Tämä uusi vuosi taitaa nyt todistettavasti olla olemassa, mutta mitenkähän on ensi uuden vuoden laita?
Pikkuvanhoista sarjakuvastrippien lapsista muistetaan erityisesti Tenavat sekä Lassi ja Leevi, ehkäpä myös Pellon reuna. Samalle tasolle näiden kanssa nostaisin myös argentiinalaisen Mafaldan, jota Joaquín Salvador Lavado (1932-) teki nimimerkillä Quino (1932-) vuosina 1964-1973. Ja näillä vuosillahan on merkitystä, koska ne edustavat sitä edellistä kertaa kun maailma oli näin mullin mallin kuin mitä nyt.
Mitä nyt lakko-oikeus on vähän rajatumpi.
Pienet, noin kuusivuotiaat lapset, Mafalda ystävineen heijastavat juuri tuota aikuisten maailmaa. Näkökulma on argentiinalaisen keskiluokan, joka joutuu tasapainottelemaan äärioikeiston ja työväenluokasta kumpuavan kommunismin välissä. Progressiivisuus ei kuitenkaan ole helppoa. Itse Charles Schultz kehui Quinon sulavaa tapaa käsitellä hyvinkin monimutkaisia valtasuhteita ja poliittisia teemoja yksinkertaisissa vitsistripeissä.
Isoveli valvoo ja ilmiantaa kommunismin.
He ymmärtävät tietyt juurtuneet asenteet ja olettamukset, jotka eivät oikeastaan perustu juuri sen parempaan tietoon kuin mitä alle kouluikäisillä on saatavillaan. Tämän myötä Quino voi pilkata erilaisia ihmistyyppejä. Kauppiaan poika Manolito miettii vain rahaa ja tienaamista kuin kaikkein uusliberaalein kapitalisti, ja Susanita on ottanut omakseen naisen aseman pelkkänä kotiäitinä, että toimii sukupuolistereotypioiden irvikuvana.
Synkätkin aiheet ovat ihan normaalia kauraa Quinolle.
Hahmoissa, etenkin maailman menoa ihmettelevässä päähenkilö Mafaldassa, on myös tiettyä viattomuutta ja hyväntahtoisuutta, josta Quino kehottaa lukijoiden ottavan oppia. Ei liene ihme, että UNICEF valitsi Mafaldan hahmon lasten oikeuksien kampanjansa maskotiksi vuonna 1976. Mutta Mafaldassa on myös särmää ja purevuutta; Aikuiset, erityisesti Mafaldan isä ja äiti saavat useammin kuin kerran jauhot suuhunsa jäätyään kiinni kaksinaismoralismista tai aatteidensa puutteellisuudesta.
Tietty kyynisyys esitetään vain terveenä piirteenä.
Ja tässä piilee myös Mafaldan poliittisuus; erityisesti murrosten ajan Etelä-Amerikassa stripistä tuli samalla rakastettu, mutta myös Quinolle itselleen ongelmien lähde kun vallassa sattuivat olemaan erityisen sensuuri-intoiset auktoriteetit. Kolme vuotta Mafaldan päättymisen jälkeen, 1976, Quino jopa joutui lähtemään maanpakoon Argentiinasta poliittisten pilakuviensa tulenherkkyyden takia. Vielä 1972 oli maan diktaattori Daniel Mallo itse auttanut tuottamaan Mafaldasta lyhyitä piirrosanimaatioita.
Kokoomusnuori Begins.
Sarjakuvastripille tyypillisesti hahmot ovat pelkistettyjä, mutta myös helposti tunnistettavia. Quino osaa myös laskea leikkiä tällä metatason asialla; Mafaldan paras kaveri Felipe ottaa nokkiinsa, kun tyttö on maalannut tästä muotokuvan käyttämällä mallina vanhaa kenkää, johon on sidottu porkkana.
Mafalda on katsonut liikaa Fox Newsia.
Harvoin voin enää sanoa, että sarjakuvastripit aiheuttaisivat hörähdyksiä saati naurunremakoita, etenkään yli 50-vuotiaat sellaiset. Mafalda kuitenkin niitä kykenee yhä tarjoamaan, ja vaikka se on ehdottomasti tiettyyn aikaan ja paikkaan luotu teos, on siinä merkittävän paljon ajattomia elementtejä, jotka toimivat ihan yhtä hyvin vielä nykypäivänäkin.
Ahvenaario 