Groening: Rakkaus on yhtä helvettiä

 

Minua on kiehtonut viime aikoina kulttuurialojen megapamppujen taustasta lukeminen. Ahmin George Lucasin elämäkertaa ja Walt Disneystä kertova dokumentti on ollut kiehtovinta Yle Areenan tosipuolen tarjontaa. Samalla tapaa ikoniseen statukseen on noussut Simpsoneiden luoja Matt Groening. Yleisesti asiasta vähänkään jotain tietävät osaavat sanoa, ettei Groeningilla itsellään ole ollut kovinkaan isoa osaa Simpsonit-sarjan alkuperäisten 9 kauden menestyksen kanssa. Kunhan hän on mies, joka on sopimuksessaan määrännyt että kaikki haamupiirtäjien oheistuotteisiin luomat piirrokset on signeerattava hänen nimellään.

Mutta kuitenkin arvio ei ole aivan tarkka. Koska jos hänen jo 1977 aloittamaansa Life in Hell -sarjaa katsoo, näkee paljon yhtäläisyyksiä (etenkin alkuaikojen) Simpsoneihin. Ja myös, että Groening on hauska mies. Olen ottanut tämän tekstin tarkasteltaviksi neljä keskeistä albumia (Rakkaus, Työ, Koulu ja Lapsuus, joista vain Rakkauden nimen otin opportunistisesti tämän päivän hengessä postauksen nimeen) ja olen lukenut ne lukemattomia kertoja vuosien varrella, ja yhä edelleen ne tuntuvat tarjoavan uusia näkökulmia ja naurattavat minua ääneen. Harva sarjakuva onnistuu naurattamaan niin usein kuin nämä.

Tämä sarjis sai minut liemeen ala-asteella kun poimin luokasta sopivat hahmot kuhunkin osaan.

Groening ei tosiaan ole kaksinen piirtäjä. Sikäli kun hän on vasenkätinen, tuottaa hän jälkeä jonka melkein kuka tahansa oikeakätinenkin pystyisi vasurilla piirtämään. Mutta taitohan ei aina ole mikään välttämättömyys. Life in Hell on alun perin suunnattu ilmestymään musiikkilehdissä, ja 70-80-luvun vaihteessa punk ja sen mukanaan tuoma DIY-kulttuuri oli tietysti iso sana. Monet teemojen mukaan tehdyt sarjakuvat ovatkin kuin zine-juttuja tai kokonaisia zinejä.

Osa näistä on tuplasti pahempia jos ne esiintyvät Amerikan Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Lopulta maanläheiset aihevalinnat ovat ne, jotka osuvat parhaiten maaliin. Groening löytää samaistuttavia kohteita kenelle tahansa lukijalle, ja on etenkin huomattavaa miten erinomainen muisti hänellä on siitä, miten kauheaa on olla lapsi. Albumien sarjakuvat eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mutta vaikuttaa että mitä lähemmäksi 80-luvun loppua mennään, sitä harvemmin esiintyy päähahmo Binky ja sitä useammin hänen poikansa Bongo (joka keppostelevalta, autoriteettien vastaiselta luonteeltaan muistuttaa Bart Simpsonia aika tavalla).

Kääntäjänä toimii muuten myös Simpsoneista tuttu Sari Luhtanen, joka kyllä saa sujuvaa ja hauskaa tekstiä aikaan.

Groening on ollut varsin vapaamielinen aikana, jolloin esimerkiksi homous on ollut yleisesti naureskeltu vitsi. Groening ei näe homoseksuaalisissa suhteissa juuri mitään sen ihmeellisempää kuin heteroillakaan. Kun Bongon piirteet tiristettiin ideoihin Simpsoneita varten, lopulta sarjassa vallan ottivat homopari Akbar ja Jeff. Heidän komiikkansa perustuu usein staattisille kuville, jotka toistuvat täysin samanlaisina, ja hyvin rytmitetylle dialogille.

He näyttävät fetsipäisiltä Milhouseilta.

Kun muut kiireet alkoivat viedä Groeningia, katosi myös stripistä monipuolisuus ja yhä enemmän turvauduttiin samankaltaisiin vitseihin. Yllättävän pitkään Groening kuitenkin sarjaa jaksoi, sillä sarja päättyi vasta vuonna 2012. Yleisesti en ehkä halua tai voi arvioida sarjaa kokonaisuutena, mutta nuo neljä albumia ovat aivan maanmainioita.

It me.

Rakkaus-osa on varmaankin niistä vanhentunein, osin myös koska se perustuu myös tietynlaisille oletuksille naisten ja miesten rooleista, jotka eivät ole enää itsestäänselvyyksiä. Vaikka kirjalla on silti paljon sanottavaa siitä, kuinka itsekkäitä ja tumpeloita me kaikki pohjimmiltaan olemme lemmen teillä, on myös ihan ok, jos ei halua lukea ”naiset sitä” ja ”miehet tätä” -komiikkaa enää nykyään. Groeningilla on kuitenkin sympatiaa ja näkemystä myös todeta, että erilaisuuskin on ihan normaalia ja ok.

Työ– ja Koulu-osat ovat kaikkein jumimpia ja siksi ehkä hauskimpia. Pakolliset instituutiot, jotka väkisin muovaavat meistä yhdenlaisia ja vievät kohtuuttoman paljon elämästämme, ovat asia jota punk-henkinen sarjakuvapiirtäjä tietenkin inhoaa. Lapsuus-osa hieman toisintaa Koulu-osaa uudelleen, mutta sisältää myös syvempää näkemystä lapsen mieleen ja tiettyä kritiikkiäkin siitä, miten jo alussa ihminen kasvaa kieroon, vaativaksi ja itsekkääksi olennoksi.

Kuten Simpsoneissakin, myös Life in hell -stripeissä on keskeinen ajatus sanoa, etteivät autoriteetit ole sinun puolellasi. Kuitenkin ne ovat kyllin tarkkanäköisiä kritisoidakseen myös lukijan omia syvempiä tuntoja. Ja mikä tärkeintä, se ei juuri koskaan tunnu lyövän alaspäin, vaan iskee kritiikkinsä juuri niihin tekijöihin, jotka, no, tekevät Elämästä Helvettiä.

Useammat komedian tekijät saisivat konsultoida, jos eivät itse tunne aihettaan.