Eivätkö lapsille tarkoitetut hahmot ja leikkikalut olekin usein aika karmeita? Klovnit, vatsastapuhujanuket, riivatut vauvat ja vastaavat ovat kauhun peruskalustoa. Mitä vanhempaa kuvastoa on, sitä vieraammalta se nykypäivänä näyttäytyy. Oli aika jolloin Punch & Judy -nukketeatteriesitykset olivat kaikenikäisten lasten suosikkiohjelmaa. Neil Gaiman ja Dave McKean löytävät ohjelman pelottavan puolen.
Gaiman ja McKean ovat aika omintakeinen työpari. Kumpikaan ei ole aivan sarjakuvan kerronnan ytimessä, kyseessähän ovat kirjailija ja kuvataiteilija pikemminkin kuin suoranaiset sarjakuvantekijät. McKean aloitti Sandman-sarjakuvan kansien graafikkona, ja sai jo siihen varsin vapaat kädet tehdä omanlaistaan surrealistista kollaasitaidetta. Jotenkin McKean löytää Gaimanin tekstien kolkomman puolen hyvin. 80-luvun loppuun mennessä molemmista oli tullut alan legendoja.
Mr Punch on varmaankin miesten yhteistyön komein hedelmä. McKeanille tyypilliset surrealistiset kollaasit näyttävät siiä hyviltä, mutta tarinaa juoksutetaan myös perinteisempien sarjakuvaruutujen avulla. Gaimanin teksti puolestaan on arvoituksellinen ja runollinen, mutta ei turhan vaikeasti tulkittava, samaa laatua jota hän on Sandmanissä saanut aikaan.
Ja paikoin hyvin samannäköinenkin.
Tarina pyörii Punch & Judy -nukketeatterin ympärillä. Saattaa tuntua että kyseessä on vain esitys, jossa hassut hahmot hakkaavat toisiaan kepeillä. Gaimanin ja McKeanin tulkinta puolestaan sisältää paljon kuolemanvaaraan ja murhiin liittyvää tematiikkaa; vauva kadotetaan, vaimo tapetaan väkivalloin ja lopussa Mr Punch hirtetään. Tarinan edetessä kalkaa vaikuttaa, että kyseessä on myös näkökulmahahmon tapa kyetä käsittelemään nuorena näkemäänsä traumaattista väkivaltaa.
Vai mitenkähän mahtaa olla? Kuten Gaimanilla usein, ei narratiivi välttämättä ole kaikkein suoraviivaisin tai selkein. Tarina käsittelee lapsuuden muistoja, ja ehkä sen takia se on fragmentoitunut, epäselvä ja ristiriitainenkin. Elävin muisto on Mr Punchista, kammottavaan virneeseen vääristyneestä olennosta, joka osoittautuu itse piruakin pahemmaksi. McKean teki Mr Punchin kanssa melko samannäköisen Jokerin Batman-klassikossa Arkham Asylum.
Joka tässä päihittää itse paholaisen.
Kyseessä on myös tarina suhteesta omaan isoisään. Idyllisemmistä kalastusretkistä tulee niistäkin muistoissa painajaisia kun isoisän joutuu näkemään uudessa valossa hänen epäselvän suhteensa Punch & Judy -esityksiä järjestävän professorin kanssa. Ihaillun läheisen arvostuksen mureneminen ja pettyminen tuntuu varsinaiselta iskulta palleaan. Kenties ennemmin se on juuri se kivuliain asia Mr Punchissa. Ei väkivalta, vaan se, että joutuu pettymään tuttuna ja turvallisena pitämäänsä lähisukulaiseen.
Ahvenaario 