Pitää välillä vähän ottaa sanojaan takaisin. Enkä nyt puhu edellisen postauksen Batman-roastauksesta. Nimittäin kun käsittelin Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaita vuosimallia 2017, tuli teokset ehkä luettua turhankin hujakkaan. Janne Kukkosen Voro, joka tuli lopulta voittaneeksi koko skaban, ei ihan uponnut.
Tapahtui edellisessä jaksossa…
Uusintaluku kuitenkin auttoi. Se, mikä tuntui aiemmin pintapuoliselta ja hutaistulta, näyttäytyikin nyt sopivan hienovaraisesti esitetyltä ja teoksen mittakin tuntui sopivammalta kun ei ollut kiire kahlata koko sotkua läpi että saa bloggauksen kasaan. Sarjakuvaharrastus vaatii usein malttia. Piirrostyylikin on lopulta ihan täydellinen tähän aiheeseen, ja mustavalkoisella värityksellä ollaan saatu ihmeen tunnelmoivaa vaikutusta aikaan.
Tietyt kritiikinaiheet kuitenkin pysyvät. Mukana on jonkin verran kliseitä pop-kulttuurin suosituimmista fantasia-aiheista. Maailma muistuttaa Game of Thronesia, päähenkilön ammatinharjoitus Assassin’s Creed -pelejä, keskeinen aarrejahti Indiana Jonesia perillisineen, ja pääpahis on kuin ilmetty Tähtien sodan keisari Palpatine mustanpuhuvine ja voittamattomine naamioituneine apureineen, jotka ovat luovuttaneet inhimillisyytensä jo aikoja sitten.
Lisäksi teosta tunnutaan helposti arvioitavan joko lasten- tai kaikenikäisten sarjakuvana, vaikka mukana on aikka rankkojakin aihioita, eläviä kuolleita ja kidutusta. Kuolemanpelko on alati läsnä. En siis ihan perheen pienimmille antaisi sarjakuvaa, mutta ehkä jo kouluikäinen pystyy nykymaastossa sulattamaan painajaisaineiston ihan koska pop-kulttuuri muutenkin sitä niin paljon tulvii.
Voro 2:ssa mennyt vainoaa Liljaa.
Päällimmäisin puolin nämä kritiikinaiheet pysyvät myös jatko-osassa. Itse asiassa väkivalta menee vielä pitemmälle, sarjakuvassa muun muassa poltetaan jonkun kasvot elävältä. Aikuisemmat sävyt ovat vallanneet muutenkin alaa. Liljan päättäväisen ja itsepäisen pinnan alta paljastuu selkeämmin epävarmuutta, pelkoja ja katumusta menneistä teoista. Myös tämän suhdetta mentoriinsa Seamukseen syvennetään, ja molemminpuoleinen luottamus joutuu taas koetukselle.
Alussa toraillaan vielä varsin ystävällisesti.
Liljan kaari jatkuu muutenkin siitä mihin jäätiin. Jo isoja asioita aikaan saanut ja kunnioitusta janoava nuori tyttö joutuu pitämään suunsa supussa edellisistä edesottamuksistaan. Kaikki todistajat Seamusta ja erästä vanhaa vihollista lukuunottamatta ovat kuolleita, mikä on toisaalta siunaus jotta Liljaa ei enää vainota, mutta myös kirous sillä voro on jälleen vain nuori kloppi, joka ei kykene saamaan arvokkaampia keikkoja killaltaan. Maailman seksistisyys ja ainainen vähättely lisää Liljan kunnianhimoa. Tätä osuutta on tosin uudemmassa osassa vähemmän, sillä ulkopuoliset tapahtumat alkavat ajaa tapahtumia entistä enemmän.
Panokset kovenevat muutenkin. Edellisen osan lopussa muun taistelun tuoksinnassa herätettiin epähuomiossa henkiin myös Tulikiven kulttilaisten muinainen jumalhahmo Ithiel. Loppuun kuluneelta muumiolta näyttävällä Ithielillä on omat yliluonnolliset voimansa, ja hän alkaa kokoamaan armeijaa, joka sytyttäisi maailman palamaan. Tarina sukeltaa syvemmälle Voron maailman mytologiaan ja menneisyyteen. Kukkonen osaa hyvin vanhanaikaisia, lähes kalevalaisten loitsujen ja ennustusten luomisen.
Karu kohtalo odottaa myös Tulikultin jäseniä, mikäli Ithiel saa haluamansa.
Kukkonen osaa kasvattaa tunnelmaa ja lyödä panoksia pöytään. Liljan varastelureissut ovat molemmissa albumeissa jännittävää seurattavaa. Tarkkaan mietityt arkkitehtuuri ja koreografia eivät ole ihan läpihuutojuttu, mutta kun tekijä taitaa ne, on toiminnan seuraaminen suuri ilo. Sinänsä nämä kohdat ovat jo edellisosasta tuttua kauraa, mutta ei sillä ole väliä, koska niiden lukeminen silti tuntuu freesiltä.
Toisen osan heikkoutena on turhan selkeä MacGuffin, esine jota hahmot himoitsevat mutta syy on liian läpinäkyvästi juonen polkeminen eteenpäin. Voro 2 on selkeästi väliosa, joka toisaalta vaatii edellisosan juonen muistamista, ja toisaalta taas jää erityisen jännittävään cliffhangeriin, joka jää odottamaan seuraavaa osaa (ja kenties trilogian päätöstä?). Mutta kyllä kyseessä silti on kotimaisen seikkailusarjakuvan terävintä nuolenkärkeä!
Ahvenaario 