Poliisin ammatista on saatu revittyä pitkään kiinnostavaa sisältöä, ja etenkin televisiosarjoissa se on hyvä lähtökohta sille, miksi hahmot joutuvat erilaisiin jännittäviin tilanteisiin. Toki yhtäläisyydet tosimaailman poliiseihin ovat yleensä viitteellisiä. Tätä diskurssia on hyvä jatkaa myös supersankariuniversumeihin. Millaista on olla lainvalvoja maailmassa, joissa superrikolliset mellastavat ja väkivaltaa käyttävät vigilantet ovat yleinen keino ratkoa rikoksia?
Poliisin voimankäyttö on hankala aihe, joka nykyään on enemmän pinnalla kuin 2000-luvun alussa. Tuon ajan sarjakuvia ei voi syyttää siis siitä, etteivät ne problematisoineet sitä aivan samalla tavalla kuin nykylukija vaatisi. Aihe kuitenkin nostetaan esille silloin tällöin.
Tätä aihetta on lähestytty ainakin kolmesta näkökulmasta, joista kaikki ovat kiinnostavia. Tässä postauksessa siis katsastamme kolmeen tapaan kertoa supersankarimaailman poliisityöstä. Kaikki nämä julkaistiin ensi kertaa 2000-luvun alussa, minkä tuomat mullistukset näkyvät myös sarjakuvien lähestymistavassa. Edetään siis aikajärjestyksessä.
Voin kuvitella että Moore on kuvaillut näitä ruutuja käsikirjoituksessaan varmasti kymmenien sivujen verran.
Ei liene yllätys, että ajatusta innovoi tietysti eräs luovimmista sarjakuvakyvyistä, itse Alan Moore. Vuonna 1999 aloittanut Top 10 -sarja tosin jatkui myöhemmin muille käsikirjoittajille, mutta Mooren ensimmäiset 12 numeroa ovat ne, mitkä minua kiinnostavat. Piirtäjänä toimi Gene Ha. Mooren ilmeisenä esikuvana oli Hill Street Blues -tv-sarja, joka toi televisiokerrontaan jaetut päähenkilöt ja epätasaisesti jaksojen myötä jatkuvat juonenlangat. Nämä kerronnalliset ulottuvuudet ovat tietysti Moorelle ominta työnsarkaa.
Neopoliksestakin löytyy niitä ränsistyneempiä katuja.
Sarja alkaa, kun nuori naispoliisi Robyn, eli ”Toybox”, liittyy Neopolisin 10. piirin poliiseihin. Supersankareiden kaupungissa elää varsin värikästä väkeä, ja myös poliisiasemalla työskentelee erikoisen oloisia hahmoja, kuten villin lännen lainvalvoja Dust Devil, sähkövoimainen (ja rasistinen) Shock-headed Pete ja robottiasussa kulkeva puhuva koira Hyperdog. Toki Neopolis itsekin kuhisee erikoisia juttuja, sillä käytännössä siellä tapahtuvat kaikkien sarjakuvien tapahtumat samaan aikaan.
Missä muussa sarjakuvassa Asterix ja Obelix, Marvin the Martian ja 300:n Leonidas voivat hengata yhdessä?
Moore on saanut jo ennen League of Extraordinary Gentlemeniä tilaisuuden tehdä sarjakuvaa, jonka jokainen ruutu vilisee viittauksia ja yksityiskohtia. Monet näistä ovat pieniä vitsejä, joiden ymmärtämiseen tarvitaan supersankarisarjakuvien ja muun pop-kulttuurin tuntemusta. Vaikkapa katolla voidaan nähdä esiintymässä supersankari Blue Beetle, Marvelin superkonna Beetle, Masi eli alkuperäisnimeltään Beetle Bailey, sekä rummuissa Ringo, Yellow Submarine -tyyliin piirrettynä. Vaikka Moore on usein väittänyt jättäneensä seuraamatta supersankarisarjakuvia tai muuta pop-kulttuuria sen jälkeen kuin tuli näiden puukottamaksi, osoittaa jo se, että hän kykenee tekemään loputtomia viitteitä, että mies tuntee alan kuin omat taskunsa.
Mooren huumorisarjakuvat eivät yleensä ole kovin hauskoja, mutta Top 10 on siitä poikkeus. Miten päästään eroon joukosta supervoimaisia hiiriä?
Itse tarinoissa on tyypillisiä poliisisarjojen keissejä, supersankarimaisesti väritettynä. Ruumiita löytyy, hätäkutsuihin vastataan, huumekauppaa estetään ja niin edelleen. Esimerkkinä vaikkapa pidätetyksi päätyvä rikas poju, joka huutaa isästään, paljastuukin olevan Godzillan tapaisen jättiläishirviön jälkikasvua. Toki selkeät tekijänoikeuskeissit kierretään, varsin ilmiselvillä standineillä. Silloin tällöin seurataan hieman poliisihahmojen yksityiselämää ja henkilökohtaisia ongelmia. Hieman tuntuvat hahmot kuitenkin jäävän taka-alalle verrattuna siihen, miten värikästä ja yksityiskohtia tulvivaa sarjakuvan maailma on.
Toybox on erittäin samannäköinen kuin Powersin Deena Pilgrim, vaikka luonteista löytyykin eroja.
Seuraavana apajille ehtivät Brian Michael Bendis ja Michael Avon Oeming vuonna 2000 alkaneella sarjallaan Powers, josta tulikin varsin suosittu, etenkin sarjakuvaksi jota ei kustantanut Marvel tai DC. Powersilla on oma osuutensa Image-kustantamon nostamisessa maineeseen. Kuitenkin lopulta Marvel hankki sarjaan oikeudet, ja julkaisi sen aikuisten sarjakuvien Icon-kustanatamon alla.
Powers ottaa lähtökohdakseen tarinat, kuten Dark Knight Returns ja Watchmen, joissa on molemmissa tausta-ajatuksena tilanne, jossa supersankareiden kunnian päivät ovat ohi, ja nyt ollaan siirrytty tilaan, jossa sankareita ei enää ole tai heidät on kielletty. Kuitenkaan ihan kaikkea ei olla saatu kitkettyä. Etsivät Christian Walker ja Deena Pilgrim saavat tutkittavakseen sarjan edetessä yhä useampia keissejä, joissa joku käyttäytyy supersankarin elkein tai käyttää epämoraaliseen toimintaan supervoimia. Esikuvana sarjalle ovat David Simonin sarja Homicide, jossain määrin myös 2000-luvun alun suosikki The Shield.
Poliisin työssä ei tylsyydeltäkään voi täysin välttyä.
Kyseinen kehitys ei väistä päähenkilöitäkään. Walkerin taustaltakin löytyy (yllättävän pikäaikainen) supersankarimenneisyys, ja Pilgrim saa havaita itsessään kehittyvän ihan uudenlaisia voimia. Sarja seuraa myös voimien aiheuttamaa psykologista lastia ja vaikeuksia, joita nämä aiheuttavat arkielämään. Hahmot ovat syyllisyyden, häpeän ja kaunan täyttämiä, mutta silti sympaattisia.
Ulkomaailmaa käsitellään Millerin DKR:n tavoin uutisraporttien kautta.
Sarjan vahvuus ja heikkous on Bendisin tapa tehdä dialogia. Joko tekstintäyteiset ruudut ja pitkät vuoropuhelut kiinnostavat tai sitten aiheuttavat näppylöitä. Kuitenkin esimerkiksi kuulustelujaksot erottavat sarjan edukseen muista saman aihepiirin töistä. Bendis osaa ujuttaa pieniä vitsejä ja vihjeitä dialogin sekaan, mikä tekee seuraamisesta palkitsevaa.
Sarjalla on myös kitkerää kritiikkiä julkkiskulttuuria ja verkkoajan kuuluisuuden palvontaa kohtaan.
Pidän erityisen paljon myös Oemingin kuvituksesta. Ensikatsomalla se on kuin pastissia Bruce Timmin tai Darwyn Cooken jäljestä. Kuitenkin Oemingilla on mahdollisuus mennä paljun karumpaan ja inhottavampaan jälkeen. Omaperäisellä tavalla hän myös hyödyntää digitaalisia mahdollisuuksia esimerkiksi sarjansa värien ja efektien kanssa, mutta kuitenkin niin, ettei kikkailu tunnu liian uuvuttavalta vaan palvelee tarinaa.
Toisesta ulottuvuudesta putkahtaa yllättäen kolmiulotteinen vieras.
Top 10:ssä oli kaoottinen mutta tulevaisuudenuskoinen maailmankylä-ajatus, Powers puolestaan toimii kuin agenttitrilleri sikäli, ettei sen syövereissä kaikkiin kykene luottamaan ja totuus ei ole mikään mustavalkoinen asia. Näkyy, miten yleisesti maailmankuva muuttui synkemmäksi syyskuun 11. iskujen ja Irakin ja Afganistanin sotatoimien myötä. Synkin kolmesta kuitenkin on myös oma ehdoton suosikkini tästä alagenrestä, Ed Brubakerin, Greg Ruckan ja Michael Larkin vuonna 2002 alkanut Gotham Central.
Gotham on paha paikka, jonka helvetissä on vain eri piirejä, ei poispääsyä.
Batman-sarjakuvista voi saada helposti sen kuvan, ettei Gothamin poliisivoimat saa aikaan juuri mitään, ja antavat Lepakkomiehen kernaastikin hoitaa hommat heidän puolestaan. Näinhän ei kuitenkaan ole, vaan itse asiassa Gothamin kaltaisessa läpimädässä synnin pesässä, jossa superrikolliset ottavat toistuvasti yhteen Battiksen kanssa aiheuttaen siviiliuhreja, on poliisin työ vain vaikeampaa. Rinnastus yhteiskunnallisten toimijoiden työhön terrorismin ja joukkotuhojen käydessä taustalla, käy selväksi.
Ja oikeasti väkivallalla on myös vakavia seurauksia, toisin kuin pääosassa supersankaritauhkaa.
Gothamissahan kaikki kytät eivät edes ole lahjomattomia ja suoraselkäisiä, mutta sarja seuraa niitä hyviä, jotka toimivat ennen nyt eläköityneen poliisipäällikkö Gordonin alaisuudessa. Sarjassa on huomattavan multikulttuurinen joukko kyttiä, joista kiinnostavimpia on latinotaustainen ja homoseksuaalisuuttaan piilotteleva Renee Montoya, joka joutuu väkisin ulos kaapista isomman salaliiton seurauksena. Muita kiintoisia hahmoja ovat Crispus Allen, Marcus Driver ja Romy Chandler. Hahmojen kasvu ja kehitys sarjan mittaan on myös erittäin palkitsevaa ja kiehtovaa.
Batmaniin luottaminen on lähinnä välttämättömyys, mikä kuvottaa joitakin hahmoja.
Taustatiedoksi ei juuri tarvita Batman-tuntemusta, mutta parissa kohtaa siitä on jonkin verran lisävipuvartta syy-seurauksien ymmärtämiseen. Sarja alkaa kun eräs poliiseista tulee Mr. Freezen surmaamaksi sattumalta, ja se jatkaa samalla linjalla. Joka päivä saattaa olla viimeinen Gothamin kytille, jotka elävät omaa palkkaluokkaansa ylempänä olevien voimien alaisuudessa päivästä toiseen. Batman arkkivihollisineen on hyvin pienessä osassa, melkein symbolisella tasolla, jossa jokainen keskeinen hahmo voi peilata omia synkkiä ajatuksiaan heidän kautta. Itse Batmankään ei ole tavanomainen ylivoimainen pelastaja, vaan herättää ristiriitaisia mietteitä poliisien parissa.
Mikä sarjakuvan aloituskuva!
Sarjakuva on siis näistä kolmesta lähimpänä television suurklassikkoa The Wireä, vaikka toki keskittyy erityisesti vain poliisilaitoksen arkiseen uurtamiseen maailmassa, jossa saattaa vihreää syövyttävää happoa löytyä jostain kellarista ja pitää miettiä, miten syväjäädytetty ja murskattu kollega pitäisi toimittaa ruumishuoneelle.
Sarja antaa uutta perspektiiviä tavanomaisiin Batman-sarjakuvien asetelmiin ja tuo ne maan tasolle ja inhimillisemmiksi. Silti siinä on yllättävämpiäkin ja erikoisempia lähtökohtia tarinalle kuin yleensä näistä pystyy löytämään. Pidän sitä kenties parhaana Batman-maailman sarjakuvana joka on kuunaan tehty.
Teaserinä lopuksi. Mitä ne muut Batman-suosikit sitten ovat? Perehdytään siihen pikapuolin!
Ahvenaario 