Eronen: Jaiksfukin

No niin, Sarjakuva-Finlandia jaettiin ja olin ihan ulkona lopputuloksesta. Mutta toki se lisää palkinnon kiinnostavuutta, että ennakkosuosikki ei vie pystiä joka vuosi. Kuten lupasin, puhutaan vähän enemmän Roope Erosen Jaiksfukin -lehdestä, koska tuntuu että moniosainen sarjakuvalehti on vähän vaikea käsitellä monen muun ehdokkaan kattavassa megapostauksessa. Todennäköisesti pitää vielä tehdä erillinen postaus myös itse voittajasta, teinhän näin Kati Närhenkin teoksen osalta. Lisäksi tietty ankka-aiheiset sarjakuvat on tavattu käsitellä tässä blogissa.

Siinä missä Kate Bush aikanaan asetti tavoitteekseen palata lapsuuden ajan huomaamattomuuteen siitä, mitä ympäröivä maailma sinulta odottaa, toimivat Roope Erosen sarjakuvat jokseenkin samalla tavalla. Jaiksfukin kaikessa kunnianhimoisuudessaan muistuttaa minua niistä lapsuuden sarjakuvalehtiprojekteista, joissa ajatteli voivansa itse tehdä ja kopioida oman lehden joka viikko ja kilpailla Aku Ankan kanssa.

Siispä Jaiksfukin, lehti joissa naivistisesti piirretty, siansaksaa puhuva ankka kokee epämääräisiä seikkailuita, mutta melkein tärkeämpää on omanlaisensa kommunikaatio lukijakunnan kanssa, klubimestarin palstat ja lukijakilpailut. Onpa Jaiksfukin saanut myös nimikkovissynsä. Tästä tekee erityisen hauskaa se, että omakustanteena Jaiksfukin lehtenä on tietysti erittäin pienen piirin juttu.

Lukijapalsta eräästä alkupään numerosta.

Siispä Jaiksfukin-sarjakuvissa saattaa esiintyä tekijän tuttuja tai vaikkapa tehtävään palkattu alaikäinen kesäharjoittelija. Roope Eronen sarjakuvahahmona on yhtä tärkeä kuin Jaiksfukin itse. Jotenkin saadaan myös arkisista lähtökohdista viritettyä kiinnostavia, ehkä koska sitä liikkuu koko ajan seikkailusarjakuvan skeemassa ja tietty banaali jokapäiväisyys tulee yleensä sen kautta esitettynä niin hassuun valoon.

Kesäharjoittelijan tekstaamaa sarjakuvaa.

Jaiksfukin toki rikkoo kaikenlaisia sääntöjä, joilla Aku Ankka ja vastaavat funny animal -sarjat yleensä toimivat. Erosen mielikuvitus ja nörttimäisyys lyövät kättä kun uusia juoni-ideoita lanseerataan. Esimerkiksi sarja alkaa kahdella numero 2-lehdellä, jotka ovat identtisiä kanneltaan (en ole aivan varma onko paljon puhuttua ykkösnumeroa oikeasti edes olemassa). Ensimmäisessä kakkosessa Jaiksfukin ei ehdi ilmaantua paikalle ensinkään, toisessa juuri sen verran että seikkailusarja jää jännään paikkaan.

Huomenna hän tulee…

Samankaltainen meno jatkuu myöhemminkin. Eräs numero on pääasiassa piirretty peilikuvaksi, sillä paha viimeisen sivun viivakoodi on kääntänyt kaiken nurin. Myös erästä myöhempää numeroa on kaksin kappalein, sillä aikamatkustuskommellukset saavat ajan rakenteen muuttumaan. Eräässä numerossa on mittava liite, jossa listataan kaikki sadat Jaiksfukin-seikkailut, joita on muka vuosien varrella ilmestynyt. Ja tämä ei ole edes ainoa muistelunumero, vaan on myös toinen numero, jossa kulkee kaksi sarjaa samaan aikaan, joissa toisessa kommentoidaan toista ja kehotetaan hahmoja siirtymään toisesta toiseen.

Kaikesta kokeellisesta hässäköinnistä huolimatta Jaiksfukin ei ole kyllä mitään raskasta taidesarjakuvaa, vaan hyvin laissez faire -kamaa, jossa mikä vain päähän pälkähtävä idea käy. Toivon melkein, ettei mitään kokoelmaa koskaan tule, sillä jotenkin tämän projektin koko outous toimii vain siinä, että on monta pientä lehdykkää hypisteltävänä. Nyt kun Roope-Setä -lehteä ei enää ole, on tällainen ehdottomasti entistä tärkeämpää. Ja toivottavasti myös Eronen saa vastaisuudessakin taiteilija-apurahoja, joilla rahoittaa näin älyttömiä projekteja. Kauan eläköön Jaiksfukin!