaniseen Gothamiin sijoittuva Gotham by Gaslight, jonka piirtäjänä toimi itse Mike Mignola, ja toki myös legendaarinen kauhuteemainen pöljäily Batman vs. Dracula. Jossain toisessa elämässä sitten.
Hoidetaanpa tämä nyt pois alta.
Teräsmiehen tavoin myös alku-Batman poikkeaa aika tavalla totutusta versiosta. Bill Fingerin ja Jerry Robinsonin pääasiassa tuottamat (Bob Kane apupoikanaan) tarinat eivät todellakaan olleet strategisesti mietittyjä 80-vuotisen uran alkuaskeleita, vaan melko halpoja, muualta kopioivia ja yksinkertaisia tarinoita, joissa oli pääasiassa kiinnostavaa tematiikkaa ennemmin kuin sisältöä. Jos homma ei olisi ollut niin ikonista visuaalisesti, luulen että hahmo olisi unohdettu siinä missä pääosa kultaisen aikakauden supersankareista.
Bob Kanen Batmaniä hieman harmittaa ampua ihmisiä hengiltä, mutta minkäs teet kun tuskin he muuten autoaan pysäyttäisivät.
Batmanin vastustajia olivat Teräsmiehen tavoin hullut tiedemiehet seerumeineen, mutta plutokraattisten ökyrikkaiden sijaan Batman oli aina yläluokkaisempi hahmo, joka haastoi sitten murtovarkaita ja gangstereita. Tämä murhanhimoinen inkarnaatio alkoi pehmetä nopeasti Robinin tultua kuvioihin ja 50-luvulla pääasiassa tehtailtiin jo sävytöntä mössöä, jossa tehtiin näyttävä kansi ensin ja sitten rakennettiin tarina ympärille. Poikkeuksiakin tästä on ja ajan klassikoihin lukeutuu esimerkiksi Robin Dies at Dawn.
Pahoittelut että tämä Adams-esimerkki on rumasti tietokoneväritetty. Nämä pitäisi julkaista vain mustavalkoisina.
Tältä aikakaudelta pelastukseksi mainitaan yleensä Neal Adamsin piirtämät ja pääasiassa Denny O’Neilin kirjoittamat tarinat. Adamsin dynaaminen piirros tekeekin hänestä ehdottomasti yhden kaikkien aikojen kuvittajista (Batman Odysseyn lukijat tietävät, ettei kuitenkaan käsikirjoittajaa). Kuitenkin vaikka esimerkiksi Joker’s Five-Way Revenge onkin varsin hyvä, pääasiassa Adams työskenteli ihan höpöjen kässäreiden parissa, mikä luo aika erikoista dissonanssia. Erittäin moderni piirrostyyli ja todella vanhanaikaiset (pre-Marvelvaikutteiset) supersankarointitekstit.
O’Neiliä parempi modernisoija olikin Marvelin tehtaasta loikannut Steve Engelheart, joka toi Batmanin seikkailuihin jatkuvuutta ja sitä Marvelin saippuaoopperaa. Jännittävät tarinat sisältävät myös psykologisia sävyjä, mutta kauhean luottavaisiksi psykiatriaa kohtaan niitä ei voine kutsua. Jos astetta maanläheisemmät pahikset, kuten Hugo Strange, Rupert Thorne ja Deadshot ovat mieleesi, on se Engleheartin ansiota. Kaksi kolmesta hän nosti muistojen unholasta moderneiksi häijyläisistä ja Thornesta tuli ensimmäinen jatkuva gangsterihahmo, jolla oli gravitasta ottaa Batmanin kanssa yhteen.
Tarinoista maanläheisin on tietenkin Batman: Year One. Harkitsin senkin haukkumista siinä edellisessä postauksessa, mutta kun luin sen uudelleen, en oikeastaan löytänyt pikkusniiduilua parempaa jalansijaa. Toisin kuin Frank Millerin muut Batman-tarinat, operaattisuus ja isot kohtaukset eivät lyö kaiken ylitse ja kyseessä on sekä introspektiivinen että kiinnostava katsaus Batmanin ja James Gordonin väliseen luottamukseen ja toisistaan poikkeaviin toimintatapoihin.
Sarjakuvassa on hyvin vahva fiilis siitä, että Bättiskin voi haavoittua tai jopa kuolla. Tämä yllättävän harvoin käytetty jippo lisää jännittävyyttä aika lailla.
Gordonia tuskin on koskaan kirjoitettu paremmin, ja kuten tiedämme, David Mazzucchelli on huikean taitava kuvittaja, joka saa useimmiten ruskeansävyisen maailman tuntumaan sopivan saastaiselta. Tämä kannattaisi kenen tahansa supersankareita hyljeksivän vilkaista läpi, ennemmin kuin dekonstruktionistisempaa kamaa kuten Watchmeniä. Se on erinomainen johdatus Batmanin pariin, joten jos jokin toimii, niin eiköhän se ole tämä. Ja mikä parasta, se on myös selkeä esikuva Gotham Centralille, kenties parhaalle koskaan tehdylle DC:n universumiin sijoittuvalle sarjakuvalle. Toivottavasti tuleva The Batman -elokuva on lähempänä sarjakuvaa kuin vaikkapa hyvin maltillisesti tästä ottanutta Batman Begins -elokuvaa.
Suoraan Year Onen gangsteritaistelusta jatkaa The Long Halloween, joka on sävyltään toki paljon lähempänä perinteisempää supersankarioopperaa. Täytyy myöntää, tämä sarja ei ole lähellekään niin fiksu kuin se esittää liberaaleine Kummisetä-lainoineen. Keskusmysteerissä ei kauniisti sanottuna ole mitään tolkkua, mikä näkyy helposti kun lukee hiemankaan tästä seuraavaa Dark Victory -sarjaa. Kirjoittaja Jeph Loeb on tullut elokuvamaailmasta, jossa näyttävyydellä, tunnelmalla, rytmityksellä ja rivakkaalla juonenkuljetuksella on enemmän merkitystä kuin loogisuudella tai tarinakokonaisuudella. Sanalla sanoen, se toimii.
Sarjakuva lähentelee kerronnaltaan kiehtovaa ekspressionismia. Tätä korostaa myös Tim Salen upea, mutta luonnollisuudelle palttua heittävä kuvitus, joka liioittelee hahmot karikatyyrimäisiksi. Sarja seuraa tilannetta, jossa gangsterien ote Gothamista heltyy, mutta asiat eivät parane vaan tilalle rynnistää joukko toinen toistaan näyttävämpiä superrikollisia. Samalla myös sarjamurhaaja tappaa aina juhlapäivisin. Hajoavaa kaupunkia koossa pitävä Batman saa lisäksi painetta siitä, että menettää tiettyjä keskeisiä arvoja, joihin uskoo Harvey Dentin muodossa, jonka lankeemustarina oikeastaan kyseessä onkin enemmän kuin Batman-seikkailu.
Toinen hieman kontroversiaali ja kuvitukseltyaan epätavallinen tarina, jossa Batmanin sisäisiä ristiriitoja havainnollistetaan tämän vihollisgallerialla, on vielä astetta surrealistisempi Arkham Asylum. Suositun videopelin kanssa tekemistä lähinnä on asetelma, jossa Batman pyrkii palauttamaan järjestyksen mielisairaalassa, jossa potilaat ovat ottaneet vallan.
Dave McKeanin unenomaista, kollaasin kaltaista kuvitusta ei olisi ikinä uskonut näkevän mainstream-supersankaritarinassa. Piirtäjän toismaailmallinen tyyli on paremmin tunnettu Sandmanin kansista tai vaikkapa Mr. Punch -kertomuksesta. Grant Morrisonilla puolestaan on selvästi ollut jo pitkään haudutettuja teorioita monista keskeisistä Batman-hahmoista, ja tämä toimii alkusysäyksenä tavalle, joita hän sitten 2000-luvun alkupuolella kirjoitti heitä. Mutta stand alonena sarjakuva on paljon hienovaraisempi ja jättää lopullisen diagnisoinnin hieman epävarmaksi. Kyseessä on myös eräs harvoista aidosti pelottavista kauhuteemaisista Batman-sarjakuvista. Järjen menetyksen pelko tulee siinä kouriintuvalla tavalla käsille.
Psykologisesti painavemmista Batman-sarjakuvista on sitten mainittava Tom Kingin tuore lähestymistapa aiheeseen. Sillä kestää hetken aikaa käynnistyä, eivätkä kaikki osat siitä ole aivan yhtä hyviä, mutta kokonaisuutena Kingin melankolinen suhtautuminen Batmaniin on kovasti sydäntäni lähellä. Voitte ehkä arvata.
Edgy modernisoitu versio Ace the Bat-houndista kuulostaa kaikkien aikojen kamalimmalta idealta. Mutta King rinnastaa hahmon sotakoiraan, joita todennäköisesti itsekin näki Irakissa, ja saa sen avulla kerrottua jotain sekä Batmanin että Alfredin mielenmaisemasta.
Kingin keskeisiä teemoja on kysyä, voiko Batman oikeasti olla koskaan onnellinen. Pääasiassa tätä puntaroidaan syventämällä parisuhdetta Kissanaiseen, joka ehkä etenee jopa häihin asti. Mutta Batman on syvästi traumatisoitunut hahmo, ja tämän pyrkimykset auttaa kaltaisiaan ovat usein tuhoon tuomittuja.
King ei arkaile tuomaan uudelleen esille hahmoja ja konsepteja värikkäämmiltä ajoilta. Kite Maniin liittyvä juokseva vitsi on jo lähes legendaarinen. Mutta yllättävyys onkin siinä, että hän käsittelee koomisiltakin tuntuvia hahmoja tai teemoja vakavasti. Kite Manin taustatarina on sydäntäsärkevä ja hänen ajautumisensa keskelle Jokerin ja Arvuuttajan kiistaa kuvastaa hyvin sitä, miten ihmiskohtalot tuntuvat jäävän jyrän alle Gothamissa. Yleisesti King ei tapaa oikein kuvata isoja tappeluita, suuransoja tai räjähdyksiä, vaan ennemmin tekojen seurauksia ja niiden aiheuttamaa tuskaa. King panee hahmonsa kokemaan kauheita, mutta pohjimmiltaan hänellä löytyy sympatiaa pahoista pahimpiakin kohtaan. Paitsi Banea. Bane on hirvittävä, pysäyttämätön luonnonvoima.
Lopulta tämä pakollinen huomautus, että Lepakkomieshän on ensisijaisesti lapsille suunnattu hahmo. Siksi hahmon huippuhetkiä ei pitäisi etsiä vain ”aikuisille” suunnatuista mätkyttelyistä. Hyvä esimerkki tästä on animaatiosarjaan pohjautuva Batman Adventures, jossa tekijät kuten Kelley Puckett, Martin Pasko ja Ty Templeton saivat jatkettua noir-henkistä ja eleganttia tunnelmaa myös sarjakuvien pariin, ja jopa ilman että lapsia varten tarvitsi tehdä erityisen suuria myönnytyksiä.
Batman Adventuresissa on myös se etu, että kun animaatiosarjan jaksot saattoivat kuvittaa jonkun jo vanhemman sarjakuvan uudelleentulkinnaksi, saattoi sarjakuva kehittää asioita mielensä mukaan aivan uusiin suuntiin. Jatkuvuus on sarjakuvassa paljon helpommin saavutettavissa kuin lauantai-aamun animaatiossa, jonka jaksot yleensä näytetään sattumanvaraiseen järjestykseen.
Sanatonta kerrontaa.
Noir-henkisissä tarinoissa mennään jopa animaatiosarjaa pitemmälle, sillä niissä on selkeitä murhia, kuolemanuhkaa ja ruumiita. Bruce Timmin pelkistettyyn tyyliin kerrotuilla tarinoilla kykenee pääsemään pintaa syvemmälle ja tuomaan tavallaan Batmanin eri vaiheista vahvuuksia esille. Ainahan uudet tarinat lainailevat vanhemmista.
Ahvenaario 