Aprillipäivästä on sanottava, että a) aprillipilat eivät juuri koskaan ole hauskoja, ja b) niihin ei usko kukaan. Jos itse saisin päättää, muuttaisinkin päivän tarkoitusta enemmän sellaisen kevätkarnevaalin suuntaan. Päivähän voisi olla sellainen, että varmoina pidetyt totuudet eivät päde yhtenä päivänä, ja asioita voi miettiä uudesta näkökulmasta. Eikä että mälsillä jekuilla yritetään juksata helppouskoisia.
Tätä menoa kaduille!
Tätä ajatusmaailmaa edustamaan on helppo noukkia Jukka Tilsan tuotanto. Tämän artikkelin otsikko on sikäli harhaanjohtava, että tässä ei niinkään katsota (pelkästään) muinaisen Zärpä-omakustanteen tarinoita (1980), vaan oikeastaan Tilsan albumeita Zärmikkäimmät (1994) ja Kootuimmat teokset (1998). Nämä kokoavat dadan ja absurdismin mestarin sarjoja menneiltä vuosikymmeniltä.
Tässä on kaikin puolin täydellinen sivu, tai kuusi ruutua!
Vaikka Tilsa nousi esiin 70- ja 80-lukujen taitteessa aikana, jolloin punk ja underground alkoivat lyödä läpi Suomessa, hänen lähestymistapansa on kuitenkin melko erilainen. Tilsa ei ole yhteiskuntakriitikko, saati tuhoamassa vanhoja rakenteita. Hän on jazzia harrastava maanviljelijä. Mutta tietysti kun yhdistää mahdollisimman toisteisen arkityön ja improvisaatioota ja omaperäisyyttä korottavan ja kehottavan taidemuodon, syntyy omanlaisiaan Neronleimauxia.
No, tämän verran yhteiskuntakriittisyyttä kyllä löytyy.
Tilsan sarjakuvissa on samanlainen tenho kuin lapsena piirretyissä jutuissa. Niissä ei olla turhaan mietitty juonikokonaisuuksia ja kaaria, vaan ne ovat syntyneet silkasta piirtämisen riemusta ruutu kerrallaan. Ja koska tarinaa luo sitä mukaa, kuin sitä piirtää, voi erikoinen käännös tulla vaikka joka ruudun kohdalla. Lapsena Tilsan tarinankerronta oli minulle eräs suurimmista esikuvista.
Käytän edelleen nimitystä ”partapotso” karvaisista miesoletetuista.
Toisaalta erittäin pelkistettyä tyyliä ja lapsellisimmatkin käänteet suoraan ottavaa kerrontaa on myös helppo imitoida. Ehkä Tilsan asemasta Suomen sarjakuvakentässä kertoo, ettei hän ole juuri saanut jäljittelijöitä. Tai sitten lanseerattu tyyli on vain niin selvästi hänen omaansa, ettei kukaan ole kehdannut. Olisihan Ramonesin veroisia bändejäkin toki mahdollista kasata, ja moni onkin, mutta mikään ei ole se aito asia.
Sponsored by leipä.
Tilsan myöhemmissäkin teoksissa on mainioita ideoita ja hulvattoman järjetöntä menoa. Kahteen varhaisalbumiin puolestaan kuuluu molempiin muutamia ala-arvoisia vetoja. Myös ajankuvalleen tyypillisesti niissä kukkivat rasistiset ja seksistiset asenteet. Niitä ei tarvitse puolustella, mutta tietyllä tapaa tällaiseen jälkeen täytyy myös kuulua ylilyöntejä ja kulmia. Myöhemmät Tilsat ovat silmääni vähän turhan sliipattuja, niin kuvitukseltaan kuin kerronnaltaan.
Tällaista neroutta ei vain enää tule vastaan.
Mut’ midäs mnä täsä nyt kirjoittelen kuin lehtiartikkelia tahi kuolinilmoitusta. Puuttuisi enää että vertaisin Tilsaa Harmsiin tahi Richteriin tai Linnovaaraan. Pelin hengen piti olla karnevalismi ja totuttujen ajatusten muussaaminen. Joten sori tästä jo etukäteen:
– Kuka olet?
– Pelin henki.
– Jaa.
– Just niin.
– Osaatko bingoa?
– Mitä se o?
– Se on peli.
– Ikinä kuullutkaan.
– Mikäs pelin henki oot jos et oo bingosta kuullutkaan?
– Juu-pelin henki.
– Juupeli!
Ahvenaario 