Voisiko Tomea ja Janrya verrata Don Rosaan? Molemmat ovat alkuperäisen mestarin selviä oppipoikia, jotka kuitenkin ottivat tuotannon ja tekivt teoksille jatkoa, jotka toivat niihin uusia näkökulmia ja syvyyttä. Selvemmin kuin Rosaa, myös Tomen ja Janryn lähestymistapaa on kopioitu runsaasti heidän siirryttyään yksinomaan Pikku Piko -vitsisarjan tekijöiksi.
Jean David Morvan ja José Luis Munuera olivat sarjan suoria jatkajia Tomen ja Janryn jälkeen. Heidän albuminsa Taistelu kuolemattomuudesta vuodelta on juuri sellainen jatko-osa André Franquinin tarinalle, jollaisia Tome ja Janry tekivät.
Alaviitevitsit olivat Tomen tavaramerkki, joten tämä tuntuu hieman turhan suoralta lainalta.
Otetaan jonkin klassisen albumin asetelma ja hahmot, tässä tapauksessa klassikon Taistelu perinnöstä. Lisätään siihen jokin uusi twisti tai ylimääräinen hahmo, tässä tapauksessa Fantasion ja Santafion setä Tansafio, tutkimusmatkailija, joka ei oikeasti ollutkaan kuollut vaan jatkaa maan päällä tallustamista eräänlaisena epäkuolleena zombina. Viimeinen osa onkin lisätä ”aikuismaisempia” teemoja, kuten toimintaa, väkivaltaa ja kiihkeitä romansseja.
ja itsetietoista huumoriakin piisaa.
Tansafio siis tarvitsee löytämänsä Elämän lähteen vettä, jotta pysyy joten kuten kasassa. Hän paljastaa lähteen sijainnin Fantasion lisäksi myös suoraselkäisenä pitämälleen Santafiolle, joka tietysti pettää muut alta aikayksikön ja aikoo lyödä vesillä rahoiksi Piko ja Fantasio Moskovassa -albumista tuttujen venäläisten korstojen kanssa. Lopulta sitten Etelä-Amerikkaan päästessään soppaan sekoittuvat myös intiaaniaktivistit, jotka haluavat vapautta itselleen vaikka aseellisesti, sekä paikaa hallinnoivat espanjalaiset, sekä konfliktin molemmilla puolilla olevat Romeo ja Julia.
Spipillä on sarjassa jotain tekemistäkin.
Kaava ei tosiaan toimi ihan niin hullusti kuin voisi päällepäin luulla. Ongelmana on vain se, ettei sarjalla tunnu olevan muuta sanottavaa kuin todistamisen halu. Intiaanien tilanteen kuvaus jää ohueksi ja päälleliimatuksi kun hahmoilla ei ole isoa merkitystä tarinan kannalta. Samoin Pikon ja Fantasion osa on olla ulkopuolisten tapahtumien hettopusseja, kun tarinaa vetävät eteenpäin Tansafion ja Santafion halut ja pyrkimykset.
Piirroselokuvamaisen joustavasti kuvattua toimintaa.
Tekijät haluavat tehdä yhtä jännittävää toimintaa kuin Tome ja Janry, joten actionia seuraa sitten parin sivun välein ja siihen turtuu. Loppupuolella myös nähdään dramaattisia twistejä kuin hahmoa toisensa jälkeen ammutaan, mikä on vähän turhan raakaa lapsillekin suunnattuun sarjaan.
Toki panokset ovat ainakin ihan aidon tuntuiset.
Ranskassa manga oli 90-luvulta lähtien todella iso juttu, ja monia keskeisiä sarjakuvatoimijoita huoletti myös se mahdollisuus, että ne tulevat korvatuksi. Munueran tyyli on selvästi suunnattu vastaamaan tähän kehitykseen, sillä sen liike ja ruutujako ovat aivan mallikirjan mukaista mangailmaisua. Mutta minusta lähestymistapa ei ole ihan huono ja toimintakohtauksissa on ymmärrettävää liikettä ja fysiikan tuntua. Piirrospuolella ongelmana ovat lähinnä hahmot, joiden tasapaino perinteisen karikatyrismin ja mangapiirteiden välillä jää vähän puolitiehen ja etenkin Santafio on elekieleltään hieman turhan koppava Final Fantasy -välipomo.
Mijöötkin ovat vähän turhan kliseisen näköisiä.
Kuitenkin Morvan ja Munuera eivät ole ihan heikoimmasta päästä Franquinin seuraajia. Kaikkiaan heidän pestinsäkin kesti vain neljä albumia. Pisteytys on tällä kertaa ehkä hieman yläkanttiin, mutta näillä mennään.
Ahvenaario 