Olemme päässeet jouluaattoon ja joulukalenterin viimeiseen luukkuun. Jouluhan on perhejuhla. Tämän vuoksi lisäksi jouluna yleensä perheen kesken kiistellään, mitä katsotaan yhdessä tv:stä. Yleensä ainakin meillä tuntuu, että luonto-ohjelmat kelpaavat kaikille. Näiden seikkojen vuoksi on erityisen ajankohtaista, että 24:n luukun takana on André Franquinin albumi Marsupilamin perhe, alunperin vuodelta 1957.
Joulu on jälleennäkemisen juhlaa.
Eilen väitin, että Vauvanvaippoja Sieninevassa -albumia ennen ilmestyi yksi Piko & Fantasio -seikkailu Trumf-sarjassa. Se toki viittasi Jättiläinen jäätiköltä -albumiin, joka julkaistiin vuonna 1974 albumissa 12 nimellä Huikean tuikea munaus. Mutta jo Trumf #9:ssä vuotta aiemmin julkaistiinkin Marsupilamin perhe nimellä Viiruhännät: Villiä vauhtia viidakossa. Se oli siis ensin. On ihan oleellista, että ”Tipsua ja Tapsua” ei käytetty otsikossa. Piko ja Fantasio nimittäin kuuluvat tähän seikkailuun oikeastaan vain ohimennen.
Nälkäisen jaguaarin edesottamuksista saadaan aikaan aika hauska Kelju K. Kojootti -tyylinen running gag.
Marsupilamin perhe nimittäin sarjassa myös rajoja rikkova tapaus, ihan eri päähenkilöihin keskittyvä, ihan erilaisen genren teos. Käytännössä se on Marsupilami -sarjan aloitus, sillä noissa sooloseikkailuissa seurattu marsupilami-otus ei nimittäin ole sama, kuin se, joka Pikon ja Fantasion kanssa seikkailee. Tuo Marsupilami on perheellinen eläin.
Albumissa esitellään Marsupilami-sarjan perushahmot, poislukien metsästäjä Bring M. Backalive, joka tosin nähtiin lyhyttarinassa Häkki, Tembo Tabun ja Kultaisen naamion kansista tuttu B-tarina.
Alussa Piko ja Fantasio seuraavat Tiinan kelvotonta liikennekäyttäytymistä, ja kun yhyttävät tämän, neito kutsuu heidät dokumenttielokuvansa ensi-iltaan. Palombian diktaattori -albumissa Palombiaan jäänyt Tiina vietti viikkokaupalla viidakossa Jane Goodallin tavoin, ja onnistui kuvaamaan Marsupilamin soidinmenot, pesänrakentamisen ja uusien poikasten synnyt kaikkine omituisuuksineen.
Jouluun kuuluvat myös Yksin kotona -tyyliset ansat.
Luonto-ohjelmien parodiassa on huikean hyvää sanatonta kerrontaa, vaikka Tiinan juonto jatkuu koko ajan, ja välillä näytetään Pikoa ja Fantasiota yleisössäkin epämiellyttävän rouvan vierustoverina. Marsupilamit kykenevät Huba- ja Hubi-huutojaan varioimalla ilmaista yllättävänkin paljon. Sarjakuvan teemana on toki myös miesten ja naisten väliset suhteet, mihin nähden sillä on aika aataminaikaiset asenteet.
”Nainen on universumin rakkauden symboli” – Helsinki Mansplaining Massacre
Kuitenkin tietystä asenteellisuudestaan sarja on ihan toivottoman sympaattinen ja miellyttävä. Tiinasta jälleen toivoo, että hän olisi saanut enemmänkin pääosaesiintymisiä Franquinin tuotannossa. Varsinainen Pikon ja Fantasion seikkailu nähdään B-sarjana, Kelmien karuselli, mikä onkin sitten paljon tavanomaisempaa kauraa.
Komea autokolari tosin on kyllä ainakin mukana.
Japanilainen karaten taitava mysteerimies saapuu tapaamaan (ja rökittämään) Pikon ja Fantasion, ja paljastaa, että nyrkkeilybisnestä pyörittävät gangsterit ovat kidnapanneet sylivauvan ja aikovat vaatia tästä lunnaita. Piko soluttautuu Fantasion poissa ollessa tilanteen tasalle vapauttaakseen pojan.
Tässäkin tarinassa paljastuu kyllä, että osalla konnista on kyllä hellämielinen sydän, millainen harmaan sävyjen paljastaminen on Franquinille aika tavallista. Mukana taitaa myös olla ensimmäinen Niilo Pielisen cameo. Niilon täysin älyvapaa laahustus tuo mukaan vähän ”ryhtiä” tarinalle, joka muuten tuntuu vähän epämiellyttävältä, japanilaisstrereotypioineen sekä aika ikävine kidnappaus- ja väkivaltakuvioineen.
Pielisen oma sarja oli juuri alkanut, ja kaipasi mainosta.
Kiitokset lukijoille joulukalenterin seuraamisesta! Yksi albumi jäi vielä vaille arvostelua, mutta takuulla palaamme sen pariinkin vielä joskus toiste. Ja oikein mukavaa ja rauhallista joulua kaikille!
”Pääskööt vangit vankiloistaan”
Ahvenaario 