Bagge: Hate

”Mä vihaan maailmaa”, lauloi Pertti Kurikan nimipäivät, ja varmasti kaikki osasivat jollakin tavoin omaksua laulun sanoitukset. Varmasti kaikkien elämä tuntuu joskus umpikujalta, josta ei ole ulospääsyä ja ympärillä pyörivät rakkaatkin ihmiset vampyyreiltä, jotka imevät elinvoimasi kuiviin.

Peter Baggen (1957-) Hate-lehti (joka myös Buddy Bradley -sarjana tunnetaan) ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitään nihilisteilyä. Sen herättämät tunteet voivat olla yleismaailmallisia, mutta kokemuksena se on selkeästi nuoren valkoisen heteromiehen tarina. Päähenkilö Buddy Bradley on melkoinen mulkero, mutta tekijä itsekin on myöntänyt, että kyseessä on kärjistetympi versio hänestä itsestään. Underground-piirtäjien pitkä perinne itsensä kuvaamisesta epämiellyttävässä valossa sai Baggesta varsin oleellisen osan.

Tällaisessa keskustelussa on jopa kiusaannuttavaakin, kuinka selkeämmin äänessä on Bagge eikä Bradley.

Buddy nähtiin teini-ikäisenä ensi kertaa Neat Stuff -lehdessä, jota Bagge teki jo 80-luvun alkupuolella. Tuolloin The Bradleys -sarjassa kuvattiin Ramones-vaikutteisesti newjerseyläistä ydinperhettä, jossa kaikki ei ollut ihan kohdillaan, ja perheenjäsenet ajoivat toisensa täysin hulluiksi. Baggen tyyliin kuuluu tehdä hahmoista yhä spagettisempia ja apinakasvoisempia, mitä enemmän he suuttuvat. Omaperäinen piirrosjälki on peräisin arvostuksesta 30-luvun animaatiota kohtaan, ja vaikka hahmot tuntuvat rikkovan fysiikan lakeja liikkuessaan, voi tuon liikkeen melkein nähdä jo staattisissa piirroksissa.

Tunteiden kirjo ja esineiden tuho.

Hate-lehti alkoi vuonna 1990, ja sarjakuvassa nuoreksi aikuiseksi kasvanut Buddy on muuttanut omilleen Seattleen, ottaen pilvestä ja pikkurikoksista pitävän kaverinsa Stinkyn mukanaan. Jos aika ja paikka kuulostavat olennaisilta, löytyy myös tästä selkeä selitys sille, miksi Fantagraphicsin julkaisema underground-sarjis nousi pian yllättävänkin suosituksi. Bagge itse ei tosin juuri välittänyt nousevasta grunge-skenestä, vaan kertoi omista menneistä kokemuksistaan ja suosi 60-ja 70-luvun poppia ja garage-yhtyeitä, joista esim. Ramones sai vaikutteensa. Kuitenkin sarjakuvat kuvaavat sitä rähjää ja tulevaisuudenuskon puutetta, josta tuli samaan aikaan valtavirtaa. Samoin hahmojen ajattelun ja tekojen ristiriidasta ja tekopyhyydestä revitään huumoria.

Ja tietty hahmojen käytöksen pinnan alla on myös omia patoumiaan.

Hanttihommilla itsensä joten kuten elättävä Buddy kohtaa herkästi suuttuvan ja epästabiilin Valerien, ja koska parilla on keskeistä seksuaalista vetovoimaa, muodostuu heistä pari vastoin kummankaan parempaa ymmärrystä. Riitaisa suhde katkeaa kun Buddyn haahuiluun kyllästynyt Val ei kestä Buddyn ja Stinkyn bändikuvioita ja surkuhupaisaa yritystä rahastaa grunge-muodilla toisintamalla Iggy Popin menneitä tempauksia. Buddy vaihtaa Valin kämppikseen, vielä epästabiilimpaan, pahoista mielenterveysongelmista kärsivään Lisaan ja siitähän vasta soppa syntyy.

Näin Buddy kohtelee Lisaa jo ennen kuin he alkavat seurustella.

Ihmissuhdekuvioiden lisäksi ongelmia herättää kämppisten kanssa asuminen. Kenties sarjakuvan sympaattisin henkilö on George, yksinäinen hyypiö, joka huoneeseen sulkeutuneena työstää omakustanteita erilaisista salaliittoteorioista. Buddy ja Val yrittävät puoliväkisin saada Georgea kuorestaan, mutta surullinen nuori mies on aika kaukana omassa ajatusmaailmassaan. Kuitenkaan hän ei omilla obsessioillaan aiheuta juuri harmia muille, joten häntä siedetään paremmin kuin muita loisivia kämppiksiä.

Leonard and the Love Gods.

Haten puolivälissä Buddy ja Lisa päättävät nostaa kytkintä ja palata New Jerseyyn Bradleyjen huomaan. Puolihuolimattomasti Buddy hankkii ihan oikean ammatin, ja alkaa pitää käytetyn tavaran liikettä ystävänsä Jayn kanssa. Jayn huumeongelmat ja leväperäinen suhtautuminen rahaan aiheuttaa sitten enemmän huolia.

Loppupuolen Hate on luonteeltaan paljon melankolisempi, näyttäen miten kamalia kohtaloita voi odottaa niitä, jotka vellovat vain samassa elämänvaiheessa, eivätkä edes yritä ottaa askelia eteenpäin. Vaikkei Buddyn ja Lisan suhteesta aluksi uskoisi, muodostuu siitäkin varsin monipuolinen, toisiaan tukeva ja tietyllä tapaa rakastava. Loppua kohti mentäessä yllättävän moni hahmoista saa tietynlaisen onnellisen lopun, vaikka Bagge onnistuu tekemään tämän luontevasti ja turhia alleviivaamatta.

Tyttöystävän vanhempia tapaamassa.

Varsinaista Hatea julkaistiin 30 numeroa 2000-luvun alkuun, jonka jälkeen Bagge alkoi tehdä vuosittaisia vilkaisuja Buddyn elämään. Näin pitkään jatkuneena tarinassa on jo tiettyä 90-luvun Antoine Doinel -sarjan vibaa, ja se on jo omana kertomuksenaan kiinnostava. Baggen taito on tehdä omanlaistaan melodramatiikkaa, lähes saippuaoopperamaisia juonikäänteitä ja isoja tunteita, mutta kuitenkin rakentaa pienillä vivahteilla ja erilaisten epävarmuuksien kuvauksilla hahmoista sympaattisia jatunnistettavia. Tosielämässä he varmaankin olisivat ihan sietämätöntä roskasakkia, eikä sarjakuvassakaan juuri heidän huonoja puoliaan peitellä. Mutta Hate sarjakuvana onkin vahva juuri siinä, miten ihmiselon ihanuus ja kurjuus tuo erilaisia puolia esille.