Teräsmiehen supereimmat sarjat

Hyvää uutta vuotta! Tästä vuodesta tullee Ahvenaarion viimeinen, mutta sitä ennen on vielä hirveä läjä hienoja sarjakuvia käsiteltävänä ja artikkeleita kirjoitettavana. Pitää toki hieman ryhdistäytyä näiden kanssa, sillä tämäkin teksti on jäänyt roikkumaan jo toista viikkoa vailla kuvitusta. Teräsmiehen juhlavuosikin pääsi jo päättymään. Olen pitkin viime vuotta pohtinut, mikä tekee hänestä niin pitkäikäisen ja vetoavan hahmon.

Lähinnä siis pohdinta johtuu siitä, että Teriksen kaltaiset hahmot ovat kärsineet pahiten siitä, millaiseksi supersankarisarjakuva (ja -fiktio) on kehittynyt 80-luvulta lähtien. Kaikkivoipaa ja loputtoman kilttiä ja hyväntahtoista hahmoa on hyvin hankala käsitellä tarinoissa, jotka vaativat aikuisempia panoksia ja emotionaalista haavoittuvuutta. Ihan liian usein Teriksestä on tehty traaginen murjottaja, passiivis-aggressiivinen hahmo, johon on ihme, että kukaan uskaltaa luottaa pätkän vertaa.

Siksi uskaltaisin aloittaa parhaan Teris-sarjiksen etsimisen ajalta, jolloin hahmon kohderyhmä oli selvä: lapset. Puhuin jo siitä, miten paljon pidin Jerry Siegelin ja Joe Shusterin alkuperäisistä seikkailuista. Tämä johtui lähinnä siitä, että hyvis-imago ei ollut vielä täysin juurtunut superihmisten pirtaan, ja hahmo toimi enemmänkin jonkinlaisena kostajana. Mutta koska amerikkalainen yhteiskunta alkoi pelätä sarjakuvia yli kaiken 50-luvun alkupuolella, nämä kapinayllykkeenä toimivat ajatukset oli kitkettävä pois.

Vain häijyläiset yllyttävät nuoria kapinoimaan aikuisia vastaan.

Siispä niin sanotun ”hopea-ajan” Teris on oikeastaan se perusmalli, jota ihmiset miettivät kun ajattelevat Teräsmiestä. Ja tuon ajan tarinoiden outo toimintamalli on laukaissut tuhansia tumblreita, twiittejä ja sivuja, joissa sen oudoimpia ruutuja esitellään ilman kontekstia. DC:llä oli tapana luoda ensiksi mahdollisimman myyvä (eli omituinen) kansi, ja sitten kehittää vasta tarina sen ympärille.

Nykyään luettuina nuo sarjat ovat melko veikeää luettavaa. Käsikirjoittajina toimivat Siegelin lisäksi esim. Otto Binder ja Jerry Coleman, ja piirsivät esimerkiksi Curt Swan, Wayne Boring ja Kurt Schaffenberger.

Teris otti aika usein tietyn isällisen roolin kaikkien sivuhahmojensa (tai nuoremman itsensä) kaitsemisessa. Ja tuon ajan suosittuja kasvatusmetodeja olivat läksytykset ja jatkuva paheksunta.

Teriksen maailmassa nimittäin lähes kaikki on mahdollista, paitsi arkisuus. Tarinat vievät mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin ja esittelevät mitä oudompia uusia avaruusajan keksintöjä. Mutta myöskään hahmot eivät kohtele toisiaan kuin reilut aikuiset, vaan ennemminkin sen mukaan, mitä lapset ajattelevat aikuitsen toimivan. Täten tarinoissa toistuvasti toisia juksataan, petkutetaan ja hämätään. Hahmot eivät toimi kuin heidän olettaisi, mutta aina syynä on jokin outo aivopesukuvio tai monimutkainen suunnitelma antaa opetus. Juonenkuljetus on täysin absurdia, aivan kuin 6-vuotias yrittäisi keksiä tarinaa lennosta.

Haluan lemmikkimursun! Antaisin sille nimeksi Burzum.

Esimerkkinä, kun Otto Binderin tarina alkaa siitä, miten Teräsmies pelastaa jättiläismursulta kaksi tutkimusmatkaajaa, supersankari jättääkin pelastetut keskelle merta ja ottaa mursun lemmikikseen Metropolikseen, jossa se saa aikaan kauhua ja kaaosta ja ihmisten epäilyjä, että Teriksestä on tullut paha. Itse asiassa juttuun liittykin monimutkaisella tavalla Kandorin pullokaupungissa vaikuttava miniatryrisoitu tiedemies, joka vaihtaa aivoja Teriksen kanssa ja kostoksi hänen isälleen monimutkaisista tapahtumista aikoo mustata hänen maineensa.

70-luvulle tultaessa tällainen lähestymistapa alkoi jo vähän eltaantua. Uutena aikana ei ihan tällainen kirkasotsainen tulevaisuusoptimismi ja ydinperheen ympärillä hyörintä enää pelannut. Siksi esimerkiksi suomeksikin julkaistun Teräsmies-lehden 70-luvun lopun vuosikerta on melkein lukukelvotonta tauhkaa. Aikakaudella kuitenkin osattiin vielä tuoda yllättäviä elementtejä mukaan, mistä on osoituksena Denny O’Neilin ja Neil Adamsin epookki Superman vs. Muhammad Ali.

Paha avaruusolento haluaa nähdä maailman mahtavimpien ottavan mittaa toisistaan, ja ilmeisesti koska Batmanillä on jotain muuta tekemistä, Teräsmies saa sitten punaisesta säteestä heikennyksen ja joutuu kehään sulavasti suutaan soittavan Alin kanssa. Hölmöstä ideastaan huolimatta sarja tuntuu kohtelevan sekä Alia että Teristä näiden imagon vaatimalla tavalla ja vakavuudella. Tiettyjä sosiaalisiin teemoja onnistutaan käsittelemään rivien välissä, kuten vaikkapa mustan julkkiksen asemaan esikuvana muille.

Jos on koskaan halunnut nähdä Teriksen saavan kunnon turpasaunan, tässä on oiva sarjis sinulle!

80-luvulla alkoivat sekavammat ajat, mutta onneksi oli John Byrne, jonka Man of Steel -tarinat ovat edelleen Teriksen ehdotonta parhaimmistoa. Crisis on Infinite Earths -sekasotkua siivottiin suoraviivaisemmaksi, mikä toi monia selkeytyksiä aiemmin epämääräisinä pidettyihin asioihin. Esimerkiksi Teräsmiehen ennen rajattomilla voimilla oli nyt selvät raamit, ja Lex Luthorista tuli häikäilemättömän tiedemiehen lisäksi myös upporikas liikemies (ja selvästi eräästä aikakauden tosimaailman pahiksesta, Trumpista mallia ottaneen näköinen rumilus).

Trump ilman comb-overiaan? Sarjassa on muuten aivan loistava syy sille, miksei Luthor suostu uskomaan, että Teräsmies voisi olla tavallinen pulliainen.

Byrne toi sarjaansa jo aikakaudelle tyypillisiä synkempiä sävyjä, millä on toki oma eltaantunut puolensa, kuten esimerkiksi naishahmojen tyly kohtelu. Väkivaltaa ja jännitystä on. Kuitenkin Byrnen etuna on se, miten hän osasi ottaa tarinoidensa ytimeen yhä sen, miten Teräsmiehen kaksi tavoitetta, auttaa kaikkia jotka avun tarpeessa ovat, ja elää kuin kuka tahansa muu maan asukas keskuudessamme, kohtaavat.

Selvä viittaus Byrnen kävelemiseen X-Menin piirtäjän pestiltä. Tuolloin käsikirjoittaja Chris Claremont pani Byrnen inhoksi Kolossin suuhun sanoja, jonka mukaan kannon nostaminen oli hänelle raskasta. Teräsmiehen kanssa tällaista heikkoutta ei kannon edessä esitetä!

80-luvulla myös itse Alan Moore saatiin kirjoittamaan parikin Teris-tarinaa kun mies vielä suostui olemaan DC:n palkollinen. Näistä syystäkin klassikoksi on nostettu Dave Gibbonsin kuvittam, For the Man Who Has Everything. Tarina kuvittelee hieman tarkemmin Kryptonin maailmaa, ja miten ehkä oli hyvä että moiset pösilöt posauttivat itse itsensä maan tasalle.

Jos Krypton ei räjähdäkään, olisi Jor-El silkka pelonlietsoja ja täten eräänlainen fasisti.

Moore ikäväkseen tutkiskeli Teriksen jakautumista kahden eri maailman välille, ja kuten monia muitakin hänen ideoitaan, sitäkin alettiin ryöstöviljellä tylsistymiseen asti. Tuohon aikaan tietysti oli myös vielä tuoretta näyttää Teris äärimmäisten tunteiden vallassa, mistä Moore repi ilon irti.

Whatever Happened to the Man of Tomorrow puolestaan on looginen lopetus juuri noille 50- ja 60-lukujen Teris-tarinoille ja oikeastaan niiden maailmalle, joka olisi cross-overissa tuhoutuva. Teris kohtaa suurimmat vastustajansa ja parhaat ystävänsä vielä viimeisessä koitoksessa. Jutussa ei ole paljoltikaan järkeä, elleivät monet niiden aiheet ole vähintään konseptin tasolla tuttuja. Kuitenkin Moore saa nitistettyä paatosta ja rakennettua löyhistä elementeistä tietynlaisen jatkumon, jolle antaa päätepiste. Curt Swanin klassinen piirrosjälki toimii tarinan alkupuolella hyvin, mutta ilmeisesti loppua kohti on vanhalle veteraanille tullut kiire. Siispä kaikki yllättävät käänteet ja niihin liittyvät suuret tunteet eivät ole aivan vakuuttavasti piirrettyjä.

Kuten näkyy, pieniä yksityiskohtia ja viitteitä pursuaa, mutta se vie hieman puhtia keskeisemmältä tarinoinnilta.

Tässä vaiheessa voisin myös mainita erään kaikkein suosituimmista Teris-tarinoista, eli Grant Morrisonin ja Frank Quitelyn All-Star Supermanin.

Tuo tarina kun on vähän kuin Morrisonin vastine Mooren finaalille, ja pyrkimys lyödä jatkuva kilpakumppani laudalta. Siinä Teris on saanut yliannoksen auringon säteilyä, ja kasvaa voimissaan ennen kuin tulee kuolemaan. Tehtävässään Morrison onnistuu ehdottomasti paremmin, sillä hänellä on omalaatuisella kirjoittamistyylillään kyky nivoa paljon enemmän viitteitä ja vihjauksia tarinaansa sisälle kuin Moorella, jonka tarina on melko kömpelö tässä suhteessa. Morrissonilla niiden hoksaaminen ei ole yhtä tärkeää tarinan kannalta.

Sarjassa on erittäin hyvää Clark Kentin käsittelyä. Hänestä tosiaan tulee kömpelön nahjuksen kuva, mutta salaa taustalla hän on yhä Teräsmies.

Silti All-Star ei silti ole ihan niin täydellinen supersankarisarjakuva kuin usein kuulee väitettävän. Se ei lopultakaan mene kauhean syvälle Teräsmiehen hahmoon itseensä, vaan lähinnä saa tiristettyä uutta hahmoista hänen ympärillään, kuten Jimmy Olsenista, Bizarrosta ja Lex Luthorista. Lois Lane puolestaan on tikkulaihana mallityttönä vähän turhan barbie-nuken omainen. Lisäksi Morrissonin tapa täyttää tarinansa pikkujuonilla ja kaikensorttisilla selityksillä ilman, että oikeat panokset lopulta paljastuvat kuin aivan lopussa, ajaa myös monia varmasti tarinan parista pois. Mutta tarinan puolesta on sanottava, että siinä on varmastikin paras yksittäinen sivu mistään Teräsmies-sarjasta.

Ja tämä summaa myös sen, mitä Teräsmiehen hahmon tulisi olla.

 Samalla tavoin Teräsmiestä usean eri hahmon näkökulmasta katsoo myös Jeph Loebin ja Tim Salen parhaimpiin tuotoksiin lukeutuva Man of All Seasons. Vuoden käsittävän sarjakuvan neljä kertojaa, Papa Kent, Lana Lang, Lex Luthor ja Lois Lane, jokainen näkevät jotain erilaista, kun katsovat Teräsmiestä. Nämä näkemykset antavat kullekin luvulle oman sävynsä, jotka liikkuvat nostalgian, romantiikan, kostonhimoisen toiminnan ja lopulta kaiken täydentävän inhimillisen ymmärryksen ympärillä. Sarja hyödyntää hyvin myös Smallvillen maalaisympäristöä, eikä Teräsmies ole täysin urbaani hahmo, kuten monissa muissa tarinoissa, vaan pohjimmiltaan vain tavallinen maalaispoika. Salen pienieleinen kuvitus naittaa yhteen Joe Shusterin alkuperäisen tyylittelyn ja myöhemmät, pehmeämmät sävyt joita hyväntuulisemman Teriksen kuvaamiseen on käytetty.

Kun tästä artikkelista jätetään pois rinnakkaismaailmoihin sijoittuvat Elseworld-tarinat, olisi huomioitava vielä yksi merkkiteos. Sillä kuten Batmanin suhteen, myös Teräsmiehellä 90-luvun parhaat tarinat eivät kuuluneet tavanomaiseen jatkumoon, vaan olivat kylkiäisiä aikakautensa animaatiosarjalle. Sarjan päätekijät, Bruce Timm ja Paul Dini, eivät tosin tehneet ihan yhtä definitiivistä spesiaalia, vaan alupuolella sarjakuvaa piirsi Rick Burchett ja käsikirjoitti itse Näkymättömästä taiteesta tunnettu Scott McCloud. Myöhemmin käsikirjoittajaksi vaihtui Mark Millar, joka teki nuoremmille lukijoille suunnatussa sarjassa huomattavasti parempaa jälkeä kuin myöhemmin saadessaan vapaat kädet ”aikuisemman” materiaalin suhteen.

Team-up!

Tämä sarja summaa aika hyvin, mikä Teräsmiehessä vetoaa. Sarjassa on mahdollisuudet auki ja vilpittömän oloinen ihmeen tuntu. Mutta se ei kuitenkaan unohda, että sen ei ole tarkoitus kertoa täysin meistä irrallaan olevaista arkkityypeistä, vaan ihmisistä, joilla on hyviä ja huonoja puoliaan. Teräsmies toimii heille esikuvana, joka auttaa heitä nousemaan näiden heikkouksiensa yläpuolelle ja auttamaan muita.

Ja Teräsmies itse saa kaikki mahdollisuudet olla eristäytynyt, yksinäinen avaruusolento vieraalla planeetalla, tai kostonhimoinen hyypiö, mutta sen sijaan hän päättää olla ystävällinen, kohtelias ja muut huomioiva. Toisin sanoen, tässä on supesankarisarjakuva, jota lastenkin kehtaa antaa lukea.