Don Rosan parissa kasvaneena minulla oli tiettyjä mieltymyksiä lapsena. Erityisen paljon pidin kaikista sarjoista, joissa vilisi kaikenlaisia pikkuvitsejä ja miniyksityiskohtia, joita sai tutkiskella ruuduista tarkkaan. Siispä oli myös aika hieno löytö kun kerran sain käsiini Bill Holmanin Pekka Pikanen -strippejä sisältävän albumin.
Pekka Pikanen (eli Smokey Stover) oli vuosina 1935-1973 julkaistu strippi, joka ennakoi monella kiinnostavalla tavalla tulevia huumorisarjakuvan kehityskulkuja. Holman ei hirveästi välittänyt ruutujen välisestä jatkuvuudesta tai muusta sarjakuvan sisäisestä eheydestä. Enemmänkin hän oli sitä mieltä, ettäsarjakuvan kahelius ja omituisuus tulisi maksimoida. Hän noudatti oikeastaan samaa lähtökohtaa kuin samoihin aikoihin vaikuttanut Tex Avery animaation puolella, molemmat tykkäsivät vaikkapa lennättää järkyttyneiden hahmojen tekohampaat mäkeen.
Ja tupeen, korvat, silmälasit ja erilaisia muita palasia.
Holmanin koulukunnan mukaan mikäli ruudussa jäi turhaa tyhjää tilaa, saattoi siihen tunkea ekstravitsin tai jonkun useista ”catch-phraseista”, joita olivat esimerkiksi Notary Sojac, 1506 Nix Nix tai Foo. Ilmeinen jatkumon jatko tällaiselle tekotavalle oli sitten Harvey Kurtzmanin käsikirjoittama MAD, jossa etenkin Will Elderin piirtämissä pätkissä oli hyvin pitkälle samaa henkeä.
Miltä sitten Pekka Pikanen näyttää tänään? Periaatteessa jos Holmanin oman eksentrisyyden kuorii, kyseessä ei ole sen kummempi strippi kuin vaikka joku Harald Hirmuinen. Se on avioliitosta ja työpaikasta korneja vitsejä veistelevä arkistrippi, vaikka on toki huomioitava että käsillä olleessa albumissa olleet jutut ovat pääasiassa 50-luvulta jolloin sodan jälkeinen rauhoittuminen ja Comics Coden saapumista enteilevä yleinen moralismi söi anarkismia muistakin sankareista, kuten nyt vaikkapa Mikki Hiirestä tai Teräsmiehestä.
Albumissa risoo myös monia meheviä läppiä hukkaava suomenkielinen käännös. Esipuheessa keskitytään kehuskelemaan aikaisempia käännöksiä, joita ei kuitenkaan hyödynnetä. Sarjan kääntämiseen on liittynyt sen mukaan perinteisestikin tietynlainen omalaatuinen vapaus, joka toki sopii crazy-huumorin pohjalle. Mutta albumissa sekin on toteutettu turhan sovinnaisesti ja esimerkiksi hassut hahmonnimet on korjattu melko tylsästi kotimaisilla sarjakuvantekijöillä. Paljon Holmanin huumorista ei käänny, joten olisi hienoa jos saisi jostain käsiinsä kokoelman sotaa ennen tehtyjä sunnuntaistrippejä.
Ulkonäötään Pekka muistuttaa hyvin paljon suomalaisen sarjakuvan perus-Pekkaa, Puupäätä nimittäin. Mutta Ola Fogelberg oli se ensimmäinen innovaattori tässäkin tilanteessa.
Oma pelkoni myös on, ettei kyseisenlainen huumori ole kovinkaan muodikasta nykyään, myös koska ihan jokainen läppä ei mene moderneista moraalisuodattimista läpi. Holmanin pohja-ajatus on kuitenkin ollut viihdyttää aikansa ihmisiä keinolla millä hyvänsä, ja tämä tietenkin heijastelee aikaansa ja tapojansa.
Italiailaisessa macho-kulttuurissa kehittynyt sarja ei tietenkään kohtele intiaaneja, meksikolaisia tai muitakaan lännensarjojen arkkityyppejä juurikaan sen paremmin kuin aikakauden muut työt.
Kun Holmanin stripit etenivät kohti syysvuosiaan, samaan aikaan Italiassa oli eräs sarjakuvantekijä, joka lähestyi asioita varsin samanlaisesta näkökulmasta. Vuonna 1957 Benito Jacovitti loi kamomillateetä ryystävän cowboyn Cocco Billin. Jo kauan ennen spagettilänkkäreiden kuvaamista italialaisilla on ollut kova viehtyminen villin lännen tarinoihin erilaisten sarjapokkareiden ja fumetti-sarjojen muodossa. Uskoisin, että tähän liittyy myös maan sodanjälkeinen tilanne, jossa arkielämäkin tuntui karulla rajaseudulla elämiseltä, mutta silti oli vankka halu panna Mussolinin kaltaiset isottelevat ja korruptoituneet mahtimiehet aisoihin. Länkkäreissä kun aina fiksu pärjää ja on onnellinen loppu.
Cocco Billissä on aika paljon lopulta väkivaltaa, vaikka toki se on erittäin ylitselyötyä.
Olen varmaan jostain saanut jonkin vanhan Cocco-seikkailuita sisältävän sarjakuvan lapsena, koska hahmo oli minulle jo tuttu kun Zum Teufel toi paksun käännöksen suomalaislukijoiden iloksi vuonna 2011. Kuten Pekka Pikasessa, varsinaisesti Coccoissa ei ole hirveän omaperäinen tarina rakenteenaan, se toistaa parodiassaan miljoona kertaa nähtyjä arkkityyppisiä perus-lännentarinoita.
Ja Tom & Jerry -piirrettyjä.
Mutta Jacovitti samaten kuin Holman uskoo irtovitseihin ja hassusti ylilyötyihin kuviin. Sekä Coccon että hevosensa Hölkyn kyvykkyys tuntuu jättävän jopa ystävämme Lucky Luken Jolly Jumpereineen jalkoihin, sillä siinä missä yleensä Lukella on vaikeuksia hallinnoida isoja ihmisjoukkoja, Bill osaa kaiken kuin luonnostaan. Ja Jollykaan ei sentään ole ikinä soluttautunut Rooman keisareilta mallinsa ottavan meksikolaiskuvernöörin linnaan pukeutumalla leijonan valepuvussa.
Myöskin Jollyn moraali estäisi häntä menemästä sänkyyn sveitsiläis-kummajaisten kanssa.
On hieman vaikea sanoa, perustuvatko Coccoissa nähdyt pienet irtovitsit Pikasten kanssa samalla lailla pöljiin sanaleikkeihin, vai onko Jacovittilla ollut silkkaa dadaa mielensä päällä kun on tuhertanut hananenäisiä tyyppejään. Sarja on kuitenkin tehty luettavaksi sivu kerrallaan, mikä vähän tekee siitä turhan staattisen ja hitaasti luettavan pitkinä annoksina. Alkupuheessa Giorgio Cavazzano moittii sarjaa myös samasta viasta. Kieltämättä on hieman askareen tuntua yrittää kahlata kerralla läpi kokonainen Cocco Bill -albumillinen. Jotkut handlaavat sivu kerrallaan -tarinankertomisen suvereenisti, kuten Hergé tai René Goscinny. Mutta heillä on apunaan aidosti kiinnostavia hahmoja ja jännittäviä tilanteita, Cocco Bill on liian läskiksi lyöty sekoilu, että homma kantaa niin pitkään.
Mutta yksityiskohtien rakastajana pidän kovasti Jacovittin splash-paneeleista.
Kun lopputulemassa olemme päässeet siihen pisteeseen että strippisarjoissa crazy-huumori alkaa ajan myötä toistamaan itseään turhan paljon ja pitkissä seikkailuissa muuten puuduttamaan, jää loogikseksi lopputoteamukseksi, että ideaali määrä sekoilua on 6-8 sivua kerrallaan. Sattumalta tämä on juuri se MADin mitta. Mutta siitä lisää sitten toisella kerralla.
Ahvenaario 