Elokuvateattereissa pärähtää kun kaikki lähes parikymmentä Marvel-elokuvaa huipentuvat valtavaan crossoveriin, Infinity Wariin. Vai huipentuuko, ja mitä on luvassa seuraavassa osassa (teattereissa ensi vuonna), jonka nimeä ei ole kerrottu julkisuuteen? Isommaksi on paha pistää, mutta minulla on omat epäilykseni, mihin hommaa saatetaan olla viemässä.
Crossoverit ovat supersankarisarjakuvan peruskauraa, ja elokuvan puolellakin odotetaan niiden olevan sitä yhä enemmän, vaikka DC:n puolella yleisö selvästi äänesti jaloillaan mieluummin Wonder Womanin sooloilua kuin Justice Leaguen geneeristä Avengers-lämmittelyä. Tavallaan toivoisin myös, ettei Avengers tulisi pääsemään omilla jaloillaan toimivamman Black Pantherin lippulukuihin, koska tulevat elokuvat saattaisivat sen myötä olla parempia.
Mutta siirrytäämpä sarjakuvan puolelle. Kovasti puhutaan Watchmenistä ja Dark Knightista 80-luvun vaikutusvaltaimpina sarjakuvina. Varmasti ne ovat niitä, joita (super-)sarjakuvantekijät ovat jälkeenpäin yrittäneet entien emuloida, johtaen ties millaiseen soopaan. Supersankarisarjakuvabisnekselle oli kuitenkin vähintään yhtä merkittävää tuona vuosikymmenenä keksiä jätticrossover, suuri Tapahtuma isolla alkukirjaimella, joka julkaistiin omana minisarjanaan, vaikutti tapahtumillaan koko sarjakuvauniversumiin ja täten saisi lukijat haalimaan lehtiä. Näiden vaikutuksesta ei olla vieläkään oikein toivuttu, ja se on pitänyt ainakin valtavirran sarjakuvaa merkittävästi huonompana ja epäystävällisempänä uusia lukijoita kohtaan.
Mieti, jos joku lisäisi tämän hämmentävän kohtauksen elokuvaan, jossa Flashiä ei olla edes vielä esitelty! Hullua! Ja liittäisi siihen vielä yhtä oudon unikohtauksen, joka yhdistelee kahta täysin toisiinsa kuulumatonta Elseworlds-tarinaa! Ei hemmetti, mistä noin älytön idea edes pälkähti mieleeni!
Kyseiset sarjat, Secret Wars Marvelilla ja Crisis on Infinite Earths DC:llä, ovat myös siitä kiinnostavia että tarve niihin ei tullut varsinaisesti ideasta että hei, tällainen voisi myydä paljon sarjakuvia, vaan ulkopuolelta. 
Marvel teki 1984 sopimuksen Kenner-leluyhtiön kanssa lelufiguureista, ja myydäkseen myös erilaisia kulkuneuvoja ja pesiä figuille tarvittiin promotointia varten sarjakuva. Tässä vaiheessa halpa tv-animaatio ei siis ollut välttämättä se go to-tapa markkinoida leluja lapsille. Toisaalta He-Man & The Masters of the Universe -sarjakin lähti alun perin lelujen mukana tulleista sarjakuvalehdistä eiikä suinkaan animaatiosarjasta.
Crisisin tarve vuotta myöhemmin 1985 puolestaan liittyi siihen, että DC:n universumi alkoi lähestyä jo kypsää 50:n ikää, ja vuosien kuluessa tietty Marvelilta lainattu ajatus ”kokonaisuudesta” tai ”kaanonista” oli alkanut käydä yhä merkittävämmäksi. Koska etenkin 50- ja 60-luvuilla oltiin mietitty mitä poskettomampia seikkailuita, joista vielä iso osa oli ”kuviteltuja”, eli kaanoniin kuulumattomia, alkoi olla erittäin vaikeaa selittää, mitä hahmojen historiassa oli tapahtunut ja mitä ei.
Missä Waldo?
Lisää päänvaivaa tuottivat monissa tarinoissa nähdyt vaihtoehtoiset maailmat, joissa asui vaihtoehtoisia versioita supersankareista. Oli tarve yksinkertaistaa DC-maailmaa, jonka monimutkaisuuteen oli eräänä syynä se, ettei sen hahmoja ja asetelmia oltu tarkoitettu osaksi mitään isompaa kokonaisuutta. 
Kunhan jokainen supersankarisarjakuvan tekijä halusi tehdä mieleenpainuvia ja näyttäviä seikkailuita, välittämättä juuri muiden näkemyksestä. Marvel-universumi, joka oli keskitetymmin valmistettu, oli tietysti jo perustaltaan erilainen.
Marv Wolfmanin ja George Pérezin Crisis on Infinite Earths on sarjakuvana aika sekavaa ja kankeaa luettavaa mikäli lukija ei ole ottanut DC-universumia sydämensä asiaksi. Hirveä määrä erilaisia hahmoja kuin heitetään silmille, ja kaikki heidän kokemansa on olevinaan niin dramaattisesti isoa, mutta todellisuudessa vain yhtä isoa hiekkalaatikkoleikkiä.
”Sit nää lentäs tonne…”
Universumin asioita seuranneet ja selvittäneet hypervoimakkaat avaruusvoimat Monitor ja Anti-Monitor ottavat yhteen. Kun Monitor kukistuu, saa Anti-Monitor tarpeeksi voimaa ja valtaa alkaa kaavailla kaikennäköisten maailmojen pyyhkimistä pois. Sankareille annetaan varoituksia tulevasta uhasta (muistettavasti esimerkiksi tulevaisuudesta juokseva Flash varoittaa hämmästynyttä Batmaniä). DC-universumin konnat puolestaan kokevat erilaisten maailmojen lähentymisen auttavan heitä valloittamaan niitä helpommin.
Lopussa kuitenkin eri maailmojen sankarit ja roistot yhdistävät voimansa rökittääkseen Anti-Monitorin, tuon ryökäleen. Lopputuloksena monia ikonisia hahmoja menehtyy tai pyyhitään olemattomiin ja jäljelle jää vain yksinkertaisempi maailma, jossa kaikki voi sitten alkaa ”puhtaalta pöydältä” alusta.
Joitain kiinnostavia sarjoja mahdollistui tämän ansiosta, kuten Frank Millerin ja David Mazzucchellin Batman – Year One, alkuperäinen Suicide Squad ja John Byrnen Superman – Man of Steel.
Secret Wars nimettiin ja luotiin lähinnä sen takia, että markkinointitutkimukset olivat osoittaneet, että lapsia kiinnostivat salaisuudet ja sodat.
Pidän suoranaisesti Marvelin Secret Warsista* enemmän, ehkä koska se on rehellisempää lelufiguurileikkiä, jolla on maltillisemmat seuraukset. Secret Warsilla on myös selkeämmin yksi päähenkilö, jolla on selkeä kaari tarinan lomassa, nimittäin Tri Doom.
Juonessa siis mystinen kosminen voima nimeltä The Beyonder (joka myöhemmin esitettiin keskimääräisen autonrassaajan näköisenä takatukkaäijjänä) viskaa kaikki Marvelin tunnetuimmat sankarit ja ison porukan roistoja vieraalle planeetalle ja kehottaa kahakoimaan keskenään. Vastustajiensa päihittäjälle on luvassa jätskiä, tai no, jotain mitä ikinä haaveilee vaikkei se olisikaan jätskiä.
Mitä muutakaan tuossa kupissa olisi?
Hyvikset, Kapteeni Amerikan johdolla ja Reed Richardsin pohdinnalla toki yrittävät mieluummin keksiä keinon kukistaa Beyonder ja palata takaisin kotiin, mutta tietysti roistot käyvät hyökkäilemään heidän kimppuunsa löytäessään vieraan planeetan teknologiaa ja aseistusta. Roistojen puolella on kaikennäköistä hiihtäjää, kuten epämääräisillä ajattelukyvyillä varustettu petomainen Lisko, tulevaisuudesta tullut Kang (jonka teknologia ei sitten enää tahdokaan pelata, tehden väkevästä häijyläisestä pahispuolen isoimman mortin) ja itse planeettojen syöjä, Galactus omassa persoonassaan.
X-menit aiheuttavat lievää närästystä hyvien puolella, sillä heidän tiimiinsä on annettu myös kelminä pidetty Magneto, eikä mutantteihin muutenkaan ihan luoteta. Hämiskin käy antamassa selkään koko Ryhmä-X:lle varmaan kateellisena siitä, että porukan suosio noihin aikoihin uhkasi hänen omaansa.
Doom alkaa toki heti pelata omaa peliään, jonka päämääränä on kaapata kosmiset voimat Beyonderilta tai Galactukselta. Loppuhuipennuksessa hän onnistuukin imemään itseensä Tuonpuoleisuuden ja nousee jumalan asemaan. Tämä myös parantaa hänen metallinaamion takana piilevät epämuodostuneet kasvonsa ja hänen mielensä turhasta ilkeydestä. Kuitenkin Doom on ankara jumala ja koska uskoo hyvisten yrittävän päihittää hänet kilteistä aikomuksista huolimatta, lopulta tappaa kaikki sormen napsautuksella (mikä voi olla tutun tuntuinen ele Infinity Warsissakin). Kuitenkin planeetan teknologian ja asukkaiden ansiosta kaikki onnistutaan herättämään henkiin, Doom kukistetaan ja niin hyvikset kuin pahiksetkin lähettämään takaisin kohti maata.
Kansiltaan sarja on 80-luvun ehdotonta parhaimmistoa.
Varsinaiset vaikutukset sarjalla olivat paljon DC:tä vaatimattomammat. Hämähäkkimies sai kuuluisasti uuden mustan puvun, Thing jätti Ihmeneloset joksikin aikaa, ja Magneto alkoi lähentyä kohti tulevaa jäsenyyttään Ryhmä-X:n johtajana.Joitakin aukkoja saatiikin paikata aika urakalla. Esimerkiksi Ihmeneloset-sarjassa ennen Secret Warsia viimeksi esiintyessään Doom oli sulatettu metallimöykyksi, joten Kangin tavoin selitettiin, että crossoverissa esiintynyt hahmo olikin itse asiassa noukittu toisesta ajasta.
Lelukauppakin oli lopulta paljon vaatimattomampaa kuin odotettiin, sillä ajat olivat jo muuttuneet ja lapset suosivat tv-piirrettyjä jo enemmän kuin sarjakuvalehtiä, josta katsoivat He-Manin kaltaisia lelumainoksia.
Mitä näistä siis opimme? No, ainakin kustantajat oppivat enemmän-on-enemmän -lähestymistavan olevan hyvää myynnille. Amazing Spider-Maniä ostettiin uuden puvun innostamina, ja Secret Warsia sitten (joka ilmestyi vasta myöhemmin) jotta saataisiin selitys sille, mistä puku oli peräisin. Samoin DC sai omalla tempauksellaan puhallettua uusia tuulia ilmaan. Tosin 80-luvulla sanoisin että hyviin myyntilukuihin oli paremmin syynä se, että tallissa oli parempia tekijöitä, mutta mahdollisuus tehdä omaperäisiä asioita väittämättä turhaan jatkuvuudesta oli toki merkittävä tekijä tässä (kts. esim. Grant Morrisonin Animal Man).
Vanha kuolee uuden tieltä. Flashkin vaihtoi henkilöllisyyttä vuosiksi kun vakavanha heitti veivinsä.
Mutta kun pelataan isoilla panoksilla, on ongelmana että sitten paluu pienempimuotoiseen ei tahdo kestää pitkään. Aina sarjakuvamyynnin takutessa (eli säännöllisesti tuon pisteen ja 90-luvun huippuvuosien jälkeen) on molemmissa kustantamoissa kehitetty sitten jonkinlainen gimmickiin perustuva tarina, joka on toiminut samalla lailla tekosyynä lähinnä eri hahmojen lyöttämisessä toistensa kimppuun. Secret Warsissa etenkin oli vielä jotain puhdasta ja viatonta, se muistuttaa isoa leikkiä muovisine vempeleineen ja tapahtumapaikkoineen. Crisis of Infinite Earths puolestaan enteilee jo tulevaa grimdarkia meininkiä, jossa pistetään huomiohakuisesti sankareita kylmäksi ja sanotaan ettei mikään enää tule olemaan ennallaan (kunnes tulee).
Tästä alkoi Venominkin saaga, vaikka hahmon tulevassa leffassa tuskin on tästä mitään. Liian kepeää.
Nämä kaksi tarinaa eivät laadultaan missään mielessä ole mitään klassikoita, mutta silti ne jättivät ikävän tummat varjot supersankarisarjakuvan historiaan.
Ahvenaario 
Paluuviite: Teräsmiehen supereimmat sarjat | Ahvenaario