Rinne: D’Moleyk

Jotkut tekijät tulevat tunnetuksi nopeasti hutaistulla työllä kun sitten sydänverellä työstetyt suurtyöt jäävät vähemmälle huomiolle. Miha Rinteen Matkailua pelialalla on jo klassikko, vaikka tekijä itsekin myöntää sen olevan vähän luonnosmaisesti sutaistu, ja pitää sitä enemmän terapiana itselleen kuin kenellekään muulle sopivana luettavana.

Mutta Rinne jaksaa yrittää. Ja hyvin kärsivällisesti ja pitkästi. D’Moleyk – myyrien aika on post-apokalyptinen sci-fi -tarina ja eräälainen faabeli. Eli siis tietynlaista fantasiaa, jossa ei ole juuri niin vimpan päälle että kaikki nähty on tieteellisesti uskottavaa. Tästä huolimatta Rinne on konsultoinut reilusti eri lähteitä selvittääkseen, miten yhteiskunta saattaisi kaatua. Tapahtumapaikat ovat viimeisen päälle uudelleen tuotettuja. Aikaa koko teoksen tekemiseen meni konseptitasosta valmiiksi yli 10 vuotta.

?! #¤&=)

Kiinnostavinta teoksessa on myös tietty sudenkuoppa, johon se tapaa langeta: teos on kerrottu lähes kokonaan mykkänä. Ainoastaan yhdessä kohtauksessa on tietynlaista dialogia, joka sekin toimii enimmäkseen äänteiden voimin. Tämä myös lastaa kuvitukselle painolastia osata kertoa tarina ilman sanoja. Etenkin alussa tämä on varsin raskas taakka, en ole tajuta alkusivuista yhtään mitään. Mutta ainakin nyt kokonaisuutena luettuna juttu aukeaa huomattavasti paremmin kuin neljästi vuodessa Tähtivaeltajasta tihrusteltuna, kun edellisen osan juonenkehitys on päässyt jo unohtumaan.

Osin syynä vaikealukuisuuteen on myös tapa käyttää värillisiä papereita teoksen taustavärinä (kuin mykkäelokuvien projektorien värifiltterit aikanaan). Ikävä kyllä juuri ensisivulle on valittu niin tummaa väriä, ettei kuvasta tahdo saada juuri selvää. Toisinaan tämä tuo mukaan tunnelmaa, mutta useimmiten vain ihmetyttää tämä kikka.

Find the mole, sanottiin jo Austin Powersille.

D’Moleyk on kertomus nuoresta Anna-tytöstä, joka löytää erikoisen karvaturrin lemmikikseen. Nopeasti kasvava myyrän oloinen otus alkaa saada yhä inhimillisempiä piirteitä. Mutta samalla Annaan menee jokin epäinhimillinen henki, joka saa hänet hävittämään omaa ihmisyyttään yhä enemmän.

Kuitenkin nämä kasvukertomukset jäävät taakse, kun jotain isoa tapahtuu. Oudot valoilmiöt ja taivaalta kasvavat lonkerot alkavat niitata ihmiskuntaa. Pian jäljellä on enää kourallinen selviytyjiä raunioituvassa Helsingissä. Anna ja myyrä joutuvat pakenemaan kodistaan ja pyrkimään selviytymään maailmassa, joka käy heitä kohtaan yhä aggressiivisemmaksi.

Tästä voi bongata pari sarjakuvantekijää, sci-fi -aiheisen harrastelehden päätoimittajan ja sarjakuvakaupan pitäjän, ainakin.

Rinne ei selvästi halua puhkiselittää tarinaa, ja antaa kommenttiraidassaan lukijoille itse tehtäväksi miettiä, miksi toismaailmalliset olennot päättävät hankkiutua ihmiskunnasta eroon. Siihen on nähtävissä pinnallisia syitä, mutta en ole aivan vakuuttunut siitä, onko asioilla varsinaisesti ikään hirveän syvällinen merkitys. Maailma loppuu juuri koska tämä on maailman loppumisen kertomus.

Liian vahvat lonkerot pääsivät maitokauppaan, nin pääsi käymään.

Rinteellä on ennakkoluuloton tapa sotkea genrejä toisiinsa. Toinen päähenkilö on melko sarjakuvastrippimäinen otus, joka olisi ihan kotonaan vaikkapa Karvisen maailmassa. Toisaalta sitten tuntuu tarkoituksettoman rankistelevalta ottaa mukaan myös graafista väkivaltaa, ja liian realistista tuskan ja kärsimyksen kuvausta. Etenkin varsin päälleliimattu raiskauskohtaus menee jo yli rajan, päähenkilön menetettyä mielenmaisemaa voisi tutkailla jotenkin muutenkin.

Tällaisena onkin hieman epäselvää, millaiselle lukijakunnalle tarina on suunnattu. Rinteellä on historiaa lapsille suunnattujen sarjojen tekemisestä, joten varmasti hän on halunnut irtiottoa näistä. Nyt kuitenkin se jää vähän puolitiehen. Auttaisi, jos pääosan myyrä olisi edes jotenkin muuten ikimuistoinen persoona, mutta nyt se jää vähän mukana hengailijan ja reagoijan osaan. Samoin Anna ei saa mitään kovinkaan erikoisia piirteitä,vaan on korostetun jokanaismainen. Traaginen perhetausta, ja päättäväisyys jaksaa jatkaa oloista huolimatta saa hieman syvyyttä häneenkin, mutta piirteet ovat turhan häilyvää sorttia.

Myös muut toismaailmalliset olennot ovat hieman turhan epäinhimillisiä, ja menee liiallisuuksiin, kuinka paljon tekijä on halunnut irtaannuttaa heidät arkijärjestä ja persoonallisesta. Kyllähän tuollaiset Lovecraft-otuksetkin on jo vähän nähty.

D’Moleyk on kuitenkin kiinnostava sarjakuva, taidolla ja rakkaudella selvästi koottu. Siinä on kiehtovia yksityiskohtia ja hoksaamisen riemua. Tuttuja genrekonventioita uudistetaan ja muunnetaan sopivan verran että juttu tuntuu freesiltä. Onhan se ilo, että joku on tarpeeksi hullu jaksaakseen puurtaa näin erikoista teosta vuodesta toiseen. Vähän kuitenkin toivoisi, että lopputulos olisi vielä himpun verran parempi.