Edellinen blogipostaus sai yllättävänkin paljon huomiota ja uusia ystäviä blogille. Hankkiudutaanpa niistä sitten saman tien eroon sanomalla, että Batman on varmastikin yliarvostetuin sarjakuvahahmo maailmassa.
Sarjakuvataiteella on hirveästi erilaisia ulottuvuuksia, kuten blogin kolme vuotta ovat (toivottavasti) todistaneet. Kuitenkin ei ole sellaista kaikkien aikojen parhaiden sarjakuvien listaa, etteikö joku nörtti ole tunkemassa humpuuki-Lepakkomiestä sinne sekaan.
Hei, laukkaa ratsu reima!
Toki, eräänä suosituimmista ja pitkäaikaisimmista sarjakuvasankareista, on Batmanin 80:n vuoden aikana keretty näkemään jo hirveä määrä erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä hahmon psykologiasta. Kyllä siellä laatuakin on joukossa, vaikka sekin on suhteutettava siihen, mihin homma pohjautuu. Tämä kun ei nyt mitään rakettitiedettä ole; miljonääri pukeutuu halpaan naamiaisasuun ja pieksää rikollisia kunnes heidän juonensa pysäytetään. Geneerinen juoni, jonka avulla voi toki kertoa ehkä jotakin oikeasta maailmasta, mutta se tuppaa aina jäämään halvan macho-fantasian ja oikeistolaisen vigilantenpalvonnan alle.
Eli tässä postauksessa tehdään katsaus joihinkin Batman-seikkailuihin, jotka saattavat olla viihdyttäviä tai silkkaa sotkua. Mutta joka tapauksessa älkää viitsikö tehdä itsestänne naurunalaisia yrittämällä väittää, että kyseessä on viihteen sijasta jotain arvokkaampaa.
Hush
Hush on sysityhmä kokoelma mättöä, jonka juoni sopisi paremmin videopeliin. Long Halloweenilla ja Dark Victoryllä maineensa kasvattanut Jeph Loeb on Bat-kirjoittajien J.J. Abrams: Kovaa juttuja käynnistelevä mutta lopulta tyhjänä kolisteleva tynnyri. Juoni pohjautuu lähinnä vain tiettyjen pahisten nostatukseen eikä mihinkään järkevään ajatukseen, eikä siis tarina kerro yhtään mistään. Ehkä siitä kuinka seksikäs Kissanainen on, jos halutaan olla anteliaita.
Jokerin numero on kirjaimellisesti melkein pelkästään tätä.
Nytkin juonessa nähdään niin Killer Croc, Myrkkymuratti, Arvuuttaja, Jokeri kuin Ra’s al-Ghulkin, mutta yleensä vain siinä osassa että Bättis käy mukiloimassa heitä numeron verran koska ei osaa itse ratkaista typerää juonta, jossa sideharsopäinen keljulainen kiusaa häntä pitkin Gothamin katuja. Piirtäjä Jim Lee edustaa yhä 90-lukulaista grimdark-irvistys ja suonikkaat käsivarret -tyyliä, jota on varsin vastenmielistä katsoa.
Batman R.I.P.
Hushia ovat toki kritisoineet muutkin, mutta suoranaisesti en kyllä ihan kykene ymmärtämään, miksi samoihin sudenkuoppiin tippuva, ja vielä huomattavasti sekavampi Grant Morrison pääsee niistä kuin koira veräjästä. Hänellä sentään on juttunsa taustalla joku ajatus; 50- ja 60-luvun hassuilla ja värikkäillä Bat-sarjakuvilla on yhtä lailla merkitystä myös nykypäivän yrmistelyssä.
Mutta siis Hushin lailla tarina pohjautuu siihen, että Batmanin uusin, ja vaarallisin vihollinen esitellään ja tälläkin on yhteys Bruce Wayneen tämän lapsuudesta asti. Morrison vain ei itse pysty päättämään, mikä on näiden yhteyksien tausta, ja keskusroistolla on siis ainakin kolme keskenään poikkeavaa identiteettiä ja silti jotenkin aikaisemmin näkymättömissä pysytellyt supervoimakas salaseura tukenaan. Jokerikin ympätään mukaan. Ja taas Batman ei edes kykene romanssiin kun uusi tyttöystävä kidnapataan ja kaikkea.
Jos Loeb kirjoittaa kuin Abrams, on Morrisonissa samaa vikaa kuin Game of Thronesin David Weinioffissa ja D.B. Weississa. Monimutkaisia suunnitelmia saatetaan kaavailla, mutta lopulta asioita ei jakseta kunnolla pohjustaa ja mennään isoilla näyttävillä ja järkyttävillä hetkillä järkevän sisällön sijaan.
Vuosi nolla / Zero Year
Sitten pääsemme Bat-sarjakuvien Michael Bayhin, Scott Snyderiin. Hänelläkin on fiksaatio supersalaisiin ja pelottaviin salaseuroihin, joka näkyy selviten Pöllöjen hovi -tarinassa. Tuossa stoorissa on myös jälleen pahis, joka esittää olevansa Bruce Waynen lapsuuteen kuulunut hahmo, tässä kaikkein tyhmin mahdollinen, eli kauan kadoksissa ollut veli.
Näiden kohdalla myönnettäköön, että pidän kovastikin Greg Capullon piirrostaiteesta. Yleensä ruskeanharmaa värityskin on tässä sarjassa mukavan värikästä paikoin.
Mutta otetaan tähän nyt käsittelyyn Snyderin alkuperätarina, jossa tällä olisi ollut hyvä mahdollisuus käsitellä Batmaniään uudesta näkökulmasta. Olihan Frank Millerin samanniminen klassikko jo esittänyt Batmanin vigilantismi-innon itsetuhoisena, rinnastaen tämän Gordonin rikollisuutta vastaan taistelun aiheuttaman oman elämän musertumisena.
Juku, onkohantoiJokeri???
Mutta tässä tapauksessa kyseessä on vain kahden kirjan jatkumo, jossa ensin hyperväkivaltainen jengi uhkaa koko Gothamia, ja sitten Arvuuttajan ylilyöty postapokalyptinen juoni uhkaa koko Gothamia. Flaidausta ja arvoitusten ratkontaa kyllä on, mutta kuten arvasitte, ei tämäkään kerro yhtään mistään.
Yön ritarin paluu / Dark Knight Returns
Uskallan mennä myös tähän. On nimittäin ehkä niin, että Dark Knight Returns on kerännyt muutaman ikimuistoisen hetken ja vuosikausien hypetyksen ansiosta turhankin paljon kuumaa ilmaa pussiinsa. Frank Miller on Frank Miller jo tässä. Useista sarjan vioista mainittakoon esimerkiksi että juonessa ei ole jatkuvuutta (Batman saattaa ampua korston kiväärillä ja sitten myöhemmin tuomita kaikki aseet), mukana on fetisoivaa ja esineellistävää natsikuvastoa (natsinainen, jonka tissit peittävät swastikat), jutusta paljastuu äreän vanhan Millerin kyyninen suhtautuminen nuorisoon (seuraavat johtajaa, joka on vahvin) ja juoni pohjautuu silkalle käsirysylle ja sille, miten kovana hän Batmaniä pitää.
Bat-Rambo.
Juttu perustuu lähinnä grimdark-vastareaktion 60-luvun tv-ohjelmalle, mutta teoksella ei kuitenkaan ole hirveän paljon muuta annettavaa ja nekin vähät (tv:n asiaohjelmat, Reaganin jingoismi) ovat erittäin juurtuneita tekoaikaansa. Ei ole ihme, että tästä on pääasiassa adaptoitu elokuviin vain yksittäisiä kohtauksia. Kuitenkin on tämä aika lailla yhtä naurettava kuin nuo Millerin inhoamat 60-luvun värikkäät seikkailut.
Kollaasi- ja montaasikohtaukset ovat myös paikoin aika hölmöjä.
Kuvituksessakaan ei Miller Klaus Jansenin kanssa pääse samaan jylhään tummanpuhuvuuteen kuin Daredevil-tarinoissaan, vaan hahmot ovat kirveellä veistetyn näköisiä. Tuomitsen juttua nyt osittain myös sen vaikutuksen pohjalta, mutta ei se asioita ole ainakaan parantanut. Oikeastaan tämän kohdalla ihmetyttää että jatko-osia kohtaan sniiduillaan niin. Ne ovat pohjimmiltaan ihan samaa kamaa.
En tajua, miksi Batman yrittää järkeillä Jokerin kanssa. Ja eikö murha/itsemurha -ajatus Batmanin kanssa ole eräs tätä konsistentemmin ajavista ajatuksista?
Tappava pila / The Killing Joke
SV. Seksuaalissävyinen väkivalta naista kohtaan.
Toinen tarina, jolla on ollut huono vaikutus myöhempään kehitykseen. Monissa muissa paikoissa on jo puhuttu siitä, miten Jokerin kosto Barbara Gordonille on kunnon ”fridging” -ilmiö käytännössä, eli naiset heitetään bussin alle ihan vain jotta mieshahmoilla olisi jokin motivaatio kostaa.
Mutta ei se ole ainoa ongelma sarjassa. Alan Moore on puolestaan tekijä, joka menee konsepti ja rivien välinen idea edellä. Siispä tässä Batman ja Jokeri eivät kumpikaan tunnu toimivan ihan omina itseinään. Lisäksi häntäkin tuntuu usein vaivaavan puhdas edgyily, ja tässä vaiheessa vielä rikkoa rajoja joita supersankarisarjakuvassa vielä oli. Turha sanoakaan, miten huono vaikutus tällä oli.
Sitten on koko se kiista, mitä tällä sivulla tapahtuu. SEN ON TARKOITUSKIN OLLA AMBIVALENTTI!!!
Yleisesti en hirveästi välitä mistään Jokerin taustatarinoista, vaikka loppu antaakin sille taas jonkinlaista salaperäisyyden verhon kulmaa. Saas nähdä, miten hahmon oman elokuvan kanssa käy. Yleisesti on aina hieman arveluttavaa heittää sympatiaa massamurhaavalle sadistille.
Cacophony / The Wydening Gyre
Kevin Smithin Bat-sarjakuvat ovat lukukelvotonta kuraa. Seuraava.
Batman: Odyssey
Sekavin sarjakuva, jonka olen koskaan lukenut, kuuluu klassiselle Bat-piirtäjä Neal Adamsille. Itse asiassa kyseinen teos on Bat-sarjakuvafanienkin joukossa yleisesti naureksittu, mutta Uwe Böllin elokuvien tapaan jostain syystä sillekin löytyy faneja.
Jos hommaa pitäisi jotenkin yrittää summata, kyseessä on sarja sisäkkäisiä kertomuksia, joissa Batman ei tunnu toimivan mallin mukaan tai mokaa. Sitten mukana on myös Adamsin käsittämättömiä ontto maapallo -teoriota, jossa asuu myös dinosauruksia, luolamiehiä ja velhoja. Ja sitten tarina on jokin tilinpäätös Adamsin Bart-uralle, jossa on isot osat hänen osaluomilleen hahmoille, kuten R’as al-Ghulille, Senseille ja Man-Batille. Mutta mitään tolkkua tai järkeä siinä ei ole.
Vähän Michael Keatonmaiset piirteet.
Viimeinen Batman-tarina / Whatever happened to the Caped Crusader
Lopulta Neil Gaimanin viritelmä ”viimeiseksi Batman-tarinaksi”, joka lainaa mittansa ja nimensä tietysti Alan Mooren klassiselta Teräsmies-tarinalta. Joukko ystäviä ja vihollisia kokoontuu Batmanin hautajaisiin, kun tämä itse katsoo toispuoleisesta tilannetta. Ja tietysti joku, jota ensin epäillään Kuolemaksi on sitten myös kommentoimassa tilannetta.
Sarjakuva on täynnä muka-filosofointia ja tarinoiden merkitys -shaibaa suoraan Sandmanin roskakorista. Jotenkin jutusta näkyy, etteivät Batmanin monet kasvot ole Gaimanille kovinkaan läheinen aihe. Aiempi Arvuuttaja-tarina, jossa hahmo harmitteli 60-luvun tv-sarja campin muuttumista, oli paljon osuvampi isku. Mukana on kuitenkin yksi hieno ideanjyvä, Alfredin tarina jossa paljastuu että kaikki Batmanin seikkailut ovatkin hovimestarin teatteriryhmän lavastamia pitääkseen joutilas miljardööri Bruce Wayne pahimmista masennuksen syövereistä. Mutta yhdellä hyvällä idealla oltaisiin voitu keskittyä vain siihen itseensä.
Joko Bat-faneilla nousee savua korvista? No niin, hyvä. Tässä vaiheessa lievennettäköön hommaa sanomalla, että tämä teksti on jokseenkin kärjistettyä, vaikka pohjimmiltani olen kyllä oikeasti tätä mieltä. Etenkin jenkki-sarjakuvablogeja lukeneena kuitenkin Batmanin pohjaton ylistys herkästi jää ärsyttämään, koska sarjakuvataiteesta on niin paljon moneen muuhunkin. Mutta kuten todettu, Bat-sarjiksia löytyy moneen junaan. Ei tarvitse kauaa odottaa, niin tehdään katsaus niihin oikeasti parhaisiin.
Ahvenaario 
Paluuviite: Batman 80 v. | Ahvenaario