Ennen kuin Keno Don Rosasta (1951-) tuli ankka-fanien suosikkipiirtäjä Disneyllä, hän oli silkka insinööriopiskelija, joka tykkäsi raapustella amatöörisarjakuvia fanzineihin. Pertwillaby Papers on sarja, jonka hän aloitti päivittäisenä strippinä Kentuckyn yliopiston sanomalehteen vuonna 1971. Alun perin yliopistomaailmaan sijoittuva, jatkuvajuoninen sarja vie nopeasti päähenkilönsä Lancelot Pertwillabyn ystävineen ja vihollisineen suuriin seikkailuihin, jotka muistuttavat Carl Barksin tarinoita.
Herkästi innostuva Lancelot, tyttöystävänsä Featherin kanssa seuraa milloin mitäkin muinaisaarteen löytymistä tai tieteellistä edistysaskelta maailman ääriin.
Hahmojen puhekuplien tyyli kertoo heidän luonteestaan.
Kilpailijana hänellä on häijy professori Smythe, sekä nirppanokkainen, kaunaa kantava kämppäkaveri Schyler Roach III. Smythe on entinen natsi, jonka synkkä menneisyys sekä misantropinen vihamielisyys menevät jatkuvasti Pertwillabyltä yli hilseen. Hahmojen käsittely on hieman vanhanaikaista, mitä Rosa koottujen kertomusten esipuheessa pyytääkin suoraan nykylukijoilta anteeksi. Paitsi, että keskitysleirien kolkko todellisuus on Smythen mielessä jatkuvasti, on mukana myös esimerkiksi varsin rasistisen oloisesti kuvattu eskimokonna.
Strippimuodossa kerrottu tarina Lost in (an alternate section of) the Andes toimi sittemmin myös Rosan ensimmäisen Roope-setä -tarinan Son of the Sun suorana edeltäjänä. Kiinnostavinta Pertwillaby Papersia tänä päivänä lukiessa onkin juuri, miten Rosa noukki myöhempiin tarinoihinsa sieltä täältä elementtejä ja juonenkatkelmia uusiokäyttöön. Tämä osoittaa, että hänellä on ainakin ollut hyvä silmä sille, mikä tarinoissa toimi.
Natsit eivät aiheena oikein sovi Disney-sarjakuviin, joten tästä cliffhangeristä on kierrätetty vain siihen liittyvä ratkaisu.
Yksittäisinä tarinoina sarjoissa onkin ähkyn tunnetta. Rosalla on selvästi paljon enemmän juoni-ideoita ja taustatutkimusta niihin liittyen kuin kärsivällisyyttä ehtiä toteuttaa ne kaikki. Kiireellisyys ei ollut aiheetonta, sillä viimeinen Pertwillaby-tarina jäi kesken vuonna 1983. Tuohon mennessä Rosa oli (onneksi) päässyt jo irti minikokoisen stripin rajoituksista ja kertoi tarinansa isompikokoisilla zine-lehtien sivuilla.
Myös muut Don Rosan sarjoja riivaavat helmasynnit ovat erityisen selvänä esillä. Välillä erikoisille tapahtumille haetaan tieteellistä selitystä, joka johtaa valtaviin selittäviin tekstimeriin puhekuplissa. Nämä tuskin jaksavat kiinnostaa kuin kontrollifriikeimpiä lukijoita. Kuvitus puolestaan kehittyy yllättäen varsin nopeasti strippirajoista päästyä varsin eläväksi. Rosan ankkasarjoilla kesti myös oma aikansa kehittää piirtäjälleen sopiva ilmaisuasu (vanhimmissa tarinoissa ankat oli jokseenkin läpi piirretty klassisista Barks-tarinoista).
Drontti on kuin esi-Roope.
Pikkutarkka kynänjälki ja Rosan omintakeinen insinöörihuumori hykerryttävät myös parhaissa kohdissa mukavasti. Hän selvästi tuntee läpikotaisin sarjakuvakerronnan ja klassisten elokuvien lainalaisuudet, ja osaa leikitellä niillä. Tekijän omalla kustannuksellakin vitsaillaan, välillä ehkä jopa hieman liikaa. Voi huomioida senkin, että Lancelot Pertwillaby näyttää aika lailla nuorelta Rosalta.
On lopulta lohduttava tieto, että Barksin ankkojen suurin fani sai lopulta toteutettua villeimmät ideansa ihan virallisina ankkatarinoina. Pertwillabyn seikkailut ovat suorana lähteenä esimerkiksi Rosan tarinoille Matka Maan keskipisteeseen, Musta ritari, Ankka kuningas Arthurin hovissa, Rahavirta, Nokanneulan tapaus… ja jonkin idean inspiraationa ainakin tusinalle muulla. Siispä se on ehdotonta luettavaa Rosa-fanille, jota kiinnostaa idolinsa kehitys.
Varsin eloisa toimintaruutu. Tämäntasoisia Rosa osasi tuottaa Ankka-tarinoissa vasta Roope Ankan elämä ja teot -sarjojen tienoilla.
Ahvenaario 