Pidän ulkomaalaisista tulkinnoista klassisista hahmoista. Tietyllä tapaa voi oppia jotain olennaista vaikka jos katsoo japanilaista Spider-Maniä tai lukee brasilialaisia Aku Ankkoja. Tai sitten ei, mutta eri maissa kuitenkin painotetaan hieman erilaisia asioita.
Huomioon ottaen ajankohdan, Jiro Kuwatan vuosina 1966-67 tekemä japanilainen manga-versio Batmanistä ei ole mitenkään hulluimmasta päästä Bättiksen seikkailuja. Se tehtiin kylkiäistuotteena Japanissakin suosittuun 60-luvun tv-sarjaan, jossa leslienielsenmäisellä pokerinaamalla viittasankaria näytteli Adam West. Sarjakuvat hyödyntävät kyllä sarjakuvan mahdollisuuksia, mutta niiden tapahtumaskaala ei lopulta poikkea hirveän pitkälle tv-sarjan lanseeraamasta kaavasta.
Uusi pahis ilmaantuu ja aiheuttaa hämminkiä Gotham Cityssä. Batman epäonnistuu tämän nappaamisessa ja joutuu kuolemanansaan. Sankari kuitenkin onnistuu pakenemaan ja sitten keksii lopulta keinon voittaa pahis. Sama batkaava, eri batformaatti. Samaan aikaan jenkeissä julkaistuissa sarjakuvissa kuitenkin aprikoitiin, miksi Batman vaihtaa erivärisen puvun päälleen joka ilta ja muita DC:lle tyypillisiä omituisesta kannesta lähteviä lennokkaita tarinoita.
Onko kaksi Batmaniä, vai kuka tuota lentävää lautasta lentää?
Avaruudessakin poiketaan.
Kuitenkaan ei Bat-Manga ole täysin vailla outouksia. Batmanillä on vastassaan esimerkiksi huippuälykäs gorilla nimeltä Gorgonzo (jota kuitenkin tarinan kannessa kutsutaan paljon paremmalla nimellä Professor Gorilla), Cyborg 009-hahmoa muistuttava, mielellään pterodactyliksi muuttuva Clayface, planeettateemaisia rikoksia erilaisilla huipputeknisillä puvuilla tekevä Planet King ja aina uudelleen henkiin heräävä muumiomies Lord Death Man. Länsimaissa naurettaisiin alta aikayksikön ulos häpeämään pahis, jonka nimi on Human Ball, mutta niin vain paikasta toiseen pomppiva konna ilmaantuu epäsopivissa paikoissa nolostuttaen viittaritarit.
Lord Death Man oli sen verran ikimuistoinen pahis, että Grant Morrison toi hänet sittemmin Amerikkaan.
Kuwata on työskennellyt oloissa, joissa väreihin ei juuri ole ollut varaa. Tietyissä erityistilanteissa kuitenkin on ollut mahdollista käyttää punaista korostusväriä, jota onkin hyödynnetty parhaan mukaan. Kuwatan paikallaan keskustelevat hahmot ovat aika jäykkiä, mutta ilmeisesti Tezukalta on otettu mallia toimintakohtauksista, jotka ovat näyttäviä ja helposti ymmärrettäviä tilanteita.
Miinusta sitten siitä, että statisteina olevat ihmiset ovat usein hyvin samannäköisiä. Jos Kuwatan on tarkoitus piirtää tiedemies, hän on aina piirtänyt samannäköisen ukon.
Kuten Batman-sarjassakin, on tässäkin Batman se straight man, hahmo, joka toimii vain kun ensiksi värikkäämmät hahmot ovat polkaisseet seikkailut liikkeelle.
Lopussa hieman peilataan seikkailun opetuksia ja ollaan suoraselkäinen esikuva nuorelle Robinille. Hirveästi Japanilaista peilauspintaa ei hänessä ole, ellei sitä sitten ole että Bruce Wayne ja häänen rikas arkielämänsä on häivytetty todella taka-alalle. sodanjälkeinen Japani ei kai ihan olisi pitänyt ökypohatasta päähenkilönä.
Robin gets the boot.
Vaikka tuttuja arkkipahiksia ei tavata, joitakin sarjakuvista tuttuja hahmoja versioidaan kiinnostavasti. Erityisen kiintoisa on Kaksinaaman tulkinta, sillä tuota hahmoahan ei tavattu tv-sarjassa, vaan hänen tilallaan oli valepukujen mestari False-Face. Mangassa puolestaan on Professori Denton, joka menee pilaamaan julkisessa tilaisuudessa kasvonsa ja kiertää sitten tuhoamassa taidetta ja muita kauniita asioita kostoksi.
Tämä muistuttaa aika lailla Tim Burtonin Batman-elokuvan Jokerin käyttäytymistä.
Lopulta paljastuu, ettei oikeasti arvostettua tiedemiestä olla korruptoitu, vaan hahmo onkin paatunut rikollinen, joka on vaihtanut paikkaa professorin kanssa. Huomionarvoista, että kun Yhdysvalloissa monet Batmanin peruskonnista ovat turmeltuneita ja mieleltään järkkyneitä hahmoja, Japanissa tunnutaan vältellä sen sanomista, että yhteiskunnan arvostetussa asemassa olevat voisivat suistua raiteiltaan. Vaikka ei tämäkään ajatus täysin vieras ole.
Konnat ovat pahoja tyyppejä, jotka ovat valinneet olla pahoja, eikä heitä kohtaan ole juuri sympatiaa. Poikkeus on aiemmin mainitsemani professor Gorilla, joka sentään antaa tilaisuuden huomauttaa eläinten oikeuksien olevan tärkeä asia ja kaikkien meidän vastuulla.
Robinin sanat ovat järkevämpiä kuin mikään muu, mitä olen hänen suustaan kuullut.
Ymmärtäen sodanjälkeisen Japanin taustan, jossa sarjakuvat on tehty, ei liene ihme että kenties yhteiskunnan paineista huolimatta Kawataa on selkeästi huolettanut ihmisen kyky käyttää nerokkaimpia keksintöjäänkin pahaan. Ihmisyys on silkka olemus, pinta, jota täytyy päättää ylläpitää.
Sydäntäraastavin Kawatan tarinoista kertoo poliitikosta, joka saa kuulla olevansa mutantti, joka on hitaasti kehittymässä pois jostakin inhimillisestä. Asiaa puntaroituaan hän päättää suostua tieteen nimissä kehittymään oikeaan olomuotoon, vaikka taustalla on pelko siitä, tuleeko hänestä vihamielinen olento. Näin nimenomaan myös käy ja mutantti on hengenvaarallinen asukas, paitsi koko ihmiskunnalle, erityisesti myös professorin tyttärelle, joka kantaa samoja geenejä.
Kuwatan kyyninen loppu näkee, ettei yli-ihmiseksi itsensä korottaneelle mutantille ole sijaa maapallolla, mutta meille, jotka haluamme kuulua ihmisrotuun myös käytöksellämme, on mahdollisuus jatkaa.
Ahvenaario 