TW. Jos olet Randilainen libertaari, haukun ideologiaasi paskaksi tässä.
Sarjakuvantekijöiden joukossa oikein korostuu se, että ne, joiden työstä eniten pitää, saattavat olla aatemaailmaltaan ihan jotain muuta kuin mitä itse edustaa. En kyllä itse kannata, että taiteilijan kanssa olisi oltava samaa mieltä, koska taiteen tehtävä on syventää ymmärrystä maailmasta. Kuitenkin, pointteja voi tehdä hyvin tai huonosti.
Steve Ditko (1927-2018) oli legendaarinen taiteilija, jonka Marvel-töistä olen täällä puhunut jo Hämähäkkimiehen, Dr Strangen kuin Squirrel Girlinkin osalta. Ditkosta liikkuu paljon huhuja, mutta selvää on ainakin se että hän oli ideologian mies. Tarkemmin sanottuna, Ayn Randin kirjoihin pohjaavan objektivismin, joka yhä enemmän vaikutti tämän töihin, ja varmaankin oli myös keskeinen syy siihen, miksi Ditko lähti Marvelilta melko yllättäen 1966. Hän halusi tehdä tarinoita objektivismin virheettömistä sankareista, eikä enää epäilysten ja itseinhon vaivaamista maanläheisemmistä supersankareista, kuten Marvelilla alkoi olla tapana.
No, Ditko ei ikinä antanut haastatteluja tai muuten selitellyt tekojaan. Objektivismiin kuuluu ajatus, että kompromisseja ei tehdä. Asiat ovat joko oikein tai väärin,
ja mitään ei ole siltä välissä olemassa. Jottei tulisi väärin ymmärretyksi, Ditko päätti antaa taiteensa puhua. Viimeisinä vuosinaan hän tehtaili yhä ahkerasti sarjakuvia, mutta ne olivat omakustanteisia
sarjoja, joita sai vain hänen sihteeriltään suoraan tilaamalta. Sain kerran yhden numeron näitä pikkujouluissa ystävältä, joka ilmeisesti oli niitä tilannut.
Ditkon lehdykkä vuodelta 2009, ”…Ditko Continued…”, on selkeästi objektivistista sanomaa rummuttava pamfletti. Sen sarjat ovat sekavia ja symbolisia, eivätkä ne edes ole välttämättä kronologisessa järjestyksessä vaan katkeavat keskeltä ja jatkuvat muualla lehdessä. Moista ratkaisua on vaikea ymmärtää omakustanteessa kun eivät mitkään mainokset tai kirjepalstat ole halkomassa tarinoita. Onko se nostalgiaa, vai oliko Ditko vain niin jäljessä ajastaan kun ei seurannut mitään sitten 60-luvun loppupuolen?
Lehdessä seikkailee myös Ditkon objektivisti-sankari Mr. A, jonka tehtävänä on tuhota pahoiksi katsomansa kansalaiset. Watchmen -klassikossa tavatun Rorschachin on katsottu olevan karikatyyri Mr. A:sta sekä hieman tämän kevytversiota muistuttavasta hahmosta nimeltä The Question. Kaikilla näistä on selvä moraali, josta ei jousteta.
Osa Watchmeninkin supersankarointikritiikkiä on tilanne, jossa mustavalkoiseen hyvään ja pahaan tottuneet supersankarit joutuvat vuosien saatossa yhä enemmän harmaalle alueelle.
Ditko itse pilkkaa sarjoissaan edes ajatusta että tällaista aluetta olisi olemassa. Ymmärtäväiset ihmiset nähdään hippeinä, jotka omalla toiminnallaan vain antavat pahan kukoistaa. Pahat eivät ansaitse muuta kuin kovimman rangaistuksen. Ja jokaisella on tietenkin valinta, ottaako hyvyyden vai pahuuden puolen.
Tällainen ajatusmaailma ei tietenkään ole oikein millään tasolla yhteensopiva todellisen maailman kanssa, sillä se ei ota huomioon minkäänlaisia konteksteja ja
eroavaisuuksia ihmisten välillä. Ajatuksen ylläpitämisen vuoksi nämä sarjakuvatkin ovat erittäin teoreettisia.
Hämähäkkimiehen kehityksestä Ditkon jälkeen voi olla montaa mieltä, mutta ainakin 60- ja 70-luvuilla oli aitoa yritystä käsitellä myös todellisen maailman ongelmia
sarjakuvan kautta ja näyttää, ettei kaikki yhteiskuntaa riivaavat ongelmat ehkä ratkea sillä että oikeamieliseksi itsensä katsova vigilantisti käy panemassa jotain ahneuksissaan toimivaa tyyppiä turpaan koska se ansaitsi sen.
Lisäksi tietysti objektivismiin kuuluu älytön määrä ristiriitaisuuksia. Se kannustaa ihmisiä toimimaan maksimoidusti oman edun hyväksi, häikäilemättömästi ja ahneesti.
Kuitenkin Ditkolla pahuuden edustajat ovat juurikin roistoja, jotka kavaltavat työnantajiltaan rahaa tai muuten kepulikonsteilla koettavat hyötyä itse. Ja jos kaikki altruistinen toiminta on Randin mukaan haitallista, mikä sitten Ditkon supersankareitakin ajaa puuttumaan muiden asioihin ja jakelemaan tuomioita?
Varmaankin jokaisen objektivistin on luotava tietty headcanon aiheesta, koska oikeasti ajatusmaailma on pohjimmiltaan vain ”minä olen oikeassa kaikessa joka tilanteessa ja te olette väärässä”. Objektivistiset libertariaarit taitavat riidellä keskenään vielä enemmän kuin kommunistit.
Samalla tavoin on hankala uskoa, että tällä sarjakuvallakaan Ditko kerää uusia ystäviä. Hän piirtää faninsa kauhugalleriaan, jossa toinen toistaan pahempia vikisijöitä
kaipailee häneltä sitä sun tätä. Randiläisyyteen taitaa olla helpoin totaalisen erakon uskoa. Rand itse kuoli köyhänä ja yksin, ja Ditko itsekin linnoittautui
työhuoneeseensa eikä tullut mielellään ulkomaailmaan vuosikymmeniin.
Ditkon taide oli hänen ehtoon vuosinaankin varsin laadukasta, joskin erittäin vanhanaikaista. Tappelukohtaus on dynaaminen ja elävä, mutta hahmot eivät näytä juuri sen hullummilta kuin 60-luvun Hämis-seikkailuissa.Toisin paikoin nähdään komeita avantgardistisia sommitelmia, jotka saavat irti melko rajatusta sarjakuvailmaisusta omaperäistä jälkeä.
Tällaisenaan sarjakuva kuitenkin todistaa omalta osaltaan, miksi erakoitunut ideologi oli niin isossa ristiriidassa maailman kanssa, että ei halunnut osaa eikä arpaa siinä kun hänen tunnetuin luomuksensa nousi miljardibisneksen keulakuvaksi ja erääksi maailman ikonisimmista maskoteista.
No, se siitä. Taidanpa lähteä ostamaan pleikkarin uutta Spider-Man -videopeliä. Jos onnistuisin pelaamaan sen läpi virheettömästi sankaroiden ja pahoja rangaisten kuten Ditkon yli-ihmiset jotka valitsevat hänen tinkimättömän tiensä, olisi kyseessä varmasti huono peli.
Ahvenaario 