Lehtimies Tintin seikkailuita: Kultasaksinen krapu ja Ottokarin valtikka

Mustavalko-Tinttien parissa päästään kiinnostavaan vaiheeseen, eli juuri ennen toista maailmansotaa valmistuneisiin albumeihin. Nämä ovat parillakin tapaa käänteentekeviä juttuja. Ensinnäkin, vasta näissä päästään esittelemään joitakin sarjassa oleellisia hahmoja ja heidän henkilövikojaan. Toiseksi, etenkin Ottokarin valtikassa päästään ulkopoliittisessa juonittelussa ja pikkutarkassa fiktiivisten maiden historianluonnissa niin pitkälle, että alkaa hengästyttää. Molemmat asiat tulisivat määrittämään Hergén tulevaa tuotantoa.

Ottokarin valtikka etenkin on myös albumi, joka paranee mustavalkoisena lukiessa. Muistelen, että aikanaan albumi ei kuulunut suosikkeihini koska se tuntui olevan kiinnostuneempi erilaisten keskiaikaisten hoviasujen krumeluureista kuin monien asettamiensa käänteiden ratkaisemisessa. Sittemmin olen tietysti oppinut, että tarinan sinkoilevuus johtuu siitä, että juttu on tarkoitettu julkaistavaksi viikoittain sivu kerrallaan, ja pikkutarkat koristeet ovat asioita, joita Hergé pisti avustajajoukkonsa ”parantelemaan” toisen maailmansodan aikaisia uusintapainoksia varten. Yksinkertaisempi tuntuu näissä luonnollisemmalta ja paremmalta.

Tässä ylimääräiset värisivut pääsevät oikeuksiinsa!

Mukana on toki yhä useamman sivun esittely fiktiivisestä Syldavia-maasta, ja perinpohjainen keski- ja itä-Euroopan pikkuvaltioiden tuntemus huokuu siitä läpi. Keskiajalta nykypäivään kulkevat perinteet, kieli, tavat, jopa ruokalajit tuntuvat varsin käsin kosketeltavilta. Hauskasti Hergé osaa myös imitoida matkaesitteiden pömpöösiä kieltä, ja Heikki Kaukoranta sitä suomenkielisessä käännöksessään toisintaa.

Juttu siis vie Tintin ja Miloun yrittämään pelastaa turhan feodaalisista tavoista riippuvaisen valtion natsimaisen roistovaltion vallankaappaukselta monella taholla. Juttuun liittyy myös valeprofessori kaksoisolentoineen, joka tosiaan on elementti, joka tuntuu ikään kuin unohtuvan seikkailun tiimellyksessä.

Häiritsevän iäkkään näköinen Tintti.

Koska itse seikkailu on painavaa asiaa, tarvitaan hieman koomista kevennystä. Dupondtit spedeilevät ja Milou on ruuan, etenkin luiden, perään, kuten monta kertaa aiemminkin. Hergé tuntuu jo aavistelevan, että seikkailuista puuttuu jokin oleellinen elementti, jotta päästäisiin aivan seuraavalle tasolle.

Lyhyen ensivisiittinsä tekee sarjan keskeisin naishahmo, Bianca Castafiore. Varmaan pikaiseksi esittelyksi tarkoitettu poikkeaminen on kuitenkin huvittanut sekä tekijää että lukijoita. Siispä myös tämän karmeita laulajankykyjä ja itsensä ympärillä pyörivää persoonallisuutta päästään ihastelemaan vielä monta kertaa. Sinänsä olisi voinut myöhemmiltä tapaamisilta toivoa vähän hahmon syvennystäkin, mutta onhan Castafiore aika mainio hahmo näinkin, ja tasapainottaa miesvaltaista maailmaa erinomaisesti omahyväisyydellään. Hän muistuttaa entistä kuvaamataidon opettajaani.

Aikansa ulkopoliittiset paineet tekevät Ottokarista hieman raskaan, vaikka aivan synkimpiin albumeihin se ei kuulu. Sen seikkailun kanssa on hauskaa, mutta se ei ole vielä mitään verrattuna Kultasaksiseen krapuun. Siinä melko tavanomaisen  salakuljetusseikkailun problemaattisine ulkomaalaispiirteineen jää tyystin taka-alalle kun lavalle säntää sarjan merkittävin hahmo ja kaikkien aikojen paras sidekick viinalta tuoksuen ja kirouksia ladellen.

Rakastan kapteeni Haddockia syvästi. Karkea merikapteeni sopii puhtoisen ja hyveellisen Tintin täydentäjäksi paljon Milouta paremmin ja koomiseksi koheltajaksi osuvammin kuin aina melko ylimääräisen tuntuiset Dupont ja Dupond. Haddockilla voi ajatella olevan tietty kaari kaikkien Tintti-albumeiden ajan surunsa viinaan upottavasta nihilististä ylpeytensä ja kiukkunsa ajamaksi seikkailijaksi ja lopulta ystävänsä tärkeimmäksi tukijaksi ja rauhanomaisesta elämästä haaveksivaksi kartanoherraksi. Viimeisessä albumissahan hän pääsee viinastakin. Kuitenkin tämä ensiesiintyminen kuvaa hänet vielä ihan täytenä kiusankappaleena, niin viinan vietävissä olevana turvelona, ettei tätä voi uskoa tekemään pientäkään tehtävää.

On melko yllättävää että Haddockin karuimmat piirteet ovat säilyneet Kultasaksisen versiosta toiseen. Viinan varjolla hän käy läpi kaikki ihmiselon voimakkaimmat tunteet albumin aikana. Juoppohulluus aiheuttaa monet albumin ikimuistoisimmat hetket. Kauhistunut Haddock hokemassa ”janon maata” ennen pitkää autiomaavaellusta ilman juotavaa, ja toisaalta beduiinien ampuessa hänen pullonsa sirpaleiksi tämän raivohullu hyökkäys dyynien takaa ladellen niitä upeita haukkumasanoja kuten vain hän osaa. Jotain hän taitaa kuitenkin oppia albuminkin mittaan. Hän ehdottaa alkupuolella Tintille roistojen murhaamista autiomaahan, lopussa vain kehottamaan poliisia tulemaan pidättämään heitä.

Aika hätkähdyttävää on kuitenkin tämän painoksen etnisen slurrin käyttö. Se kieltämättä on kyllä vanhakantaista kieltä, mutta enpä tiedä oliko sitä nyt viisasta kuitenkaan panna tähän käännökseen.

Tässä versiossa kuitenkin on vielä selvä, että Haddock on sivuhahmo. Tintti koettaa aktiivisesti päästä hänestä eroon, koska tutkimansa juttu ei tahdo kuin kääntyä pahempaan kun hänet laskee auttamaan. Arabimaissa käydään albumisarjassa moneen otteeseen, ja oikeastaan vasta Seikkailu Punaisella merellä antaa alueelle jotain sille oikeasti ominaisia ongelmia, eikä vain siirtomaaherrojen sinne tuomia rikoksia ja sekasortoa. Kultasaksinen krapu ei kuitenkaan rupea selvittämään alueellisia ristiriitoja tai antamaan turistioppaan sivuja luettavaksi. Se on täysin Haddockin show ja hyvä niin.

Aijai. Tästä minä nautin.

Kuinkahan monta mustavalko-Tinttiä vielä on julkaisematta? Salaperäinen tähti ja Tintti Amerikassa lienevät vielä mahdollisia, mutta sarjan kaksi ensimmäistä albumia eivät ehkä enää lentäisi, ja myöhemmät albumit ovat piirretty aika pitkälle jo tutulla jäljellä (en tosin tiedä onko ne alunperin julkaistu väreissä vai ei). Isokokoisempi painos tosin olisi niistäkin tervetullut, niin saisi tutkia niiden piirroksen pieniä yksityiskohtia kunnolla.